Kilon turverata

Vuonna 1910 perustivat Albergan kartanon omistaja Mikael Slöör, arkkitehti Herman Gesellius ja insinöörit Herman Lerche ja Gustaf SouranderEspoon Turvepehku Oy:n^[1]. Yhtiön tarkoitus oli valmistaa ja myydä turvepehkua, polttoturvetta ja sähkövoimaa^[1].

Yhtiölle ostettiin 44 hehtaarin kokoinen Stormossan-suo. Vuonna 1928 aluetta laajennettiinvielä 25 hehtaarilla. Suolle rakennettiin Kilon rautatieasemalta noin 1600 metrinmittainen rata sekä lisäksi raiteita itse suolle.

Rakentaessaan Krepost Sveaborgia vuosina 1914-1917 venäläiset takavarikoivat kiskot ja liikkuvan kaluston ja kuljettivat ne muualle, mahdollisesti Röylään.^[2]

Rata lähti rantaradan varressa olevalta Kilon rautatieasemaltalähes suoraan etelään nykyisen Kilonpurontien kohdalla.^[3]Se kääntyi vasempaan nykyisen ulkoilutien kohdalla ja kulki sitä pitkin nykyiselle Inkoonkujalle, josta se kääntyi jyrkästi oikealle.Se kulki Inkoonkujalta Siuntiontielle ja kääntyi Siuntionportille ja siitä lähessuoraan etelään. Nykyisen Koivistontien lopun kohdalla oli lyhyt kaksoisraide noin 1600 metriäKilon asemalta.

Nykyisen lumenkaatopaikan ja Lupauksenvuoren välisellä alueella rata haarautui ensinkaakkoon ja sitten luoteeseen. Haarautumiskohtaan oli Kilon asemalta noin kaksi kilometriä.Silloisen Turvepehkusuon alueella oli useita koillis-lounaissuuntaisia erillisiä radanpätkiä,joista pisin ulottui Kanneljärventien tasalle. Näiden pätkien yhteinen pituus lienee ollutviitisen kilometriä ja ne sijaitsivat nykyisen Turveradantien molemmin puolin.

Tehtaalla oli sen käyttövoimana toiminut lokomobiili eli paikallishöyrykone, mutta ei minkäänlaista veturia. Vuonna 1944 ratakiskot korvattiin uusilla ja ratojen kokonaispituus oli n. 10 km.

Yhtiö siirtyi vuonna 1939 Renlund-yhtiön omistukseen.

Ratalinja katkaistiin keväällä 1960 Tarvontien linjauksen alta; kiskotus purettiin aina tehdasalueen rajoille asti, vain itse tehdasalueella ja turvesuolla ollut kiskotus sai jäädä niin kauaksi aikaa kuin itse tehdaskin toimi.

Turvepehkutehdas jatkui kahden eläkeikää hipovan miehen voimin vielä jouluun 1962 asti. Sen kuljetukset hoidettiin loppuaikana kuorma-autoin ja traktorein. Työntekijöiden päästyä eläkeikään jouluksi 1962 tehdas suljettiin. Lokomobiilin ja 4–5 päädyttömän kaksiakselisen avovaunun jäännökset jäivät vielä toistaiseksi tehtaan pihaan.

Tehdasalue jäi tyhjilleen; paikkakunnan pikkupojille siitä tuli suosittu "kummituskaupunki" aina vuoteen 1968 asti, jolloin koneiden sekä rautatien jäännökset romutettiin. Tehtaaseen kuului kaksi rakennusta, jotka paloivat vuonna 1980. Siihen asti romutettuja ratakiskoja oli vielä pinottuna rakennuksen takana olevan Lupauksenvuoren rinteen juurella.

Turvesuon katkaisi vuonna 1975 rakennettu Turvesuontie/Sinimäentie, jonka eteläpuolelta turpeenoton merkit ja vanhat ratalinjat jäivät kaatopaikan ja kivimurskaamon alle. Turvesuontien pohjoispuolinen alue on suurelta osin täyttömaa-aluetta, joka toimii talvisin lumenkaatopaikkana.

Muistomerkkinä vanhasta kapearaiteisesta radasta Mankkaan kaupunginosassa kulkee radan eteläosan alueella pohjois-eteläsuunnassa nykyisin Turveradantie ja Kilon rautatieaseman edustalla valtion radan vieressä katu nimeltä Vanharaide.

Viimeinen jäljellä ollut rakennus oli valkoinen omakotitalo, joka aikoinaan rakennettiin turvepehkutehtaan työnjohtajan virka-asunnoksi. Talo purettiin helmikuussa 2014 rakenteilla olevan liittymän alta.

Suunnilleen siihen, missä turverata ristesi Turunväylän kanssa, rakennettiin uusi liittymä, Turvesolmu.^[4] Siitä etelään kulkeva Turveradantie peittänee viimeiset merkit turveradan ratapenkasta Turunväylän ja Turvesuontien välillä.^[5]

Turvesuontien eteläpuolella/Turveradantien itäpuolella olevalla suolla on vielä löydettävissä vanhojen ratapenkkojen jälkiä ja kasa käytöstä poistettuja ratapolkkyjä.

• Härö, Erkki: Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema. Espoon kaupunginmuseo, 1991. ISBN 951-857-182-1.
• Lohikoski, S. 1996. Kapearaiteinen hevosrautatie ja "ryssänhakkuut" Espoossa 1915-1917. Nuuksion Omakotiyhdistys ry. Vantaa
• Topografikartta 1:20 000. Helsinki: Maanmittauslaitos, 1935-36.
• Topografikartta 1:20 000. Helsinki: Maanmittauslaitos, 1944.
• Peruskartta 1:10 000. Helsinki: Maanmittauslaitos, 1960.
• Jussi Mäkinen: Rautatiehistoriallinen kartta 1:110 000. Haapamäki: Haapamäen museoveturiyhdistys ry, 2012.

Viitteet

• Pölhö, Eljas: Kenttäratojen käyttö maalajien kuljetuksessa (Pro Gradu), 1972.