Salemin kauhu

»Kolmen vuosisadan takaisten noituuden päivien karmiva kauhu piilotteli inhaa olomuotoansa Derby Streetin röttelön Noitahuoneessa»
(Weird Talesin johdate^[1])

Carson-niminen kirjailija muuttaa edesmenneen Abigail Prinnin kotitaloon. Salemilainen Prinn oli Nyogthan ylipapitar, joka teloitettiin noitavainojen aikana. Hänen henkensä on kuitenkin yhä läsnä talossa.

Carson kuulee kellarista outoja ääniä ja löytää ”noitahuoneen”, jonka lattiassa on sinetöity sisäänkäynti maan alle. Carson huomaa viettävänsä yhä pitempiä aikoja noitahuoneessa ja alkaa kävellä unissaan. Eräänä yönä hän kaivaa esiin vaarnan, joka ammoin iskettiin Prinnin ruumiista läpi. Okkultisti Michael Leigh yrittää puhua Carsonille järkeä, mutta tämä ei ota varoitusmerkkejä vakavasti.

Eräänä päivänä Carsonin ollessa taas noitahuoneessa rautasinetti siirtyy ja Prinnin muumio ja Nyogtha — haiseva massa mustaa limaa — työntyvät onkalosta esiin. Leigh ilmestyy taas paikalle ja loitsii sinetin paikoilleen. Carson vapautuu lumouksesta ja pakenee paikalta. Viime hetkellä hän vilkaisee taakseen ja näkee, kuinka hirviömäinen käsi livahtaa noitahuoneeseen ennen sinetin sulkeutumista.

Carson hylkää vanhan romaanisuunnitelmansa ja alkaa kirjoittaa weird fictionia, josta kustantajat eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita. He ihmettelevät, kuinka ennen niin myyviä tekstejä kynäillyt mies on äkkiä kiinnostunut kaikenlaisesta kauheasta. Carson pitää kokemuksensa omana tietonaan.

Kirjoittaminen

Pulp-lehti julkaisi helmikuussa 1936 aloittelevan kauhukirjailijan Henry Kuttnerin runon. Pian häneltä hyväksyttiin myös novelli ”Hautausmaan rotat”. Lehti ei kuitenkaan ostanut Kuttnerin seuraavaa novellia ”Salemin kauhu”, jolloin Kuttnerin kirjeystävä Robert Bloch ehdotti, että Kuttner kääntyisi H. P. Lovecraftin puoleen. Kuttner lähetti Lovecraftille ensin ihailijakirjeen ja lähetti ”Salemin kauhun” toisessa kirjeessä.^[2]

Lovecraft kertoi Kuttnerille 12. maaliskuuta 1936 kirjoittamassaan kirjeessä saaneensa ”Salemin kauhun” lukemisesta ”suurta mielihyvää”. Hän arvosteli kuitenkin kertomuksen ”motivaatiota”: miksi oudot tapahtumat alkavat silloin kuin ne alkavat? Carson tuskin oli noitatalon ensimmäinen asukas, mutta toisaalta ”on vaikea kuvitella, että tällaiset ilmiöt toistuvat aina, kun joku sytyttää takkaan tulen”. Lovecraft mainitsi, että ”kuilusta kutsuttuja nimettömiä olentoja” koskevissa kertomuksissa on tärkeää kuvata jokin ainutlaatuinen tapahtuma, joka selittää, miksei vastaavaa ole tapahtunut aiemmin. Lovecraft kehotti myös hidastamaan kertomuksen tahtia, sillä oudot käänteet seurasivat toisiaan liian nopeasti ja liian yllättäen.^[3]

Kalifornialainen Kuttner ei tiennyt Salemin kaupungista paljoakaan, joten Lovecraft lähetti Kuttnerille piirroksia rakennuksista ja hautakivista sekä kaupungin kartan. Lovecraft myös kertoi, millä tavoin todellinen Salem kytkeytyi hänen keksimäänsä kuvitteelliseen Arkhamin kaupunkiin.^[2] Lisäksi Lovecraft luetteloi joukon anakronismeja, jotka Kuttner korjasi lopulliseen versioon.^[3]

