Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (lyhyemmin sosiaalidemokraatit,[9] ruots. Finlands Socialdemokratiska Parti,[10] lyhenne SDP, puhekielessä monesti demarit; jäsenlyhenne sd.[11]) on suomalainen puolue, joka perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Puolueen tarkoituksena on koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosiaalidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö.[12]
Sosialidemokraattinen puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen.[13] Se kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja Euroopan parlamentissa SDP:n edustajat istuvat sosialistien ja demokraattien ryhmässä (S&D). Pohjoismaiden neuvostossa puolue kuuluu sosiaalidemokraattiseen ryhmään. Puolue oli juuriltaan työväenliikkeen ytimessä ja edusti varsinkin teollisuustyöläisiksi luettuja palkansaajia. Siksi puolueella on ollut kytkös ammattiyhdistysliikkeeseen, jonka vastapoolin ovat muodostaneet varsinkin suuria teollisuusyrityksiä edustavat työnantajajärjestöt.
Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa SDP sai 43 kansanedustajaa ja on täten eduskunnan kolmanneksi suurin puolue.[14] Vuoden 2019 europarlamenttivaalien jälkeen puolueella on ollut kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. Sosiaalidemokraattien puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2023 lähtien Antti Lindtman.[15]
Ideologia
Sosiaalidemokraattien ideologinen pohja on sosiaalidemokratia. Puolueen arvoja ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Periaateohjelmassaan (2020) puolueen prioriteetteja ovat kestävä kehitys, tasa-arvon kaikenkattavuus, solidaarisuus, osallisuus sekä demokraattinen sosialismi. Puolue korostaa humanismin arvoja ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion saavutuksia. Puolue vastustaa jatkuvaa pyrkimystä materiaaliseen kasvuun yhdistettynä kapitalistiseen talousjärjestelmään.[16]
Suomen Työväenpuolueena alkuvaiheessa tunnettu puolue perustettiin sosiaalisen kysymyksen, yhteiskuntaluokan ja sosialismin pohjalle. SDP oli pitkään ainoa joukkopuolue Suomessa. Vuonna 1907 SDP oli suhteellisesti Euroopan voimakkain sosialistinen puolue, mistä osoituksena oli myös määräenemmistöinen Tokoin senaatti vuonna 1917.[17] 1900-luvun alussa SDP sai pääasiallisen kannatuksensa tilattoman väestön ja maaseutuväestön ryhmistä. Vuonna 1919 SDP:n puoluekokouksessa tehtiin pesäero radikaalin aineksen kanssa, minkä seurauksena kommunistit erkaantuivat SDP:sta ja perustivat SSTP:n. Sisällissodan ja lokakuun vallankumouksen seurauksena työväenliike jakautui laajemmin.[18]
1950-luvulla SDP:n asevelisiipi johdatteli puoluetta oikealle ja harrastamaan yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Oikeistosiiven miehitettyä puolueen johdon 1958, puolueen oppostio jakaantui skogilaisiin, jotka perustivat TPSL:n vuonna 1959. Sosiaalidemokraattinen liike hajaantui poliittisesti, mikä näkyi puoluejärjestöjen lisäksi myös ammattiyhdistyksissä ja urheiluliikkeessä.[19] 1950-luvulla SDP:n ohjelma oli verraten sosialistinen, minkä lisäksi puolue on edustanut Sosialistisessa Internationaalissa vasenta laitaa. 1960-luvulla SDP siirtyi poliittisesti vasemmalle.[20]
Historia
- Pääartikkeli: Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen historia
Alkutaival
- Pääartikkelit: Suomen Työväenpuolueen perustava kokous ja Forssan kokous
Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17.–20. heinäkuuta 1899.[21][22] 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään.[23] Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa vuonna 1903 pidetyssä II puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus[24] sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.[25] Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta äänioikeutta (listan määritelmän mukaan vain vaalioikeus on toteutunut), kirkon ja valtion eroa, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu.[26]
Eduskuntapuolueeksi ja senaattiin
Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla.[27] Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa.[28] Uudistusten avulla saavutettuja tuloksia vähensi kuitenkin tsaarin haluttomuus vahvistaa merkittäviä valtiopäivillä tehtyjä päätöksiä.[29]
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi suureksi puolueeksi. Vuoden 1916 vaaleissa se sai haltuunsa enemmistön, 103 paikkaa.[30] Tämän seurauksena nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan valtalain vastaisesti.[31] Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon.[32] Seuraava senaatti oli kokonaan porvarillinen.
