Germania (kirja)

Tacitus on kirjoittanut Germanian Trajanuksen toisella konsulikaudella eli 98 jälkeen ajanlaskun alun. Teos ei ole välttämättä ollut alkujaan nimeltään Germania. Nimi on tullut yleiseen käyttöön kirjan ensimmäisen luvun ensimmäisestä sanasta. Suurin osa Germanian aineistosta perustunee toisen käden tietoihin aikaisemmasta kirjallisuudesta. Tacitus mainitsee lähteistään vain Caesarin ja Gallian sodan. Tacituksen käyttämistä lähteistä ovat monet sittemmin kadonneet kokonaan. Luultavasti Tacituksen käyttämiä lähteitä olivat esimerkiksi Poseidonioksen kuvaus kelttiläisistä kansoista, Aufidius Bassuksen Bellum Germanicum, Plinius vanhemman Bella Germaniae, Liviuksen Rooman historian 104. kirja sekä Sallustiuksen ja Cornelius Nepoksen kadonneet kirjat. Useimmissa tapauksissa lähdesuhdetta ei voida todistaa tyhjentävästi, vaan siitä esitetään olettamuksia todennäköisyyspohjalta. Lähteiden lisäksi lienee todennäköistä, että Tacitus on sisällyttänyt teokseensa omia havaintojaan esimerkiksi Roomassa mahdollisesti näkemistään germaaneista tai heiltä saadusta sotasaaliista.^[1]

Keskiajan yli säilyi vain yksi Germanian käsikirjoitus, Codex Hersfeldens 830-luvun ja 850-luvun väliltä. Se siirrettiin vuonna 1455 Hersfeldistä Roomaan, josta se myöhemmin katosi. Muut kolmisenkymmentä tunnettua säilynyttä käsikirjoitusta perustuvat kopioihin Codex Hersfeldensiksestä. Ensimmäiset painokset Germaniasta tehtiin Venetsiassa vuonna 1470 ja Nürnbergissä vuonna 1473. Enea Silvio Piccolominin eli myöhemmän paavi Pius II:n esitys Germaniasta painettiin Leipzigissa vuonna 1496. Piccolominin mielestä Germania osoitti, kuinka kurjasti germaanit elivät ennen kristinuskon saapumista.^[1]

Piccolominin painosta alkoivat tutkia saksalaiset humanistit, ja ensimmäisen tieteellisen esityksen siitä teki vuonna 1519 Beatus Rhenanus. Rhenanus loi pohjaa saksalaiselle historiankirjoitukselle ja oli osaltaan synnyttämässä saksalaista kansallisuusaatetta. Ensimmäisessä maailmansodassa kirja kulki monien saksalaisten sotilaiden mukana, ja toisessa maailmansodassa siitä tehtiin Wehrmachtille tarkoitettu erikoispainos. Natsit käyttivät sitä tukemaan käsityksiään rodullisesta puhtaudesta, vaikka alun perin Tacituksen käsitys germaaneista olikin enemmän maantieteellinen kuin kielellinen.^[1]

Joskus on esitetty, että Germania ei välttämättä ole alun perin ollut itsenäinen teos. Tämän käsityksen mukaan Germania on ollut Historiae-teoksen jonkin kadonneen osan sivukuvaus, jonka Tacitus tai joku muu on irrottanut yhteydestään. Germania alkaa ilman varsinaista johdantoa, mutta loppuu maantieteellisesti loogisesti kuvailuihin tunnetun maailman pohjoisista rajoista. Caesar kirjoitti teokseensa Gallian sota ekskurssin gallien ja germaanien tavoista. Samaan tapaan Herodotos kirjoitti Historiateos-kirjassaan esityksen skyyttalaisista. Teorian todistaminen tai sen kumoaminen olisi kuitenkin käytännössä hyvin vaikeaa.^[1]

Germania voidaan jakaa kahteen toisistaan selvästi eroavaan osaan, lukuihin 1–27 ja 28–46. Ensimmäisen osan luvut kertovat germaanien alkuperästä, yhteiskunnasta ja yksityiselämästä. Aloitusluku käsittelee Germanian rajoja ja viimeinen germaanien hautajaismenoja. Teoksen toisessa osassa kuvataan tarkemmin yksittäisiä heimoja kartanmukaisessa maantieteellisessä järjestyksessä; se käsittelee pääasiassa ensimmäisessä osassa mainitsemattomia seikkoja.^[1]

