Haukilahden historia
Haukilahti on Suur-Tapiolan suuralueeseen kuuluva Espoon kaupunginosa, jonka alueella on ollut pysyvää asutusta 1700-luvulta lähtien. Haukilahden asukasluku alkoi kasvaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun alueen maita lohkottiin huvilatonteiksi helsinkiläisille loma-asukkaille. Asukasluvun kasvu voimistui merkittävästi 1930-luvulla kun alueen liikenneyhteydet paranivat Jorvaksentien valmistuessa. Sotien jälkeen alueelle asutettiin myös jonkin verran siirtoväkeä, mutta suurimman väestönkasvun kaupunginosa koki 1950-luvun lopun ja 1970-luvun välisenä aikana, jolloin sinne rakennettiin paljon esikaupunki-alueille tyypillisiä rivi- ja kerrostaloja. Alueen ensimmäinen yleiskaava astui voimaan vuonna 1974.
Haukilahden rakentamisesta 1950-luvulta lähtien vastasivat yksittäiset rakennusyhtiöt ja arkkitehdit toisin kuin monissa muissa Helsingin ympäristön lähiö- ja esikaupunkihankkeissa. Haukilahden rakennuskanta onkin tästä syystä vaihtelevaa.
Alueen ensimmäiset asukkaat
Varhaisimmat ihmisen jättämät merkit Haukilahdessa ovat pronssikautiset röykkiöhaudat Hauenkalliolla vesitornin lähellä. Haukilahti oli tuolloin vielä kallioinen ja osin soistunut saari.[1] Haukilahden hautaröykkiö on pronssikaudelle tyypillinen hiidenkiuas, jossa polttohaudatun vainajan ympärille on ensin tehty kivikehä ja sen päälle vasta varsinainen hautaröykkiö. Sitä tutkittiin vuonna 1913, ja sieltä löytyi saviastioiden paloja sekä palaneita luita.[1]
Gäddvikin kylä mainitaan ensi kertaa vuoden 1544 maakirjassa, jossa se oli merkitty kuulumaan Espoon keskiaikaiseen nimismiespitäjään, Finnovikeniin. Gäddvikistä itään sijaitsi Björnvikin kylä, ja kylien raja oli myös Porvoon ja Raaseporin läänien raja.[1] Gäddvik puuttuu kirjoista vuodesta 1560 aina vuoteen 1756, jolloin alueelle muutti virolaisia torppareita.[1] Haukilahden alueelle oli merkitty 1774 tehtyyn Gräsan kartanon maita esittävään karttaan kuusi torppaa. 1800-luvulle mennessä torppien määrä oli kasvanut yhdeksään.[2]
Venäjän vallan ja ensimmäisen maailmansodan aika
Varakkaat helsinkiläiset alkoivat 1800-luvun lopulla perustaa Haukilahteen huviloitaan. Gräsagårdin kartanon maista lohkottiin muun muassa Toppelundin huvilapalsta kauppias Mauritz Svenssonille. Vuoteen 1917 mennessä Gräsagårdin kartanosta oli erotettu 28 erillistä palstaa.[2] Vuonna 1924 valmistunut palstajako näkyy edelleen kaupunginosan tonttirakenteessa.[2]
Venäjän keisarikunta päätti rakentaa Helsingin ympärille kantalinnoitetun maalinnoituksen, Krepost Sveaborgin, josta oli tarkoitus tulla osa Suomenlahden rannikoille rakennettua Pietari Suuren merilinnoitusta. Linnoituksen tärkeimpänä tehtävänä oli suojata Pietaria sulkemalla Suomenlahti vahvoilla rannikkolinnoituksilla Porkkala-Tallinna-linjan kohdalta. Merilinnoitusten lisäksi sisämaahan rakennettiin niitä täydentävät maalinnoitukset, joista merkittävimmät sijaitsivat Viipurin, Tallinnan ja Helsingin ympäristöissä.[3] Hajautetun järjestelmän mukaisesti rakennettu linnoitusketju ympäröi kaupunkia jotakuinkin nykyistä Kehä I:tä seuraillen.[3]
