Sivu-uoma

Pääartikkeli: Uomaverkosto

Maahan satavasta vedestä osa valuu maanpintaa pitkin tai maaperän sisällä noroihin tai puroihin, jotka yhtyvät toisiinsa suuremmiksi puroiksi ja joiksi. Aluetta, johon kaikki sadevesi osuu ja jonka vedet päättyvät samaan vesistöön, kutsutaan valuma-alueeksi. Suurin osa valuma-alueelle sataneesta vedestä valuu ensin sivu-uomiin, jotka yhtyvät alempana toisiin uomiin. Uomien yhtymistä toisiinsa toistuu niin monta kertaa, että lopuksi uoma yhtyy järveen tai mereen laskevaan uomaan eli pääuomaan. Uomaverkoston kaikki uomat, lukuun ottamatta pääuomaa, ovat periaatteessa sivu-uomia. Uomaverkoston rakenne ja muoto riippuu valuma-alueen topografiasta, kallioperästä ja maaperästä. Erityisesti virtaavan veden eroosiosta, joka on kuluttanut maaperää ja kallioperää tietyn ajan, riippuu monet uomaverkoston ominaisuuksista.^[2][3][5][6]

Vasen ja oikea sivu-uoma

Kun seurataan uomaa, johon yhtyy sivu-uomia, erotellaan ne tulosuuntansa mukaan: oikea sivu-uoma ja vasen sivu-uoma. Kun tarkastellaan uomaa myötävirtaan eli katsotaan suuntaan, minne vesi laskee, yhtyy oikea sivu-uoma uoman oikealta puolelta ja vasen sivu-uoma vasemmalta puolelta.^[7][8]

Sivu-uomien identifiointi

Uomien sivu-uomaluetteloissa on ollut käytössä tapa luetella ne joensuusta alkaen. Lisäksi voidaan myös ilmoittaa sivu-uoman yhtymäkohdan etäisyys uoman joensuusta. Etäisyys on silloin mitattu uoman pituutena, joka saadaan seuraamalla sen mutkia tarkasti. Kun sivu-uomilla on omat sivu-uomansa, voidaan nekin luetteloida uomasijaintinsa perusteella. Tällaista sivu-uomien luettelointia on käytetty esimerkiksi Neuvostoliitossa, jonka vesistörekisteri on Venäjällä edelleen käytössä.^[9]

Toinen, ja varsin yksinkertainen, tapa on muodostaa uomaverkoston uomista esimerkiksi binääripuu, joka käydään läpi siihen soveltuvalla algoritmilla. Uomaverkoston tietojen tallentamista varten kullekin uoman osuudelle annetaan luettelokoodi, jonka luomiseen voisi käyttää esimerkiksi seuraavaa tapaa. Algoritmi aloittaa pääuoman joensuusta, joka on solmu 1, ja etenee uomaa 1 ylävirtaan päin. Pääuoman ensimmäisen osuuden lopussa on yhtymäkohtana solmu 2, johon tulee yläjuoksulta päin kaksi uomaa 2v ja 2o (”v” on vasen ja ”o” oikea haara). Kullekin yhtymäkohdalle annetaan numeeriset nimet (solmut 1, 2, 3, 4, ...) siinä järjestyksessä kuin ne tulevat tarkastelussa vastaan. Sivu-uoman tietorakennenimeksi voi tulla esimerkiksi ”2v–4o–8v”. Koska todellisten uomaverkostojen rakenteet ovat paljon mutkikkaampia kuin yksinkertaiset binääripuut, on uomien ja niistä muodostuvien sivu-uomien merkintätavat erilaiset. Eri maiden vesistöviranomaiset käyttävätkin varsin kirjavia tapoja uomien merkitsemiseksi.^[10]

Tietokoneelle soveltuva tapa ei käy ihmisille, joille kokonaisuuksien nimeäminen on tärkeää. Siksi sivu-uoman nimi, jollaisia ovat esimerkiksi ”Muonionjoki” tai ”Muonionjoen alajuoksu” ovat ihmisille havainnollisempia tapoja erotella uoman osat toistaan.