Tacituksen tyylillä oli kolme pääasiallista piirrettä, tiivis ilmaisu, epäsymmetria ja juhlavuus. Tyyli on saanut voimakkaita vaikutteita Tacituksen suosikkihistorioitsijalta Sallustiukselta. Germania on kirjoitettu hyvin tiiviisti. Kaikki turhat sanat on jätetty tekstistä pois. Tarkoitus on, että lukija täydentää itse tarpeettomat sanat päässään. Epäsymmetria (inconcinnitas) on esimerkiksi Cicerolle tyypillisen symmetrian (concinnitas) vastakohta. Epäsymmetriassa samanarvoisilla osilla on erilainen kirjoitusasu. Sanaston puolesta Tacitus on kirjoittaessaan vältellyt myös hyvin yleisiä ja kuluneita ilmauksia, erikoistermejä ja vierasperäisiä sanoja. Juhlavuutta tekstiin luovat Tacituksen käyttämät retoriset keinot ja runokielen sanat.^[1]

Germania sisältää ensimmäisen maininnan fenneistä, joiden nimestä Finland ja finne (Suomi ja suomalaiset) on johdettu:^[1]

»Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat ja makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.»

^[2][3][4]

Germaniaa on yleisesti ottaen pidetty varsin luotettavana tietolähteenä. Tietyt Tacituksen Germaniassa esittämät väitteet on voitu todeta todeksi arkeologian kautta. Löytöjen perusteella fennit käyttivät Tacituksen väittämien mukaisesti turkisasuja ja luukärkisiä nuolia, mutta hevoset ja kiinteät asumukset puuttuivat. Suoruumiit tukevat Tacituksen kuvailua germaanien kuolemanrangaistuksista ja vaatetuksesta. Yleisesti ottaen arkeologiset löydöt ovat useammin tukeneet kuin kumonneet Tacituksen väitteitä. Toisaalta joitakin hänen kuvailuistaan ei voida pitää tosina. Fennit ovat tuskin esimerkiksi valinneet elämäntyyliään, koska he ”pitivät sitä onnellisimpana vaihtoehtona”. Toisaalta kirjan jotkin luvut voivat olla monitulkintaisia tai epäselviä, mikä voi johtua tarpeesta tiivistää tekstiä tai Tacituksen käyttämän lähteen laadusta.^[1]

Germanian tarkoituksesta on esitetty useampia eri näkökantoja. Yksinkertaisimmillaan sitä voidaan pitää puhtaasti asiasisällöllisenä maantieteellis-kansatieteellisenä kuvauksena germaaneista ilman minkäänlaista yksiselitteistä poliittista tendenssiä. Jotkut tutkijat ovat tosin tukeneet näkemystä, jonka mukaan Germania on tarkoitettu varoitukseksi germaanien taholta uhkaavasta vaarasta roomalaisille. Toisaalta muiden näkemysten mukaan Tacituksen kuvailut esimerkiksi Teutoburgin taistelun voittaneista keruskeista tai aikanaan voimakkaista kimbreistä on tarkoitettu pikemminkin osoittamaan, kuinka germaanien aikaisemmin muodostama vaara Roomalle oli nyt ohi.^[1]

Germania on suomennettu neljä kertaa. Ensimmäisen tekijä on Oulussa roomalaisen kirjallisuuden lehtorina toiminut Oskar Blomstedt jo 1865. Matti Klinge kirjoittaa, että Tuomo Pekkasen suomennos olisi luotettavin ja uskottavin, mutta katsoo, että Edwin Linkomiehellä on paikoin tyylillistä etumatkaa.^[5]

• Publius [Gaius] Cornelius Tacitus, Germania; suom. Osk. Blomstedt. Oulu: Barck 1865
• Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania.). Suomentanut K. J. Hidén. Roomalaisten ja kreikkalaisten kirjailijain teoksia, 1. Helsinki: Yrjö Weilin, 1904. Teoksen verkkoversio.
• Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania.). Suomentanut ja lyhyesti selittänyt Edwin Linkomies. Helsinki: Otava, 1952.
• Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania.). Suomentanut latinan kielestä ja lyhyesti selittänyt Tuomo Pekkanen. Latinankielinen rinnakkaisteksti. Helsinki: Gaudeamus, 1976. ISBN 951-662-180-5.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Germania (kirja) Wikimedia Commonsissa

• Marika Mielonen, Asyndeton adversativum -rakenteen käännösstrategioita Tacituksen teoksessa Germania pro gradu, Helsingin yliopisto 2022
• Hannu Salmi, ”Metsässä syntyneet” ja silva hercynia. Germaaninen metsä tasavallan ajan lopun ja keisariajan alun klassisessa kirjallisuudessa. s. 9–22. Hetkiä historiassa. Turun yliopisto 2002 ISBN 951-29-2299-1