Matti Lonkainen
Matti Lonkainen (synt. Lonkanen, 14. huhtikuuta 1874 Tohmajärvi – 14. marraskuuta 1918 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1909–1918.[1] Lonkainen sai sisällissodan jälkeen kahden vuoden vankeusrangaistuksen, vaikkei osallistunut punaisten toimintaan. Hän kuoli vankeudessa marraskuussa 1918.
| Matti Lonkainen | |
|---|---|
 | |
| Kansanedustaja | |
1.6.1909–16.5.1918 | |
| Ryhmä/puolue | SDP |
| Vaalipiiri | Kuopion läänin itäinen |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 14. huhtikuuta 1874 Tohmajärvi |
| Kuollut | 4. marraskuuta 1918 (44 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | pienviljelijä |
Elämä
Lonkaisen vanhemmat olivat talollinen Petter (Pekka) Lonkanen (1840−1881) ja Maria Tuomaantytär Seppänen (s. 1842). Isänsä kuoltua hän joutui kerjuulle ja työskenteli myöhemmin rautateillä, kivimiehenä sekä maatyöläisenä, kunnes hankki pientilan Värtsilän Kakunkylästä.[1] Lonkainen liittyi SDP:n jäseneksi vuonna 1904 ja ryhtyi puolueen agitaattoriksi Pohjois-Karjalaan 1907. Eduskuntaan hänet valittiin vuonna 1909.[2]
Sisällissodan käynnistyessä Lonkainen valittiin Työväen pääneuvoston varajäseneksi, mutta hän ei osallistunut sen toimintaan.[3] Lonkainen vangittiin Helsingissä sodan päättymispäivänä 16. toukokuuta 1918 hänen ollessaan matkalla eduskunnan istuntoon. Kaupunginviskaali Adolf Mesterton kuulusteli Lonkaista seuraavana päiväna Helsingin lääninvankilassa ja totesi ettei hän ollut mukana punaisten toiminnassa.[4] Lonkainen pidettiin siitä huolimatta vangittuna ja lokakuussa valtiorikosoikeus langetti hänelle 2 vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksesta. Syyksi katsottiin Lonkaisen syksyllä 1917 allekirjoittama Me vaadimme -julistus sekä 24. tammikuuta 1918 laadittu SDP:n eduskuntaryhmän julistus, jota niin ikään pidettiin vallankumouksellisena. Lonkainen ei kuitenkaan ollut paikalla kyseisessä eduskuntaryhmän kokouksessa. Väinö Tannerin ja Hannes Ryömän todistajanlausuntojen mukaan Lonkainen vastusti aseellista kapinaa jo syksystä 1917 lähtien ja kieltäytyi sodan aikana kaikista kansanvaltuuskunnan tarjoamista tehtävistä yrittäen päästä matkustamaan kotiseudulleen.[5]
Pitkään sairastanut Lonkainen siirrettiin marraskuussa Sörnäisten kuritushuoneesta Helsingin Kirugiseen sairaalaan, jossa hän kuoli 14. marraskuuta 1918.[6] Lehtitietojen mukaan syynä oli umpisuolentulehdus.[7] Lonkaisen vankilapäiväkirjaa säilytetään Työväen Arkistossa.[8]
Perhe
Lonkaisen puoliso oli Ilomantsissa syntynyt Helena Karhapää (1885−1973), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1906. Pariskunnalle syntyi viisi lasta.[1]