Syksyn mittaan SDP radikalisoitui, koska se ei saanut haluamiaan uudistuksia läpi eduskunnassa, minkä seuraus oli suurlakko 14.-20. marraskuuta 1917. Lakon avulla puolue saavutti tavoitteistaan 8 tunnin työpäivän ja kunnallisen äänioikeuden.[29]
Itsenäisyysjulistus 1917 ja sisällissota 1918
Eduskunnan porvarillinen enemmistö julisti Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. SDP vastusti julistusta, koska halusi, että Suomi itsenäistyisi yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa. Julistuksen jälkeen porvarit ja SDP pääsivät kuitenkin sopuun, ja molempien tahojen tukema valtuuskunta kävi pyytämässä Venäjän bolševikkihallitukselta hyväksyntää itsenäisyydelle, ja myös sai sen.[33]
SDP:n puolueneuvosto kokoontui 23. tammikuuta 1918. Kokouksessa puolue taipui punakaartilaisten vaatimukseen täydentää puoluetoimikuntaa äärimmäisen vasemmiston edustajilla. Puoluetoimikuntaan valittiin Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Edward Gylling, Matti Turkia, K. H. Wiik, Antti Kiviranta, Adolf Taimi, Evert Eloranta, Eero Haapalainen, Lauri Letonmäki ja Emil Elo. Puoluetoimikunta asetti keskuudestaan toimeenpanevan komitean, joka ryhtyi välittömästi valmistelemaan aseellista vallankumousta. Toimeenpanevaan komiteaan valittiin Haapalainen, Taimi, Eloranta, Letonmäki, Elo, Kiviranta ja Sirola. Komitea antoi punakaarteille määräyksiä vallankumouksen aloittamiseksi ja suostutteli venäläisiä aktiiviseen yhteistyöhön. Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä venäläiset aseistivat punakaartit Helsingissä ja useilla muilla paikkakunnilla. Punakaarteihin kuului tässä vaiheessa 30 000 aseistettua suomalaista miestä.[34]
SDP:n puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea antoi aseellisen vallankumouksen aloittamisesta määräyksen punakaartin yleisesikunnalle. Sen mukaan työväenkaartit piti panna liikekannalle kolmen päivän sisällä tammikuun 26. päivä alkaen ja erillisessä luettelossa mainitut henkilöt määrättiin vangittaviksi.[35] Punakaartilaiset kaappasivat vallan suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918. Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella.
Sisällissodan jälkeen
Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josif Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla syksyllä 1918. Sosiaalidemokraatista toimintaa oli yritetty elvyttää jo sisällissodan päättymisen jälkeen keväällä Suomen Sosialidemokraatti -lehden näytenumeron julkaisemisella, mutta valkoiset vallanpitäjät estivät lehden jatkamisen. lähde? Uudelleenperustettu puolue otti vallankumousta vastustavan, länsieurooppalaisen reformistisen kannan yhteiskunnan uudistamiseen ja teki pesäeron vallankumouksellisiin. Seuraavissa vaaleissa 1919 puolueen kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi, vaikka iso joukko työväkeä oli kuollut sisällissodassa, joutunut pakenemaan Neuvosto-Venäjälle tai menettänyt kansalaisluottamuksensa sisällissotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä.
