Gaullismi
Gaullismi (ransk. Gaullisme) on ranskalainen 1940–1969 poliittinen ideologia, jonka juontuu kenraali Charles de Gaullen ajatuksista ja toimista. Nationalismille perustunut gaullismi on korostanut kansallisvaltioiden merkitystä etenkin ylikansallista Euroopan yhdentymistä vastaan. Gaullismi on toiminut myös yhdysvaltalaista vaikutusta vastaan. Gaullismiin on kuulunut suora vetoaminen kansaan.[1]
Aate
Gaullismi luetaan yleensä oikeistoon, joskin myös eräät vasemmistolaiset ovat luonnehtineet itseään gaullisteiksi. Suurinta gaullismia kannattavaa puoluetta on yleensä kutsuttu gaullistipuolueeksi.
Ulkopolitiikka
Ulkopolitiikassa gaullismia on leimannut kansallisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden tavoittelu, kuten lievä Naton ja Euroopan unionin vastustus. Perusteesinä on ollut, ettei Ranskan selviytyäkseen pitäisi olla riippuvainen mistään ulkovallasta. Siksi Ranska loi ydinpelotteen ja vetäytyi Naton toiminnasta. Samalla kiellettiin ulkomaisten joukkojen tulo Ranskan maaperälle, elleivät ne olleet ranskalaisessa komennossa, mitä Yhdysvallat paheksui. Vastaavasti de Gaulle esti Britannian EEC-jäsenyyden sillä maan katsottiin olevan Yhdysvaltojen määräysvallassa.[2] Myös jonkinlainen suuruuden (grandeur) ja suurvalta-aseman tavoittelu on ollut pyrkimyksenä.
Saatuaan viidennen tasavallan myötä mieleisensä perustuslain de Gaulle hallitsi François Mitterrandin mukaan kuin maassa olisi jatkuva vallankaappaustila. Mitterrand ei kuitenkaan itsekään luopunut ydinaseista.
Sisäpolitiikka
Sisäpoliittisesti gaullismiin on kuulunut yhteiskunnallinen konservatiivisuus, taloudellinen dirigismi (valtiojohtoisuus) ja voluntarismi. Gaullismi on torjunut sekä vapaan kapitalismin että vallankumouksellisen sosialismin ja pyrkinyt kolmannen tien politiikkaan. Omaa taloutta on suojeltu protektionismilla, josta on nykyisin käytetty termiä taloudellinen isänmaallisuus (patriotisme économique).
Ilmentyminen
Gaullistipuolueeksi on nimitetty aluksi de Gaullen viidennen tasavallan Union des Démocrates pour la Républiqueta (1958–) ja sen hajottua 1980- ja 1990-luvuilla Jacques Chiracin Rassemblement pour la Républiquea (1976–), joka on nykyisin osa Union pour un Mouvement Populairea (2002–).
Chirac otti talouspolitiikakseen sekä dirigismin että laissez-fairen ja alkoi sitten kannattaa myös Euroopan yhdentymistä. Siksi oikeistossa esimerkiksi Charles Pasqua ei pitänyt Chiracia todellisena gaullistina. Gaullismilla on kuitenkin historiallista painoarvoa Ranskassa, ja se näkyy edelleen maan talouspolitiikan nationalismina.
Lähteet
Aiheesta muualla
- Kurikkala, Maria: Ranska itse suurena vai suuren varjossa?[vanhentunut linkki] Tutkimus Ranskan ulkopolitiikan gaullistisesta jatkuvuudesta 11.9.2001 terrori-iskujen. jälkeisenä aikana, pro gradu, Tampere 2003. (pdf)