Objektiivinen idealismi

Objektiivinen idealismi on ontologinen idealistinen käsitys, jonka mukaan todellisuuden määräävä henkinen perusaines on riippumaton yksilön tietoisuudesta.^[1] Platon voidaan nähdä ensimmäisenä objektiivisena idealistina.^[2]

Objektiivinen idealismi erotetaan sekä George Berkeleyn subjektiivisesta idealismista että Immanuel Kantin transsendentaalisesta idealismista. Kantia edeltäneen uuden ajan filosofiassa Spinozaa ja Leibnizia voidaan pitää objektiivisen idealismin edustajina.^[3][4] Välittömästi Kantia seuranneena ajanjaksona objektiivista idealismia kehittivät erityisesti kolme Kantin seuraajaa, F. W. J. Schelling, J. G. Fichte ja G. W. F. Hegel.

Objektiivisen ja subjektiivisen idealismin ero ei kuitenkaan aina ole selvä: esimerkiksi Fichten idealismia kutsuttiin myöhemmin subjektiiviseksi idealismiksi erotuksena Schellingin selvästi objektiivisesta idealismista. Hegelin idealismia taas alettiin kutsua absoluuttiseksi idealismiksi.^[2]

Myöhemmin objektiivista idealismia ovat kannattaneet muun muassa yhdysvaltalaiset Charles S. Peirce ja Josiah Royce sekä brittiläiset idealistit kuten T. H. Green ja F. H. Bradley. Missä brittiläiset idealistit ja Royce olivat saaneet voimakkaita vaikutteita Hegeliltä, Charles S. Peirce kehitti oman versionsa objektiivisesta idealismista lähinnä Kantin ja jossain määrin myös Schellingin vaikutuksen alaisena. Hänen mukaansa aine oli vain mielen reduktio.^[5]