Haukilahteen sijoittui maarintaman tukikohta XXXIV (34), jonka linnoitustyöt alkoivat ensimmäisen maailmansodan ollessa jo käynnissä keväällä 1916. Haukilahden ja Westendin raja-alueen korkeimmille kohdille rakennettiin 14 erillistä asemaa, jotka rakentuivat suojahuoneista, A- ja C-tyyppien ampuma- ja tähystyspesäkkeistä sekä näitä yhdistäneistä betonirakenteisista vallihaudoista. Linnoituksen eteläisimpään osaan rakennettiin kallioon räjäytetty ammusluola. Haukilahdesta etelään sijaitsi myös Miessaaren merilinnoitus.[3] Linnoitteita ei koskaan käytetty taisteluissa, ja asemat jäivät osin keskeneräisiksi venäläisten poistuessa Suomesta itsenäistymisen jälkeen 1918.[3]
Haukilahden alueen linnoituksista ovat säilyneet asemat 2–4, 12 ja 13. Parhaiten ovat säilyneet Toppelundinpuistossa ja Westendin pulkkamäen alueilla sijaitsevat linnoitukset 4, 12 ja 13. Näiden linnoitusten alueella on betonivahvisteisia vallihautoja, erityyppisiä ampumapesäkkeitä ja suojahuoneita. Toppelundinpuistossa on lisäksi säilynyt kallioon louhittu ammusluola.[3] Linnoituksen muut Haukilahden alueella sijaitsevat asemat ovat huonommassa kunnossa. Joitakin niistä on täytetty ja käytetty kaatopaikkoina,[3] kuten asema kahden alueella Länsiväylän laidalla. Linnoitusten yhdyshautoja ei ole myöskään vahvistettu betonilla, ja niitä tukeneet hirsirakenteet ovatkin ajan myötä maatuneet ja vallihaudat kuluneet eroosion vaikutuksesta.[4] Asema kahden alueella on säilynyt kallioon kaivettu luola, jonka seinät on pinnoitettu osittain betonilla. Paikalliset käyttivät sitä Helsingin pommitusten aikana 1939–1944 pommisuojana.[3] Helsingin teollisuuspiiri inventoi jäljellä olevat linnoitukset 1938 ajatuksena siirtää tuotantoa niiden suojaan sodan varalta.[3]
Maailmansotien välinen aika
Haukilahden kehitys pysyi pitkään muuta Espoota hitaampana, sillä sinne ei ollut nopeita maaliikenneyhteyksiä Helsingistä tai muualta Espoosta. Rakentaminen alkoi lisääntyä vasta 1920-luvulla, kun Svenska Småbruk och Egna Hem -yhdistys alkoi myydä 3–6 hehtaarin huvilapalstoja kymmenen vuoden maksuajalla.[2] Useat varakkaat helsinkiläisperheet hankkivat lomanviettopaikan Haukilahden alueelta, jossa toimi vielä tuolloin saha, jolla oli rannalla oma puutavaran lastaussatama. Kulku Haukilahteen tapahtui vielä 1930-luvulla laivalla, mutta tilanne muuttui, kun valtio päätti 1932 rakentaa Jorvaksentien (nykyinen Länsiväylä) torjuakseen työttömyyttä Helsingin länsipuoleisilla alueilla. Uusi tie lyhensi matka-aikaa Helsinkiin merkittävästi[5] ja johti alueen palstoittamisen kiihtymiseen.[2]
Maa-alaltaan suuren Toppelundin palstan omisti 1930-luvulla Valdemar Bonsdorff. Hän rakennutti alueelle kasvihuoneet, joiden jäänteet ovat edelleen nähtävissä. Palsta vaihtoi omistajaa 1939, kun sen osti Wärtsilän silloinen pääjohtaja Wilhelm Wahlforss. Toppelund toimi Wahlforssin perheen kesäpaikkana.[6]
Toinen maailmansota
Haukilahden Pitkänkallionmäelle sijoitettiin talvisodassa Helsingin ilmatorjunnan 51. Valonheitinpatterin seitsemäs jaos, jonka tehtävänä oli valaista Helsinkiin pimeän turvin pyrkiviä pommikoneita. Jaoksen varustukseen kuului Strömbergin valmistama hakuvalonheitin ja Goerz-kuulosuunnin. Jaos aloitti toimintansa 13. lokakuuta 1939, kun se oli vastaanottanut kalustonsa. Jaoksen asuintiloiksi pakko-otettiin Pitkänkallionmäen lähiympäristössä sijainnut johtaja Baderin talo; lisäksi johtaja Salo luovutti huvilansa vapaaehtoisesti samaan tarkoitukseen.[7]