Kommunistit erkanevat omaksi puolueeksi
Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista.[36] Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla.[37] Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin.[38] Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 – 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.[39]
Hallitusyhteistyöhön
Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.[40]
1940-luku
Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”.[41] Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Tammikuussa 1945 puoluetoimikunta hylkäsi SKDL:n tekemän vaaliliittotarjouksen äänin 5-4, mikä merkitsi samalla kansanrintamapoliitikan hylkäämistä. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.[42][43][44]
SDP:n sisällä käytiin valtataistelua niin sanottujen asevelisosialistien ja heitä vastustaneen opposition välillä. Puoluekokousta oli jouduttu sodan takia siirtämään vuodesta 1942 marraskuulle 1944. Se järjestettiin 25. marraskuuta varsin myrskyisissä tunnelmissa. Oppositio hyökkäsi J. W. Kedon ja Mauno Pekkalan johdolla rajusti Väinö Tanneria ja hänen kannattajiaan vastaan jatkosotaan liittyvistä hallituksen päätöksistä, mutta jäi kokouksessa tehdyissä äänestyspäätöksissä tappiolle. Jakolinjat tulevalle puoluehajaannukselle olivat jo nähtävissä. Puolueen puheenjohtajaksi Väinö Salovaaran tilalle valittiin kompromissina tuore valtiovarainministeri Onni Hiltunen ja puoluesihteeriksi Unto Varjonen. Järjestösihteeriksi puoluetoimikunta myöhemmin valitsi Suomen Aseveljien Liiton tehtävissä toimineen Väinö Leskisen. Tanneria ei valittu puolueen luottamustehtäviin.[29][44]
Idänsuhteiden merkitys
1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin Väinö Tanneriin vihamielisesti ja vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi vuonna 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät.[44] Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta.lähde? Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.
Puoluehajaannus
1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Valtataistelu tuli selvästi esille vuoden 1955 puoluekokouksessa, jossa saatiin vaivoin aikaan kompromissi ja säilytettiin muodollinen yhtenäisyys. Puoluetoimikuntaan puheenjohtaja Skogin kannattajat saivat enemmistön Aarre Simosen ja Erkki Lindforsin siirryttyä heidän puolelleen. Puoluekokousten välillä ylintä valtaa käyttäneeseen puolueneuvostoon sen sijaan tuli puoluesihteeri Leskiselle myötämielinen enemmistö, mistä oli seurauksena, että puoluetoimikunta noudatti päätöksissään toisenlaista linjaa, kuin puoluekokous oli tarkoittanut. Puoluesihteeri Väinö Leskisen tukijoita, niin sanottuja leskisläisiä, sanottiin SDP:n oikeistoksi, joka kannatti tiukkaa talouspolitiikkaa, painotti palkansaajien ja maataloustuottajien välistä ristiriitaa ja vieroksui yhteistyötä kommunistien kanssa. Puheenjohtaja Emil Skogin ympärille kerääntyneet "skogilaiset", jotka eivät kannattaneet tiukkaa talouspolitiikkaa, irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton.[45][44] Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön.[46] Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969.[47]
Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle
Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen kanssa.lähde? Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella ja Helsingin mlk:ssa, sittemmin Vantaalla). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousta merkittävästi 1960-luvulla ja SDP oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun.lähde?
Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta vuonna 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon.lähde? Maalaisliitto oli hyödyntänyt SDP:n pitkää oppositiokautta tekemällä yhteistyötä SDP:n pienryhmien, kuten simoslaisten, sekä kommunistien kanssa.[48] Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.[44]
Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti vuoden 1966 eduskuntavaaleissa huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja.lähde? Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta. Koiviston hallituksen aloittaessa työnsä 22.3.1968 SDP oli kuitenkin vielä puheenjohtaja Paasion puolueneuvostolta saaman kritiikin johdosta epäyhtenäinen.[49]
Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua sairauden vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.
Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä.
Lipposen kausi
Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. SDP:n kannatus mielipidemittauksissa nousi vuoden 1993 keväällä, jolloin Antero Kekkonen oli vt. puheenjohtaja, 30 prosentin tuntumaan.[50] Nousu jatkui seuraavana vuonna lähes 35 prosenttiin,[51] mikä oli siihen mennessä suurin sotien jälkeisen ajan Suomessa millekään puolueelle mitattu kannatuslukema.
Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä.[52]
Heinäluoman kausi
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle. Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa siihen mennessä toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus.
Urpilaisen kausi
10. helmikuuta 2008 Eero Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa.[53] Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen. Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin.[54] Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner.[55]
Eduskuntavaaleissa 2011 SDP:n kannatus jatkoi laskua siihen mennessä alimmalle tasolleen Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liittyi Kataisen sateenkaarihallitukseen. Sillä oli kuusi ministeriä hallituksessa. SDP sai hallitusohjelmassa ajettua läpi vaalilupauksensa, ettei eläkeikää nosteta tuolla vaalikaudella.[56] Joidenkin arvioiden mukaan SDP menestyi neuvotteluissa paremmin kuin kokoomus.[57][58]
Vuoden 2012 presidentinvaalissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Tulos oli SDP:n neljäs peräkkäinen vaalitappio. Puoluesihteeri Mikael Jungner ilmoitti 25. tammikuuta ettei jatkaisi tehtävissään puoluekokouksen jälkeen. SDP:n puoluekokouksessa 25. helmikuuta 2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen.[59]
Kunnallisvaaleissa 2012 SDP:n kannatus laski siihen mennessä kaikkien aikojen alimmalle tasolle ollen 19,6 %. Puolue menetti 54 198 ääntä edellisiin kuntavaaleihin verrattuna.[60] Kyseessä oli SDP:n viides vaalitappio peräjälkeen ja myös viides vaalitappio Urpilaisen puheenjohtajakaudella.[61]
Rinteen kausi
Vuonna 2014 SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Antti Rinne. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP:n äänestäjien määrä laski sen historian alimmalle tasolle.[62] Kuntavaaleissa 2017 puolueen kannatus oli 19,4 %.
Kesällä 2018 puolueen kyselykannatus oli 21,6 %. Vain 3 %:n mielestä SDP:n kannatus perustui tällöin edes toissijaisesti Rinteen esiintymiseen julkisuudessa, 8 %:n mielestä syynä oli "SDP:n poliittisten avausten ja ehdotusten hyvyys", 61 %:n mielestä "yleinen kyllästyminen hallitusta kohtaan".[63][64] Rinteen mukaan ihmiset tajuavat, että SDP:llä on visio 2030-luvulle.[65]
Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi ja Suomeen muodostettiin sosiaalidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n enemmistöhallitus, jonka pääministeriksi tuli Antti Rinne.
Marinin kausi
.jpg)
Joulukuussa 2019 Antti Rinne erosi pääministerin tehtävästä mm. Postin omistajaohjaukseen liittyvistä seikoista johtuen. Rinteen erottua pääministerin tehtävästä hallituksen johtoon nousi tamperelainen Sanna Marin, joka oli ollut Rinteen hallituksen liikenne- ja viestintäministeri. Rinne jatkoi puolueen puheenjohtajana elokuun 2020 puoluekokouseen asti, jossa Marin valittiin puolueen puheenjohtajaksi.
