Kolmen ykseyden sääntö
Kolmen ykseyden sääntö on ranskalaisen klassismin ajan draamassa käytetty rakenneperiaate, jonka ideana on ajan, paikan ja toiminnan ykseys: näytelmällä on yksi yhtenäinen juoni ilman sivujuonia, keskitetty tapahtumapaikka ja tarina tapahtuu yhden vuorokauden kuluessa.[1][2]
Säännön kehittäjiä olivat 1500–1600-luvun Ranskassa muun muassa näytelmäkirjailijat Pierre Corneille ja Jean Racine,[3] mutta ensimmäisenä sitä käytti Jean Mairet näytelmässään Silvanire (1630)[4]. Sen sanottiin pohjautuvan Aristoteleen Runousoppiin. Aristoteleen tiedetään kuitenkin kirjoittaneen vain toiminnan ykseydestä, joten ajan ja paikan ykseydet kehitettiin Ranskassa.[3]
Kolmen ykseyden lisäksi ranskalaisessa klassismissa asetettiin tekstille muitakin ihanteita. Näytelmässä tuli olla viisi näytöstä, henkilöiden tuli kuulua ylimpiin säätyihin, ja aiheita etsittiin antiikin Kreikasta tai Roomasta.[1]