Valonheitinjaoksen vahvuus kasvoi yli 30 mieheen, kun se sai 15. lokakuuta täydennysjoukkoja. Miehistö sai loka-marraskuun aikana kaluston huoltokoulutusta ja suoritti valaisuharjoituksia. Valonheittimelle järjestettiin runsaasti viihdytystilaisuuksia ennen sodan syttymistä 30. marraskuuta 1939. Läntinen jaos, johon Haukilahden valonheitinpatteri kuului, ei joutunut koko talvisodan aikana pommitusten kohteeksi. Viholliskoneet sen sijaan pudottivat lentolehtisiä läheisen hiekkakuopan alueelle sodan alkupäivinä. Talvisodan ennätyspakkaset koettelivat myös Pitkänkallionmäen patteria, kun esimerkiksi 18. tammikuuta 1940 lämpötila laski −39 asteeseen mäellä. Valonheitinpatteri ei päässyt kertaakaan suorittamaan varsinaista tehtäväänsä eli viholliskoneiden valaisua, sillä viholliskoneet suorittivat vain kaksi yöpommitusta Helsinkiin talvisodan aikana. Jaoksen lottakanttiini lopetettiin Moskovan rauhan solmimisen jälkeen maaliskuun lopulla ja sen miehistö kotiutettiin 5. huhtikuuta.[7]
Haukilahden valonheitinpatteri palasi toimintaan 12. heinäkuuta 1941 yleisen liikekannallepanon jälkeen. Asemat kunnostettiin, niistä vedettiin puhelinyhteys Helsingin paikallistorjuntakeskukseen ja lottakanttiini jatkoi jälleen toimintaansa. Miehistö majoittui jatkosodan ajan talvisodan tapaan lähellä sijainneisiin huviloihin.[8] Vihollisen pommituslennot rajoittuivat alkuun häirintäpommituksiin. Vuoden 1942 tammi-maaliskuun pommitukset tuhosivat Helsinkiä, ja niiden jälkeen ilmapuolustus päätti siirtyä tehokkaaksi osoittautuneeseen sulkuammuntataktiikkaan. Torjunta tehostui entisestään keväällä 1943, kun Helsinkiin saatiin ilmatorjuntatutkia ja uusia IT-tykkejä. Pitkänkallionmäen patteri osallistui myös Kalle Nurmen komennossa Helsingin suurpommitusten torjuntaan. Haukilahden patterista vastasivat naislotat heinäkuun 1944 lopusta aina 15. lokakuuta 1944 saakka, jolloin patteri lopetti lopullisesti toimintansa.[8]
Sotien jälkeiset vuodet
Omakotitalojen rakentaminen lisääntyi voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen, kun evakkoja alettiin asuttaa muualle Suomeen. Haukilahdesta lohkottiin tontteja muun muassa nykyisen Salakkatien alueelta, jonne asutettiin rintamamiehiä.[9] Haukilahdessa on säilynyt jonkin verran ennen vuotta 1950 rakennettuja rakennuksia, jotka ovat lähinnä omakotitaloja. Esimerkkeinä näistä ovat kivinen kaksikerroksinen omakotitalo Haukilahdenkadun varressa ja Telamäentien alueella sijaitsevat omakotitalot.[10] Wilhelm Wahlforssin sotaa ennen hankkiman Toppelundin palstan uuden 560 neliön päärakennuksen valmistumista juhlittiin 1951. Toppelundin palsta oli Wahlforssien omistuksessa liki 30 vuotta, kunnes ensin palstan pohjoisosa myytiin Keskus-Sato Oy:lle ennen W. Wahlforssin kuolemaa vuonna 1969. Wahlforssin perikunta päätti myydä palstan eteläosan kymmenen vuotta myöhemmin Espoon kaupungille.[6] Toppelundin 560-neliöinen päärakennus oli luokiteltu 2009 yhdeksi kaupunginosan kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmaksi rakennuskohteeksi,[11] ja se oli suojeltu kokonaisuudessaan.[12]