Poliittiset linjaukset ja tavoitteet
Talouspolitiikka
Vuoden 2016 lopulla SDP otti feministisen talouden ymmärryksen kaiken politiikkansa lähtökohdaksi.[66] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa SDP erottautui vastustamalla rakenteellisia uudistuksia ja leikkauksia. Puolueen mielestä valtionvarainministeriön virkamiesten laskemaa noin 10 miljardin kestävyysvajetta ei tarvinnut huomioida, koska nopea talouskasvu ratkoisi vajeet.[67][68] Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP on ilmoittanut vastustavansa valtiovarainministeriön virkamiesten esitystä tasapainottaa taloutta.[69]
Työllisyyspolitiikka
SDP:n pyrkimyksenä on ollut tehdä yt-neuvotteluista pakollisia jopa alle 20 hengen yrityksiin.[70]SDP on vastustanut yhdistyksien ja yrityksien joukkorahoittamista internetissä.[71]
SDP ei näe syytä muuttaa nykyisiä pakolaiskiintiötä. SDP:n vaaliohjelmassamilloin? maahanmuuttajat luetaan vähemmistöön, ja vähemmistöjen oikeuksia pitää tukea.[72] Heidän mielestään Suomi tarvitsee osaavaa työvoimaa myös rajojemme ulkopuolelta, kunhan työperäinen maahanmuutto perustuu työvoiman tarpeeseen alalla.[73]
Elinkeinopolitiikka
Tampereella elokuussa 2020 pidetty 46. puoluekokous hyväksyi puolueelle uusitun periaatejulistuksen, jonka otsikko on Yhdessä kestävään maailmaan.[74] Samassa kokouksessa puolue päätti asettua kannattamaan turkistarhauksen kieltoa ja tarhaturkisten myynnin lopettamista Suomessa ja EU:n alueella kohtuullisen siirtymäajan puitteissa ja huomioiden turkistarhaamisesta toimeentulonsa saavien toimeentuloturva. Lihantuotannosta ja metsästyksestä saatavien turkisten myyntiä puolue ei halua kieltää.[75] SDP on vastustanut kauppojen ja ravintoloiden aukioloa sunnuntaisin ja pyhäpäivinä.[76]
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka
Sdp kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Puolue kannattaa miesten yleistä asevelvollisuutta.[77]
Yhteiskunnalliset kysymykset
SDP vastustaa ehdotuksia vähentää ruotsin kielen pakollisuutta koulutusjärjestelmässä.[78]
Nimi ja tunnukset
SDP:n perinteinen tunnus, jota nykyään käytetään lähinnä juhlatilaisuuksissa
SDP:n entinen logo
SDP:n logo vuosina 2009–2010
SDP:n logo vuodesta 2020
.svg)
Rakenne ja organisaatio
Puolueen toimielimet
Ylintä päätösvaltaa puolueessa käyttää joka kolmas vuosi järjestettävä puoluekokous, johon osallistuu 500 edustajaa.[79] Puoluekokousten välillä ylintä päätösvaltaa käyttää kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto.[80] Käytännön toiminnan johtoelimenä toimii puoluehallitus, joka vastaa käytännön poliittisesta toiminnasta.[81] Ennen vuoden 1993 sääntöuudistusta puoluehallituksen nimitys oli puoluetoimikunta ja puoluevaltuuston nimitys oli puolueneuvosto.[82]
Puoluetoimisto on sijainnut Siltasaaressa, aiemmin Paasivuorenkadulla, sitten vuodesta 1979 puoluetalossa Saariniemenkatu 6:ssa, josta se siirtyi lokakuussa 2015 Ympyrätaloon.[83]
Eduskuntaryhmä
- Pääartikkeli: Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
SDP:tä eduskunnassa edustaa Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii SDP:n kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Kansallisen SDP:n eduskuntaryhmän muodostaa valtiopäiväkaudella 2019–2023 40 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Tytti Tuppurainen.[84]
Naisjärjestö
Puolueen naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on 2011 lähtien Tuula Peltonen. Järjestö kuuluu Sosialistiseen naisinternationaaliin.[85] Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900–1920), Sos.-Dem. Naisliitto (1921–1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959–1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta, jolloin sosiaalidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi.
Nuorisojärjestö
Sosiaalidemokraattien nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto, johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat nuorisoliitossa enemmistön ja sosiaalidemokraattien kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin.
Toukokuussa 1921 puolueen nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton. Vuosina 1922–1936 työläisnuorisoliitolla oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa.[86] Puolueen varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 työläisnuorisoliiton aloitteesta. Vuonna 1950 työläisnuorisoliitto vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, puolueriidan kärjistyttyä, uusi nuorisoliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajien haltuun, jolloin puolueen kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton.
Opiskelijajärjestö
Sosialidemokraattisen puolueen opiskelijatoiminnasta vastaa Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry. 1980-luvun lopulla liitossa aktivoituivat henkilöt, joista tuli sittemmin puolueen avainpelaajia hallitustyössä. Lipposen hallitusten erityisavustajiksi päätyvät mm. Mikael Jungner, Jari Luoto, Tero Hirvilammi, Petri Mäkinen, Ulla-Maija Rajakangas, Pertti Rauhio, Timo Pesonen ja Tarja Kantola.