Esikuvat

”Salemin kauhun” juoni ja miljöö muistuttavat Lovecraftin novellia ”Unet noitatalossa”,^[4] minkä Lovecraft itse pani merkille.^[3] Toinen todennäköinen esikuva oli Lovecraftin novelli ”Pimeyden hornanhenki”. Kummankin kertomuksen päähenkilö on kirjailija, joka tutkii vanhaa, okkulttisessa käytössä ollutta rakennusta ja joutuu tekemisiin rienaavien voimien kanssa. Nyogtha muistuttaa ”Pimeyden hornanhengen” antagonistia Nyarlathotepia, joka myös on musta, muodoton massa.^[5]

Kuttnerin kauhunovelleissa oli usein vaikutteita teosofiasta ja kabbalasta.^[6] (Kuttner oli itse juutalainen.^[2]) ”Salemin kauhussa” Kuttner viljelee kuvitteellisia okkulttisia sanoja ja fraaseja, joita ovat esimerkiksi ”Vach-Virajin loitsu” ja ”Tikkounin eliksiiri”.^[7] Sanat ”Vach” ja ”Viraj” ovat peräisin teosofisen Salaisen opin ensimmäisen osan 9. sivun alaviitteestä, jossa kerrotaan Brahman jakautuneen mieheksi ja naiseksi; naisen nimi on Vach, joka puolestaan synnyttää Virajin.^[8] Tikkun on kabbalassa käytetty nimitys rituaalisesta hartaudenharjoittamisesta ja puhdistautumisesta. Tälläkin kertaa lähde lienee Salainen oppi, jonka toisen osan 25. sivulla mainitaan ”Tikkoun, passiivisen jumaluuden esikoinen ja mainitun jumaluuden varjon ensimmäinen manifestaatio”.^[9] Nyogthan karkotusloitsussa esiintyvä sana ”kadishtu” muistuttaa heprean sanaa kadeš, ’pyhä’.^[10]

Robert Blochin varhaisissa novelleissa esiintyy De Vermis Mysteriis -niminen kirja. Sen kirjoittajaksi mainittu belgialainen Ludwig Prinn on Abigail Prinnin sukunimikaima.^[4] Robert M. Pricen mukaan Kuttner loi ”oman yksityisen Cthulhu-taruston nurkkauksensa”, jonka ainekset olivat tasasuhteessa peräisin Lovecraftilta, Blochilta, teosofiasta ja zarathustralaisuudesta.^[10]

Julkaisu

”Salemin kauhu” ilmestyi Weird Talesin toukokuun 1937 numerossa.^[3] Kirjana se ilmestyi ensi kerran Arkham Housen vuonna 1969 julkaisemassa antologiassa Tales of the Cthulhu Mythos.^[11][12] Myöhemmin se on julkaistu muun muassa Robert M. Pricen toimittamassa The Book of Iod -kokoelmassa (1995), joka sisältää kaikki Kuttnerin Cthulhu-tarustoon kuuluvat kertomukset.^[3][13]

Kaisa Rannan suomennos ilmestyi Jalavan antologiassa Lovecraftin lähteillä vuonna 2013.

Kun Weird Talesin lukijat äänestivät toukokuun 1937 numeron parhaasta tarinasta, ”Salemin kauhu” sai kunniamaininnan, sillä se oli ollut lukijoiden parissa lähes yhtä suosittu kuin äänestyksen voittaja.^[14]

”Salemin kauhu” on Kuttnerin kahdeksasta^[15] Cthulhu-pastissista tunnetuin^[3] ja useimmin antologisoitu. Sadelehto kuvailee tarinaa Lovecraft-plagiaatiksi ja toteaa sen jäävän toiseksi Kuttnerin omalle ”Hydralle”,^[15] joka lähestyy Lovecraft-henkistä kauhua omaperäisistä lähtökohdista.^[16]

Tor-verkkosivulla julkaistiin vuonna 2017 kaksi arvostelua ”Salemin kauhusta”. Anne M. Pillsworth kuvailee novellia ”päteväksi Cthulhu-kertomukseksi”, joka ei kuitenkaan tuo genreen mitään uutta. Pillsworthia hymyilyttää erityisesti ajatus Abigail Prinnistä, joka vain virnuilee häijysti, kun Salemin asukkaat yrittävät epäonnistuneesti teloittaa häntä erilaisin menetelmin. Ruthanna Emrys pitää novellia huonompana toisintona Lovecraftin ”Unista noitatalossa”. Lovecraftin novellin jännittävimmät piirteet – luonnotonta geometriaa vilisevät unet sekä noidan apuhenki – puuttuvat Kuttnerin tekstistä, eikä niiden tilalle tarjota mitään kiinnostavaa. Carson on Emrysin mielestä ”poikkeuksellisen passiivinen päähenkilö”. Emrys ei arvosta myöskään Michael Leigh’n hahmoa, jonka tehtävänä on lähinnä selittää päähenkilölle asioita.^[4]