Haukilahden rakennuskanta kasvoi selvästi 1950-luvulle tultaessa alueen parantuneiden liikenneyhteyksien ansiosta. Vuoden 1957 peruskartassa on nähtävissä Haukilahden pohjoisosaan syntyneet uudet pientaloalueet. Kaupunginosan tiestö oli vielä melko alkeellista, eteläosan rakentaminen hyvin vähäistä ja maankäyttö yleisesti ottaen suhteellisen tehotonta. Kerros- tai rivitaloja ei ollut vielä rakennettu. Haukilahden rantojen asutus oli pääasiassa huvilamuotoista ja kausiluontoista.[6] Uudenmaan lääninhallitus määräsi 4. toukokuuta 1950 Haukilahteen rakennuskiellon kaavan laatimista varten. Kiellon aikana tehtiin jonkin verran rakentamista poikkeusluvilla.[6]
1960-luku
1960-luvulla asutus alkoi Jorvaksentien laidalla lisääntyä hiljalleen. Rannan lähellä oli vielä 60-luvun alussa maatila, kalastustila ja huvila-asuntoja ja Jorvaksentie oli ainoa tieyhteys Haukilahdesta Westendiin. Kaupunginosassa vielä tänäkin päivänä sijaitseva Pattisten puisto toimi Battiksen tilan laidunalueena aina vuoteen 1958, jolloin tila luopui lehmistään.[9] Myös ammattimainen kalastustoiminta Haukilahden alueella päättyi kahden viimeisen ammattikalastajan lopettaessa toimintansa 1960-luvun alussa.[13] Kaupunginosan rakentaminen tapahtui 1960-luvun alkuvuosina yhden rivitalon vuositahdilla.[14] Haukilahden rakentaminen voimistui entisestään, kun Espoosta tuli kauppala 1963.[15] Kunnallinen kaavoitusmonopoli syntyi Espoossa 1966, kun oikeudet kaavoitukseen siirtyivät lääninhallitukselta kunnalle.[16] Tämän seurauksena kaikille asuinalueilla alettiin laatia yleiskaavaa. Haukilahden kaavoitustyöt annettiin arkkitehti Risto Sammalkorven tehtäväksi, kaavan luonnos valmistui tammikuussa 1964. Kaavoituksen aikanakin rakennustoiminta jatkui poikkeusluvin.[15]
Haukilahden muutos nykyistä asuaan kohti alkoi Sammalkorven tekemästä kaavaluonnoksesta, jossa suurin osa teistä oli jo nykyisillä paikoillaan. Luonnoksen mukaan Haukilahdentie (nykyinen Haukilahdenkatu) olisi toiminut sisäänajoväylänä Jorvaksentieltä, josta se olisi kaartanut kauppakeskuksen, Pattisten pellon ja Sorsakiven ohi Westendiin.[9] Muista pääväylistä Mellstenintie ja Toppelundintie olivat luonnoksessa jo nykyisillä paikoillaan. Muuten tavallisen asemakaavaluonnoksen erikoisin piirre on Haukilahteen suunniteltu metro. Rata olisi tullut suunnitelmien mukaan Tapiolasta ja ylittänyt Länsiväylän nykyisen Ahventien kohdalla. Asemaa suunniteltiin Haukilahdenkadun ja Hauenkalliontien risteykseen, mistä metro olisi jatkanut Hauenkalliontietä seuraten kohti Matinkylää.[9] Asemakaavassa suunniteltu metro ei toteutunut, mutta rakennusvaiheessa olevan Länsimetron lähin asema oli 2014 tulossa Niittykumpuun.[17] Haukilahden tiestöä nimeämään asetettiin erityinen kadunnimitoimikunta, jonka tekemistä ehdotuksista osa on käytössä edelleen alueen teiden nimistössä. Haukilahden alueella säilytettiin kahdeksan vanhaa kadunnimeä, joista viisi saivat myös suomenkielisen vastineen.[9]
Nopeimman rakentamisen vaihe oli vuosina 1963–1967. Alueen rakentaminen tehtiin paloittain, ja siitä vastasivat useat rakennusyritykset.[15] Haukilahden asuntokanta kasvoi 1960-luvulla noin 30-kertaiseksi, ja alueelle nousi yli 1 300 uutta asuntoa.[18] Uudet rakennukset olivat pääasiassa rivi- ja kerrostaloja.[18] Haukilahden sataman ruoppaaminen ja rakentaminen aloitettiin 1966 alueen asutuksen lisääntyessä. Vanha kauppakeskus valmistui 1962.[15] Kaupunginosan maamerkiksi muodostunut vesitorni sai rakennusluvan 14. marraskuuta 1966. Tornin rakentaminen aloitettiin 1967, ja se otettiin käyttöön syyskuussa 1968. Torni maksoi lähes kolme miljoonaa markkaa.[19]