Kansainväliset jäsenyydet
Puolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.
Puolue, silloinen Suomen Työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä puolueesta Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti sosiaalidemokraatteja. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa sosiaalidemokraatteja edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli puolueen edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa.[87]
Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua päätti puolue kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin.[88] Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa puolueen kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin.[89]
Vuonna 1977 Willy Brandt kävi Suomessa SDP:n vieraana, tapaamisessa pohdittiin Sosialistisen Internationaalin mahdollisuuksia edistää aseidenriisuntaa sekä idän ja lännen välistä liennytystä. Sittemmin Kalevi Sorsan johtama SI:n valtuuskunta kävi näistä asioista huipputason keskusteluja sekä Valkoisessa Talossa että Kremlissä. Keskustelukumppaneina olivat mm. presidentti Jimmy Carter ja varapresidentti George Bush sekä NKP:n pääsihteerit Leonid Brežnev ja Mihail Gorbatšov.[90]
Vuonna 1983 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Pentti Väänänen valittiin Sosialistisen Internationaalin pääsihteeriksi. Väänänen toimi SI:n pääsihteerinä 1983–1989.
Kannattajakunta
Jäsenet
Puolueen jäsenistä on noin 60 % miehiä.[91] Puolueen kannatus keskittyy suuriin ikäluokkiin ja puolueen jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta.[92][93][94] Vuonna 2008 puolueessa oli 61 000 jäsentä.[95] Jäsenet kuuluvat puolueosastoihin, jotka muodostavat kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt vaalipiireittäin. SDP menettää koko ajan kannattajia niin sanotun luonnollisen poistuman kautta.[96]
Demografia
Vuonna 2011 joka kolmas SDP:n äänestäjä oli 55–65-vuotias. Joka neljäs oli yli 65-vuotias. Lähes joka toinen SDP:n kannattaja oli 55-vuotias tai vanhempi vuonna 2011.[97] Vuonna 2016 SDP:n jäsenistä kaksi kolmasosaa oli eläkeläisiä ja kolmasosa työssäkäyviä.[98]
Kannatusalueet
Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen perinteisesti Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35–40 prosenttia äänistä. SDP:n kannatus on ollut verraten korkeaa Suomen suurimmissa kaupungeissa; vahvimpia ovat olleet esimerkiksi Pori, Lahti ja Jyväskylä, joissa puolueen ehdokkaat ovat keränneet jopa kolmasosan kaikista äänistä.[94] SDP nauttii suurinta suosiota keskisuurissa teollisuuskaupungeissa ja kaupungistuneissa kasvukunnissa, kuten Imatralla ja Janakkalassa.
Vuoden 2011 vaalien valossa vahvoja SDP-kaupunkeja ovat esimerkiksi Lieksa, Varkaus, Savonlinna, Heinola ja Valkeakoski.
