Jack Witikka

Witikka opiskeli teatterialaa muun muassa Englannissa ja Yhdysvalloissa. Hän aloitti uransa mainospäällikkönä Paramount Films Oy:ssä ja toimitusjohtajana Parvisfilmissä (1946–48).^[3] Vuonna 1949 Witikka aloitti ohjaajana Suomalaisessa Oopperassa, josta hän siirtyi 1953 Kansallisteatteriin. Siellä Witikka toimi ohjaajan, talouspäällikön, (1953–57) apulaisjohtajan (1957–69) ja johtajan (1969–80) tehtävissä. Toimittuaan pari vuotta freelance-ohjaajana hän siirtyi Helsingin ruotsalaisen teatterin johtajaksi vuonna 1982. Tästä tehtävästä hän luopui vuonna 1987.^[4]

Witikka alkoi tehdä lyhytelokuvia 1940-luvun lopulla. Hänet palkittiin parhaan lyhytelokuvan Jussi-palkinnolla 1949 elokuvasta Ennen ensi-iltaa^[5]. Hänen ensimmäinen kokoillan elokuvaohjauksensa oli Aila – Pohjolan tytär (1951). Taustalla tuottajana ja Witikan tukijana vaikutti Michael Powell. Elokuvaa suunniteltiin kansainväliseen levitykseen, mutta sen suosio ei ollut Suomessakaan suuri. Erik Blomberg palkittiin filmistä kuvaus-Jussilla.

Vuonna 1954 valmistui Witikan fantasiaelokuva Pessi ja Illusia, joka pohjautui Ahti Sonnisen Yrjö Kokon tekstien pohjalta säveltämään satubalettiin. Ennen sitä oli ensi-iltaan tullut säveltäjä Gabriel Linsénin elämäkertaelokuva Mä oksalla ylimmällä, jonka kautta alkoi Witikan yhteistyö kirjailija Walentin Chorellin kanssa. Se jatkui ekspressionistisella aikuisten satuelokuvalla Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Se on tarina nimettömästä valtiosta, jossa leikkiminen on kielletty. Absurdi komedia Äidittömät (1958), jonka Witikka oli sovittanut teatteriin, oli Chorellin ja Witikan kolmas yhteinen projekti. Se on täynnä seksuaalisymboliikkaa, erikoisia hahmoja ja tilanteita. Maikki Länsiön tahallisen ylinäytelty roolihahmo sai kiitosta. Äidittömät on harvinainen esimerkki lähes surrealistisesta suomalaisesta elokuvasta.

Kahden viimeisen Chorell-elokuvan välissä Witikka ohjasi Frans Emil Sillanpään klassikkoromaanista Nuorena nukkunut toisen elokuvasovituksen nimellä Silja – nuorena nukkunut (1956). Ensimmäisen oli ohjannut Teuvo Tulio vuonna 1937, mutta sen kaikki kopiot tuhoutuivat Adams-filmin tulipalossa 1959. Sillanpää-filmatisoinnin käsikirjoittajana toimi muun muassa Edvin Laineen Tuntemattomaan sotilaaseen käsikirjoituksen tehnyt Juha Nevalainen. Nevalainen ja Witikka jatkoivat yhteistyötä elokuvassa Mies tältä tähdeltä (1958). Se oli realistinen alkoholistikuvaus, jollaista suomalaisessa elokuvassa ei ollut nähty. Näyttelijöitä ei maskeerattu lainkaan.

Seuraavat vuodet Witikan elokuvaura jatkui lähinnä kepeiden komedioiden, kuten Virtaset ja Lahtiset (1959) sekä Iloinen Linnanmäki (1960) parissa. Ne olivat Witikan ainoat värielokuvat, mutta kriitikot eivät arvostaneet niitä.

Witikan viimeiseksi elokuvaksi jäi Pikku Pietarin piha (1961), joka oli sovitus Simo Puupposen eli Aapelin samannimisestä romaanista. Lämminhenkistä kuvausta helsinkiläisen puutalokorttelin asukkaista on pidetty Witikan parhaana.

Witikka oli vuonna 1957 perustetun Suomen elokuva-arkisto ry:n ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1957–67.

Vuosina 1945–1959 Witikka oli naimisissa oopperalaulaja Oiva Soinin tyttären Lilli Anita Soinin kanssa. Vuodesta 1961 Witikan puoliso oli näyttelijä Tea Ista.^[1]

Jack Witikka on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.^[6]

• Aila – Pohjolan tytär, 1951 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Mä oksalla ylimmällä, 1954 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Pessi ja Illusia, 1954 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Nukkekauppias ja kaunis Lilith, 1955 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Silja – nuorena nukkunut, 1956 (ohjaus)
• Äidittömät, 1958 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Mies tältä tähdeltä, 1958 (ohjaus)
• Suuri sävelparaati, 1959 (ohjaus, näyttelijä "omana itsenään")
• Virtaset ja Lahtiset, 1959 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Iloinen Linnanmäki, 1960 (ohjaus)
• Pikku Pietarin piha, 1961 (ohjaus, käsikirjoitus)
• Pedon merkki, 1981 (näyttelijä: "eversti")

• 1959 Jussi-palkinto elokuvan Mies tältä tähdeltä ohjauksesta
• 1962 Nuorisoelokuvapalkinto elokuvasta Pikku Pietarin piha Berliinin elokuvajuhlilla
• 1962 Hopeinen karhu -ehdokkuus Berliinin elokuvajuhlilla
• 1969 Pro Finlandia
• 1995 Ida Aalberg -mitali^[7]

• Nevala, Maria-Liisa: Jack Witikka: Suomalaisen teatterin suurmies. Helsinki: Minerva, 2018. ISBN 978-952-312-603-9.

• Jack Witikan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
• Witikka, Jack hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)