Yksittäiset rakennusyritykset rakensivat uudet rakennukset Haukilahden alueelle 1960-luvun alussa tontti kerrallaan, minkä seurauksena suurimmasta osasta rakennuksia tuli arkkitehtuuriltaan vaihtelevia ja yksilöllisiä. Alueelle rakennettiin esimerkiksi paljon atriumtyyppisiä rivitaloja, joissa yksityisen sisäpihan ympärille on sijoitettu rakennuksen yksityiset sisätilat. Rakennusmateriaaleina 1960-luvun rakennuksissa käytettiin pääasiassa puuta, tiiltä ja niiden yhdistelmiä. Rakennukset olivat paikan päällä tehtyjä elementtirakentamisen sijasta, jolloin niissä tehtiin paikoin arkkitehdin näkemyksestäkin poikkeavia teknisiä ratkaisuita. Haukilahden rakennuksia suunnittelemassa olivat muun muassa arkkitehdit Matti Aaltonen, Jaakko Laapotti ja Toivo Korhonen.[14]
1970-luvulta nykypäivään
Haukilahden keskeisimmät alueet olivat jo 1970-luvun vaihteessa rakennettu.[15] Alueen ensimmäinen kaava saatiin voimaan vasta 6. toukokuuta 1974 sisäministeriön vahvistettua sen. Kaava lähinnä vahvisti jo valmistuneen rakentamisen tilan.[12] Sama 1974 vahvistettu kaava oli edelleen 2000-luvulla suurimmin osin voimassa Haukilahden alueella; muutokset ovat olleet lähinnä niin sanottuja yhden tai kahden tontin kokoisia ”postimerkkikaavoja”.[12] Rakennustahti hidastui, ja 1970-luvulla tuli enää 674 ja 1980-luvulla 411 uutta asuntoa.[18] Vuonna 1985 käynnistyi vielä entisen Toppelundin palstan eteläosan kaavoitus. Espoo oli ostanut sen omistaneelta perikunnalta viisi vuotta aiemmin. Kaava valmistui 1988, ja alueelle oli sijoitettu siinä pientalotontteja.[12] Entisen Toppelundin palstan pohjoisosaan valmistuivat 1980-luvulla Toppelundin koulu, monitoimitalo Simpukka, Haukilahden kirjasto ja -päiväkoti.[12] Haukilahden sataman asemakaava vahvistettiin 1986, mistä käynnistyivät nykymuotoisen sataman ruoppaus- ja rakennustyöt. Vuosina 1986–1988 sataman rakentamiseen käytettiin kaikkiaan noin kuusi miljoonaa markkaa.[13]
1990-luvun lama ja kaavoitetun rakennusmaan loppuminen vähensivät uusien asuntojen rakentamista, ja vuosikymmenen aikana uusia asuntoja nousikin puolet vähemmän 1980-lukuun nähden. Haukilahteen valmistuivat 1990-luvulla muun muassa uusi kauppakeskus Länsiviitta ja rannan läheisyydessä sijaitseva Toppelundin päiväkoti.[12] Haukilahden nykyinen satama vihittiin pitkien rakennustöiden jälkeen käyttöön elokuussa 1997.[13] 2000-luvulla uusia rakennuksia tuli enää alle 100, mikä johtuu pitkälti juuri kaavoitetun maan loppumisesta alueella.[18] 2000-luvun puolivälissä Haukilahden asunnoista noin 24 prosenttia oli vuokra-asuntoja.[20]
Kaupunginosan rakennuskanta ei näyttänyt 2010-luvun alussa enää merkittävästi kasvavan, sillä alueelle oli tarkoitus rakentaa vain 32 uutta asuinrakennusta seuraavan vuosikymmenen aikana.[21] Tilanne voi tosin olla 2010-luvulla muuttumassa, sillä Espoon kaupunki suunnitteli syyskuussa 2014 esimerkiksi kaavoittavansa uuden asuinalueen Toppelundinpuiston Mellstenintien puoleiseen laitaan.[22]
Lähteet
- Juutilainen, Seppo & Melkko, Markku & Miettinen, Heikki (toim.): Haukilahti – Gäddvik. Espoo: Haukilahden seura – Gäddvikssällskapet ry, 2006. ISBN 978-951-857467-8.