Poliittinen nelikenttä
Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa SDP:n kannattajista 64 prosenttia sijoitti itsensä vasemmistoon, 24 prosenttia keskelle ja 5 prosenttia oikeistoon. Arvoliberaalisuus−arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvoliberaaleja oli 36 prosenttia, arvokonservatiiveja 18 prosenttia ja keskelle asettuvia 37 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että SDP on vasemmistopuolue.[99]
EVAn vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksen mukaan SDP:n äänestäjät olivat identiteetiltään keskitien kulkijoita. Puolueen äänestäjälle keskimääräistä tärkeämpiä tekijöitä identiteetin kannalta olivat lähinnä terveydentila, harrastukset ja koulutus.[100]
Vaalihistoria
.png)
Eduskuntavaalit
Eduskuntavaaleissa 1929 ja 1948 paikkamäärältään suurin puolue oli Maalaisliitto, mutta SDP oli ääniosuudeltaan maan suurin. SDP kuitenkin menetti suurimman puolueen asemansa Suomen 22. eduskuntavaaleissa vuonna 1958 niukasti SKDL:lle. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1962 SDP koki noottikriisin johdosta murskatappion ja sai 38 kansanedustajaa. Tuolloin suurin puolue oli jälleen Maalaisliitto. Eduskuntavaaleissa 1966 puolue nousi jälleen maan suurimmaksi. Seuraavan kerran ykkösasema menetettiin vasta vuoden 1991 vaaleissa Keskustalle, mutta neljän vuoden päästä eduskuntavaaleissa 1995 puolue nousi jälleen suurimmaksi saaden parhaimman tuloksen toisen maailmansodan jälkeen: 28,25 % ääniosuuden ja 63 kansanedustajaa. SDP säilytti asemansa kaksi vaalikautta ja vuoden 2003 vaalivoitosta huolimatta, keskusta nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämän jälkeen suurimman puolueen asemaa on hallinnut keskusta ja kokoomus, kunnes vuoden 2019 vaaleissa SDP nousi jälleen suurimmaksi puolueeksi.
|
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kuntavaalit
SDP on ollut kuntavaalien suurin puolue kaikissa vaaleissa lukuun ottamatta vuosia 1960 (suurin SKDL), 2000 (suurin keskusta), 2008, 2012, 2017 ja 2021 (suurin kokoomus).
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Presidentinvaalit
SDP tuki presidentti Urho Kekkosta vuoden 1968 vaaleista aina 1970-luvun lopulle. Suomen ensimmäinen vasemmistopuolueesta tullut presidentti oli SDP:n Mauno Koivisto, joka voitti presidentinvaalit vuonna 1982. Tätä seurasi 30 vuoden aikakausi, jolloin maassa oli sosiaalidemokraattistaustainen presidentti. Merkittävimmät epäonnistumiset presidentinvaaleissa ovat olleet vuoden 1962 vaaleissa, jolloin Rafael Paasio sai vain 13,1 %-osuuden äänistä ja vuoden 2012 vaaleissa, jolloin Paavo Lipponen keräsi 6,7 prosenttiyksikön ääniosuuden.
|
|
Aluevaalit
| Vuosi | Valtuutetut | Äänet | |
|---|---|---|---|
| 2022 | 277 | 359 462 | 19,3 % |
Merkittäviä poliitikkoja
Puheenjohtajat
Pääministerit
| Presidentit
Muut hallituksen johtajat
|
Eduskunnan puhemiehet
| Valtioneuvokset
|
Katso myös
Lähteet
- Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
- Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISSN 0356-8652. ISBN 951-642-188-1.
- Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0.
- Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet: Historia, muutos ja nykypäivä. Vastapaino, 2007.
- Onni Rantala: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos. Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4.
- Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
Viitteet
Kirjallisuutta
- Iivari, Ulpu: Kansanvallan puolustajat: sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (Otava 2007)
- Jouhki, Hannu: Demari ajaa Bemarilla (2010)
- Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä – Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)
- Majander, Mikko: Demokratiaa dollareilla – SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945–1954 (Otava 2007).
- Majander, Mikko: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue : SDP:n historia 4 : 1952–1957 (Siltala 2022)
- Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991).
- Outinen, Sami: Sosiaalidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosiaalidemokraattien politiikassa Suomessa 1975–1998. Väitöskirja. Helsinki: Into, 2015. ISBN 978-952-264-419-0. Tiivistelmä.
- Vuolanne, Antti: Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa (Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 2/2011)
- Väänänen, Pentti: Purppuraruusu ja Samettinyrkki (Kellastupa 2013)
Aiheesta muualla
- Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kotisivut
- Demarinuorten kotisivut
- Poliittisten ohjelmien tietovaranto: Sosiaalidemokraattien ohjelmat
- SDP
- Ulpu Iivari: Vasemmisto ei pärjää – auttaisiko näkökulman vaihdos?
- Suomalaiset puolueet: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (Yle Areena 2011)