Uomaluokittelua

Pääartikkeli: Uomaluokittelu

Uomaluokittelulla tarkoitetaan menetelmää, jolla sivu-uoma luokitellaan käyttäen erilaisia luonnossa todettuja tai mitattuja uomien ominaisuuksia. Virtavesien tutkimuksella (potamologia) pyritään selvittämään joen morfologisia ominauuksia ja sen ekologista tilaa uomaverkoston eri osissa. Koska sivu-uomat ovat yhteydessä yläpuolella ja alapuolella sijaitseviin uomiin, voivat eliöt siirtyä olosuhteiden sallisessa uoman paikasta toiseen ja uomien välillä. Se, millainen morfologien tilanne vallitsee uomassa, riippuu veden määrästä, virtausnopeudesta, virtaamien muutoksista, maaperän- ja kallioperän laadusta ja ylempien uomien tilasta. Se, millainen ekologinen tila uomassa on ja millaisen luontotyypin se mahdollistaa, riippuu paitsi morfologisesta tilanteesta niin myös ilmastovyöhykkestä, jossa virtavesi on. Monipuolisin eliöiden diversiteetti tavataan yleensä erikokoisten uomien yhtymäkohdissa. Uomien luokittelussa pyritään luomaan pienellä vaivalla nopea yleiskatsaus uomaverkoston tilaan ja johtamaan sivu-uomassa vallitseva tila siitä.^[11][12]

Oikealla puolella sijaitsee kartta Etelä-Amerikan Amazonista, joka laskee oikealle päin itään Atlantin valtamereen. Amazonin pääuoma mutkittelee vaakasuorassa lähes mantereen länsipuolelle asti, ja siihen yhtyy pohjoisesta ja etelästä päin virtaavia sivu-uomia. Pääuoman pääasialliseksi tehtäväksi näyttäisi jäävän sivu-uomien tuoman veden poiskuljettaminen valtamereen. Lähes kaikki Amazonin vesistöalueen valuma-alueet laskevat sen sivu-uomiin, ja vain pieni osuus vesistöalueesta kuuluu pääuoman omaan valuma-alueeseen. Amazonin merkittävimmät sivu-uomat ovat seuraavat:

• Jari, Paru, Trombetas, Negro, Japurá, Putumayo, Napo, Tigre ja Pastaza (vasemmanpuoleiset sivujoet)
• Xingu, Tapajós, Madeira, Purus, Juruá, Javary, Ucayali ja Huallaga (oikeanpuoleiset sivujoet)

Vastakohta sivu-uomalle on uoman haaroittuminen kahdeksi tai useammaksi uomaksi ^[13], jota voi kutsua bifurkaatioksi ^[14]. Joen suistossa pääuoma voi haaroittua useammaksi suuhaaraksi, joista osa voi laskea järveen tai mereen. Sivuhaarasta ei ole silloinkaan kyse, kun uomasta irtoaa uoma, joka palaa pian takaisin lähtöuomaan (pudas). Virtavesi voi myös palmikoitua tasaisessa jokilaaksossa, kun sen virtaus pienenee ja sen kuljettamat sedimentit laskeuvat uoman pohjalle. Silloin laaksossa virtaa useita rinnakkaisia uomia, jotka yhtyvät välillä toisiinsa.^[15]

• 
  Joen suiston suuhaaroja tunturijärvellä Ruotsin Lapissa
• 
  Ecuadorissa virtaavan Napon uomassa on runsaasti saaria.
• 
  Joki Alazani palmikoi voimakkaasti leveässä tulvauomassa.

• Kontula, Tytti & Raunio, Anne (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Luontotyyppien punainen kirja, osa I ja II. Helsinki: Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö, 2018. ISBN 978-952-11-4821-7. OSAT I & II (PDF).

Viitteet

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sivu-uoma Wikimedia Commonsissa