Pääartikkeli: Cthulhu-tarusto

Kuttner ei kauhunovelleissaan juuri käyttänyt Lovecraftin keksimiä hirviöitä. Poikkeuksen muodostavat Azathoth (novellissa ”Hydra”) ja Dagon (”Spawn of Dagon”).^[17] Nyogtha on Kuttnerin keksimistä suurista muinaisista tunnetuin. Se elää maan alla ja kaivautuu pinnalle vastauksena salatieteellisiin kutsuihin.^[5] Otus on Kuttnerin suurista muinaisista ainoa, joka on mukana Cthulhun kutsu -roolipelin perussääntökirjassa. Sitä kuvaillaan ”vähäiseksi jumalaksi, joka kertoman mukaan asuttaa maanalisia luolia.” Nyogthan palvojat ovat lähinnä noitia, joille Nyogtha opettaa loitsuja vastineeksi uhreista.^[18]

Okkultisti Michael Leigh’n seikkailut jatkuivat Kuttnerin ja Blochin yhteistyönovellissa ”The Black Kiss”. Kuttner keksi tarinan perusidean ja kirjoitti luonnoksen, mutta valmis teksti oli kokonaisuudessaan Blochin käsialaa. Novelli ilmestyi kesäkuun 1937 Weird Talesissa. Tämä oli samalla Leigh’n hahmon viimeinen esiintyminen.^[19]

Nyogtha mahdollisesti innoitti Brian Lumleyn keksimää Shudde M’ell -nimistä olentoa,^[5] joka on valtava maan vaipassa möyrivä mato.^[20] Tikkoun-eliksiiri on Lumleyn kertomuksissa aine, joka karkottaa maan povessa ryömiviä hirmuja. Tikkoun mainitaan myös Eddy C. Bertinin novellissa ”Darkness, My Name Is”.^[4]

Lovecraftin keksimä loitsukirja Necronomicon esiintyy ”Salemin kauhussa”. Kuttnerin Necronomicon-sitaatti on kuitenkin anakronistinen, sillä siinä mainitaan Tšingis-kaani, kun taas Lovecraftin mukaan kirjan kirjoittaja Abdul Alhazred oli kuollut vuosisatoja ennen mongolivalloituksia. Artikkelissaan ”A Critical Commentary on the Necronomicon” Robert M. Price tekee leikkimielisen rekonstruktion Necronomiconista. ”Salemin kauhun” katkelman Price selittää myöhemmän kopioijan tekemäksi lisäykseksi.^[3]

• Kuttner, Henry: The Salem Horror. Weird Tales, May, 1937, 29. vsk, nro 5, s. 574–585. Indianapolis: Popular Fiction Publishing Company. Internet Archive. Viitattu 8.3.2022. (englanniksi)
• Petersen, Sandy & Mason, Mike & Fricker, Paul & Willis, Lynn & friends: Call of Cthulhu. Horror Roleplaying in the Worlds of H. P. Lovecraft – Keeper Rulebook. Ann Arbor: Chaosium, 2015. ISBN 978-1-56882-430-7. (englanniksi)
• Price, Robert M. (toim.): The Book of Iod. The Eater of Souls & Other Tales by Henry Kuttner. Oakland: Chaosium, 1995. ISBN 1-56882-045-3. (englanniksi)
• Sadelehto, Markku (toim.): ”Esipuhe”, Outoja tarinoita 5, s. 7–10. Helsinki: Jalava, 1993. ISBN 951-887-008-X.
• Sadelehto, Markku (toim.): ”Esipuhe”, Musta kivi, s. 7–13. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20103-0.
• Sadelehto, Markku (toim.): ”Esipuhe”, Lovecraftin lähteillä, s. 7–13. Helsinki: Jalava, 2013. ISBN 978-951-887-466-2.
• Wright, Farnsworth (toim.): The Eyrie. Weird Tales, July, 1937, 30. vsk, nro 1, s. 122–128. Indianapolis: Popular Fiction Publishing Company. Internet Archive. Viitattu 9.3.2022. (englanniksi)

Viitteet

• The Salem Horror Internet Archive -sivustolla (englanniksi).