Viivästyskorko

Viivästyskorko on korko, jota velallinen joutuu suorittamaan maksun suorituksen viipyessä yli sopimuksen edellyttämän ajankohdan. Tämä rahavelvoitteen rikkomisesta johtuva seuraamus pyrkii ohjaamaan velallista oikea-aikaiseen suoritukseen ja toisaalta hyvittämään velkojaa viivästyksen johdosta.

Vuoden 1734 lain kauppakaaren 9. luvun 8 §:n määrittelemä viiden prosentin (jos eräpäivää ei ollut) ja kuuden prosentin (jos eräpäivä oli määrätty) viivästyskorko oli käytössä pitkään, sillä sitä muutettiin vasta vuoden 1983 alussa voimaan tulleella korkolailla (633/1982). Korkolaki korotti vuotuisen viivästyskoron 16 prosenttiin.^[1] Vuonna 1995 viivästyskoron suurin määrä sidottiin Suomen Pankin vahvistamaan viitekorkoon (laki 284/1995).

Voimassa oleva korkolaki

Nykyisin korkolain mukainen viivästyskoron määrä kuluttajavelallisille on 7 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Euroopan keskuspankin puolivuosittain määrittämä viitekorko (laki 340/2002). Mikäli korkolain (633/1982) 2 momentin mukaan määräytyvä viivästyskorko on alempi kuin velalle eräpäivää edeltäneeltä ajalta maksettava korko, viivästyskorkoa on maksettava saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää. Jos velallisen sitoumus liittyy kulutusluottosopimukseen tai muuhun korkolain 2 §:n 2 momentissa tarkoitettuun sopimukseen, viivästyskorkoa on kuitenkin maksettava saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää enintään 180 vuorokauden ajan siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt.^[2][3] 

Viivästyskoron maksamisen alkamispäivä on eräpäivää seuraava päivä sellaisille maksuille, joille eräpäivä on määrätty. Jos eräpäivää ei ole määrätty sitovasti, koron maksu alkaa 30 päivän kuluttua velkojan laskun lähettämispäivästä tai rahamäärän vaatimispäivästä.^[2]

Kaupalliset sopimukset

Kaupallisiin sopimuksiin sovellettavaksi tarkoitettu viivästyskorko on 16.3.2013 alkaen EKP:n viitekorko lisättynä korkolain 4 a §:n mukaisella 8 prosenttiyksikön lisäkorolla. Korkolain 4a §:ssä tarkoitettua korkeampaa viivästyskorkoa sovelletaan tavaran tai palvelun kaupassa yritykseltä toiselle tai viranomaiselta yritykselle suoritettaviin maksuihin^[4]. Viivästyskorko määräytyi 1.5.1995–16.3.2013 välillä samoin perustein kuin kuluttajavelallisille eli oli 7 prosenttiyksikköä korkeampi kuin viitekorko. Elinkeinonharjoittajien tai hankintayksikön ja elinkeinonharjoittajan välinen sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton.^[5]

Jakaja

Viivästyskoron perusteena olevassa Euroopan keskuspankin viitekoron laskennassa käytetään ns. ranskalaista koronlaskentatapaa^[6], jolloin todelliset päivät jaetaan käyttäen jakajana 360:tä.^[7] Korkolain mukaista viivästyskorkoa laskettaessa tulee jakajana kuitenkin käyttää todellisia kalenterinmukaisia päiviä (365 ja karkausvuosina 366)^[8], koska korkolaissa puhutaan yksiselitteisesti vuotuisesta korosta. Muun muassa prof. Erkki Aurejärvi on velvoiteoikeuden oppikirjoissaan tukenut todellisten päivien käyttöä jakajana.^[9] Myös Verohallinnon syventävän vero-ohjeen^[10] mukaan verotilillä suorittamatta olevalle velvoitteelle lasketaan viivästyskorko käyttäen jakajana todellisia päiviä eli 365:ttä ja karkausvuosina 366:tta, mutta verotilin ulkopuolisen menettelyn veroille viivekorko lasketaan siten, että kuukaudessa katsotaan olevan 30 päivää ja vuodessa 360 päivää (ns. saksalainen koronlaskenta)^[11]. Verotusmenettelyyn liittyvää viivekorkoa ei tule sekoittaa korkolain mukaiseen viivästyskorkoon. Verojen viivekoroista säädetään laissa veronlisäyksestä ja viivekorosta^[12]. Normaalista viivästyskorosta säädetään korkolaissa^[13].

Korkoa korolle -kielto

Viivästyskorkojen laskennassa käytetään kohtuussyistä ns. yksinkertaista korkolaskua, jolloin kunakin vuonna kertyneitä viivästyskorkoja ei pääomiteta kasvamaan korkoa korolle seuraavana vuonna. Viivästyskorkoja koskeva korkoa korolle -kielto (anatocismuksen kielto) periytyy jo antiikin ajan roomalaisten kahdentoista taulun laista (lex duodecim tabularum) noin vuodelta 450 ennen ajanlaskun alkua^[14][15].