Poniauto

Poniautojen tarina juontaa 1950-luvun lopun Ford Motor Companyyn, jolloin alkuperäisen kaksipaikkaisen Ford Thunderbirdin valmistus loppui. Thunderbirdin seuraava malli kasvoi isommaksi nelipaikkaiseksi perheautoksi vuosimallista 1958 alkaen. Uusi auto oli kaupallisesti menestys, mutta ihmiset jäivät kaipaamaan kaksipaikkaista Thunderbirdiä, joka oli aikaisemmin kerännyt ihmisten huomion autonäyttelyissä ja vetänyt Fordin autokauppoihin ihmisiä, jotka kuitenkin lopulta päätyivät ostamaan jotain käytännöllisempää. Ford tutki erilaisia vaihtoehtoja useiden vuosien aikana yrittäessään keksiä sopivaa seuraajaa alkuperäiselle Thunderbirdille.

Chevroletin vuonna 1960 esittelemä ja nopeasti suosituksi noussut Chevrolet Corvair ja etenkin sen urheilullinen Monza-versio nopeutti Fordin suunnitelmia, joiden pohjalta Mustang myöhemmin valmistui. Alun perin Corvairia oli pidetty edullisena käyttöautona, mutta siitä tehtiin rohkeammin muotoiltu Monza-versio, jossa oli muun muassa kuppipenkit ja lattialle sijoitettu vaihteenvalitsin. Monzaa myytiin vuoteen 1961 mennessä 144 000 kappaletta, ja se aloitti uuden urheilullisempien autojen trendin kaikissa autojen kokoluokissa. Ford vastasi esittelemällä Ford Falconin urheilullisemmat Futura- ja Futura Sprint -mallit, Chrysler Plymouth Valiant Signetillä ja Dodge Dart GT:llä, AMC 440-H- ja Rogue-malleilla Rambler Americanista^[6] ja Studebaker Daytona-versiolla Studebaker Larkista.

Muita urheilullisia kuppipenkeillä varustettuja 1960-luvun alun automalleja olivat muun muassa Mercury Comet S-22, Oldsmobile F-85, Oldsmobile Cutlass, Buick Special, Buick Skylark, Pontiac Tempest ja Pontiac LeMans. Useimpia näistä myytiin samoilla kuusisylinterisillä moottoreilla kuin mallisarjan tavallisempia versioita, mutta joihinkin oli saatavilla tehokkaampi V8-moottori, nelivaihteinen manuaalilaatikko ja etupenkkien väliin tuleva keskikonsoli.

1960-luvun alun vuosina kehitettiin eräitä teknisiä uutuuksia, kuten turboahdettu 6-sylinterinen takamoottorinen Corvair Monza Spyder/Corsa (1962–1966), turboahdettu alumiininen V8 vuosien 1962–1963 Oldsmobile Cutlass Jetfiressä ja Pontiac Tempest Lemansin neljäkurkkuisilla kaasuttimilla varustettu neljäsylinterinen moottori.

Vaikka useat urheilumalliset autot olivat myyntimenestyksiä, eräät autotehtaiden johtajat, kuten Fordin Lee Iacocca, olivat sitä mieltä, että tavallisten autojen urheilulliset versiot eivät riittäneet tyydyttämään markkinoita. Etenkin monet nuoret autonostajat halusivat jotakin tavallisista sedaneista poikkeavaa. Ford tarjosi näille markkinoille Mustangin, joka tuli myyntiin 17. huhtikuuta 1964 ja oli välittömästi huikea menestys. Yhtiö oli arvioinut, että ensimmäisenä vuonna myytäisiin 100 000 autoa. Ford-myyjät saivat ensimmäisenä myyntipäivänä 22 000 tilausta, ja loppujen lopuksi mallivuoden autoa myytiin 618 812 kappaletta.^[7]

Vuoden 1964 Mustang määritteli uuden autojen luokan.^[5][8][9] Termin ”pony car” keksi Car Life -lehden toimittaja Dennis Shattuck.^[10]

Mustang käytti samaa pohjalevyä kuin Falcon, mutta oli ulkonäöltään erityylinen. Valikoimaan kuuluivat hardtop, coupé ja avoauto, joita yhdisti ”pitkä konepelti, lyhyt peräkontti” -mittasuhteet. Perusmallit olivat teknisesti tavanomaisia, 170 CID (2,8l) suora kuusisylinterinen moottori paritettuna kolmivaihteisen manuaalivaihteiston kanssa. Sen hinta oli houkuttelevat 2 368 dollaria, ja hintaan sisältyivät kuppipenkit, lattialla sijaitseva vaihteenvalitsin, urheilullinen ohjauspyörä ja täysin peittävät koristevanteet.

Mustangin lisävarustelista oli kattava; Ford Windsor V8 oli tarjolla useina versioina, Cruise-O-Matic automaattivaihteisto, nelivaihteinen manuaalivaihteisto, radio, ilmastointilaite, ohjaustehostin ja muita tarvikkeita.^[11]V8 Mustang kaikilla varusteilla maksoi noin 60 prosenttia enemmän kuin perusmalli, ja sen myynti oli Fordille erittäin tuottoisaa.^[12]

Vaatimukset uudelle poniautojen luokalle oli nyt määritelty:

• ”Long hoods, short decks, and open mouths”, eli pitkä keula, lyhyt perä ja avoin maski
• Koottavissa jo varastosta löytyvistä massatuotanto-osista
• Edullinen lähtöhinta (alle 2 500 dollaria vuoden 1965 rahanarvolla)
• Laaja valikoima valittavissa olevia varusteita
• Nuorille suunnattu markkinointi

Vaikka monien autojen valikoimaan kuului tehokkaita moottoreita ja virityspaketteja, useimmat myydyt autot olivat varustettu kuusisylinterisillä moottoreilla tai pienemmillä V8:lla, eikä niitä näin ollen laskettu muskeliautoiksi.^[13] Tehokkaimpia malleja valmistettiin pieniä määriä, usein tarvittava määrä kilpailulisenssejä varten, ja valmistetut autot menivät enimmäkseen kiihdytyskilpailuihin, radalle tai kadulle.

Ensimmäinen haastaja uudelle luokalle oli Plymouth Barracuda, joka itse asiassa tuli myyntiin kaksi viikkoa ennen Mustangia.^[14] Barracuda ei ollut suora vastine Mustangille, vaan edullisesti toteutettu urheilullisen näköinen versio Valiantista. Chryslerin huonon taloudellisen tilanteen takia Barracuda oli kompromissi. Se ei ollut riittävän erilainen verrattuna Valiantiin ja muotoilu herätti ristiriitaisia mielipiteitä; sen myyntimäärät jäivät kauas Mustangista. Barracudaa ei aina luokitella poniautoksi, koska sen muotoilu perustui jo olemassa olevaan malliin.^[15]

General Motors ajatteli aluksi, että Corvairin uusittu vuoden 1965 malli olisi riittävä kilpailija Mustangille, mutta Corvairin ongelmien^[16] takia he esittelivät perinteisemmän Chevrolet Camaron. Camaro tuli myyntiin 1967 (mallivuonna), samaan aikaan kuin Mustangista tuli seuraavan sukupolven versio. Samoihin aikoihin tulivat myös Camaroon perustuva Pontiac Firebird ja Mustangiin pohjautuva Mercury Cougar ja AMC:ltä AMC Javelin^[17], jota kilpa-autoilija Gordon Johncock kuvaili ”tilavaksi, mukavaksi, pirteäksi ja komeaksi edustajaksi poniautojen luokkaan, autoihin, joita näkee jatkuvasti enemmän liikenteessä”.^[18]

Helmikuussa 1968 esiteltiin AMC:n kaksipaikkainen AMC AMX, joka ei ollut juuri eurooppalaisia urheiluautoja suurempi, ja sen ulkonäköä kommentoitiin muun muassa seuraavasti: ”truly distinctive long-hood/really-short-deck profile [that] nearly redefined the pony car image”.^[19] Yhdysvaltain markkinat olivat nyt tulvillaan poniautoja, ja AMC AMX ei jäänyt viimeiseksi – se oli Dodgen vuonna 1970 esitelty Challenger, Barracudasta kasvatettu malli.^[20]

Pony car -nimitystä käytettiin kaikista näistä automalleista, edullisista perusmalleista aina tehokkaimpiin versioihin asti.^[21]Tehokkaimpien mallien ja tehtaiden sponsoroiman kilpailutoiminnan tarkoituksena oli urheilullisen mielikuvan luominen heidän omille poniautoilleen.^[22]Autotehtaiden markkinointiosastot yrittivät saada urheilumalleilleen näkyvyyttä myynnin edistämiseksi. Tehtaiden välinen kilpailu oli niin kovaa, että vuosien 1966–1972 välisenä aikana yhdysvaltalaista Trans-Am-sarjaa kutsuttiin ”poniautojen sodaksi”.^[23]

Vaikka poniautojen myynti veti hyvin 1960-luvun loppuun asti, autotehtaille oli tärkeämpää niiden toimiminen sisäänvetotuotteina. Vuoden 1970 Car and Driver kirjoitti, että vaikka hyvin harva poniauton ostaja ostaa toista poniautoa, niin puolet heistä ostaa samanmerkkisen auton. Vuonna 1969 poniautojen markkinaosuus putosi yhdeksään prosenttiin, kun se parhaimmillaan vuonna 1967 oli 13 prosenttia.

Alla on lista yhdysvaltalaisista autonvalmistajista ja niiden poniauto- ja muskelimalleista.

Kuten usein käy autojen uusien mallien kanssa, jokainen auton toistaan seuraava sukupolvi kasvoi hieman isommaksi, painavammaksi, ylellisemmäksi ja kalliimmaksi. Isolohkoiset V8-moottorit tulivat valikoimaan ja suorituskykyä ja mukavuutta parantavat lisävarusteet yleistyivät. Esimerkkinä mainittakoon vuoden 1973 Mustang, joka oli 22 cm pidempi, 15 cm leveämpi ja yli 270 kg painavampi kuin alkuperäinen Mustang. Toisaalta Dodge Challenger oli jo alkujaan lähes samankokoinen kuin Dodgen isokokoiset perheautot. Lisääntyneen massan takia tavalliset 6- ja 8-sylinteriset moottorit jäivät alitehoisiksi ja isolohkoiset V8-moottorit taas korostivat poniautojen jousituksen, jarrujen ja renkaiden aiheuttamia rajoituksia.

Vuoteen 1970 mennessä ostajat alkoivat siirtyä pois poniautoista, joko pienempiin (yhdysvaltalaisiin tai ulkomailta tuotuihin) tai isompiin ja ylellisempiin malleihin. Päästörajoitukset ja lisääntyneet turvallisuusvaatimukset laskivat tehokkaimpien poniautojen tehoja sekä vuoden 1973 öljykriisi vei markkinoilta poniautojen tilan.

Challergerin, Barracudan ja Javelinin valmistus loppui vuonna 1974, Camaron ja Firebirdin hieman myöhemmin. Mercury Cougar kasvoi isommaksi edustusautoksi ja Mustangista esiteltyä seuraavaa mallia markkinoitiin polttoainetaloudellisena alemman keskiluokan autona.