Pe̍h-ōe-jī

Minnan-kiinaa kirjoittivat latinalaisin kirjaimin aluksi espanjalaiset lähetyssaarnaajat Manilassa 1700-luvulla. Silloin järjestelmää kuitenkin käytettiin lähinnä minnan-kiinan opettamiseksi espanjan puhujille.^[1] 1800-luvun alussa länsimaalaisia lähetyssaarnaajia ei päästetty Kiinaan, joten he tekivät työtä lähinnä Kaakkois-Aasian kiinalaisyhteisöjen parissa.^[2] Vuonna 1820 englantilainen kongregationalistinen lähetyssaarnaaja Walter Henry Medhurst julkaisi pienen sanaston, jossa hän käytti minnanin sanojen kirjoittamiseen latinalaisia kirjaimia;^[3] laajemman sanakirjan hän julkaisi vuonna 1832.

Malaccassa asemapaikkaansa pitänyt Medhurst otti vaikutteita toisen lähetyssaarnaajan, Robert Morrisonin, mandariinikiinaa varten kehittämästä romanisaatiojärjestelmästä, johon hänen oli tehtävä lisäyksiä mandariinikiinan ja minnan-kiinan välisten erojen vuoksi.^[2] Medhurst oli vakuuttunut siitä, että toonien merkitseminen romanisaatioon olisi ensiarvoisen tärkeää kirjoituksen ymmärtämiseksi.^[4][5] Medhurstin kehittämä järjestelmä muodosti pohjan myöhempien sanakirjailijoiden käyttämille järjestelmille, vaikkakin sen monimutkaisesta vokaalijärjestelmästä ja kirjakieleen keskittymisestä luovuttiin pian.^[4][2] Vuonna 1853 amerikkalainen lähetyssaarnaaja Elihu Doty julkaisi Amoyn murteesta teoksen Anglo-Chinese Manual with Romanized Colloquial in the Amoy Dialect, jossa käytetty romanisaatiojärjestelmä perustuu Medhurstin järjestelmään ja joka eroaa nykyisin käytettävästä pe̍h-ōe-jīstä vain vähän.^[4][2]

Vuoden 1842 Nanjingin sopimuksen myötä länsimaalaisten lähetyssaarnaajien sallittiin saarnata tietyissä satamakaupungeissa. Yksi kaupungeista oli Amoy eli Xiamen, jossa puhutusta minnan-kiinan murteesta tuli pian de facto kielen standardimurre, jolla lähetyssaarnaajat kirjoittivat. Vuoden 1858 Tianjinin sopimuksella sallittiin lähetyssaarnaajien pääsy myös Taiwanille.^[4]

Minnan-kiinan kaksi päämurretta ovat Quanzhoun ja Zhangzhoun murteet; Xiamenissä puhuttu murre on näiden kahden välimuoto.^[6] Taiwania olivat asuttaneet kummaltakin murrealueelta saapuneet kiinalaiset, joten siellä puhuttu minnan-kiina oli samankaltaista kuin Xiamenissä; eroja oli, mutta ne olivat sen verran vähäisiä, että ne jätettiin usein huomiotta.^[4]

Lähetyssaarnaajat olivat jakautuneita sen suhteen, tulisiko pe̍h-ōe-jītä käyttää sellaisenaan kielen oikeinkirjoitusjärjestelmänä vai ainoastaan apuvälineenä kiinan kirjoitusmerkkien opettamisessa. Skotlantilainen presbyteerilähetyssaarnaaja William Campbell oli sitä mieltä, että pe̍h-ōe-jīn opettaminen itsenäisenä kirjoitusjärjestelmänä voisi kuohuttaa kiinalaisnationalistien tunteita, koska kirjoitusmerkkejä pidettiin lähes pyhänä osana kiinalaista kulttuuria.^[4] Toisaalta englantilainen presbyteerilähetyssaarnaaja Thomas Barclay uskoi, etteivät paikalliset voisi oppia lukemaan omalla äidinkielellään käyttäen muuta järjestelmää kuin pe̍h-ōe-jītä.^[7] Vuonna 1880 presbyteerilähetyssaarnaaja James Laidlaw Maxwell lahjoitti tainanilaiselle kirkolle painokoneen, jota Barclay opetteli käyttämään. Vuonna 1885 ilmestyi ensimmäisen kerran ensimmäinen pe̍h-ōe-jīllä kirjoitettu lehti, Tâi-oân-hú-siâⁿ Kàu-hōe-pò (’Taiwanin pääkaupungin kirkkolehti’).^[8]

Eri kirjoittajat tekivät romanisaatiojärjestelmään omia muutoksiaan, ja pe̍h-ōe-jīstä oli käytössä eri versioita. Vuonna 1934 Ernest Tipsonin julkaisemassa taskusanakirjassa käytetty versio on käytössä edelleenkin.^[4]

Japanin vallan aikana Taiwanissa käytettiin minnan-kiinan translitterointiin japanin kana-merkeistä kehitettyä järjestelmää. Paikallisten kielten asemaa heikennettiin japanin hyväksi, ja pe̍h-ōe-jīn käyttö väheni. Toisen Kiinan–Japanin sodan puhkeamisen myötä kiinan latinisointi sekä useita sillä kirjoitettuja julkaisuja kiellettiin Taiwanilla.^[4] Toisen maailmansodan jälkeen Kuomintang-hallinto suhtautui myötämielisesti ”paikallisiin murteisiin”. Vuonna 1953 kuitenkin kiellettiin minnan-kiinan ja japanin käyttö opetuksessa,^[9] ja vuonna 1955 kiellettiin pe̍h-ōe-jīn käyttö uskonnollisessa käännytystoiminnassa. Latinalaisin aakkosin kirjoitettujen Raamattujen käyttö kirkoissa kiellettiin; vaikka kiellosta luovuttiin jo vuonna 1959, kirkkoja kehotettiin käyttämään kiinalaisin merkein kirjoitettuja Raamattuja.^[10] 1960- ja 1970-luvulla useita julkaisuja, jotka käyttivät latinalaisia kirjaimia, kiellettiin.

Kun sotatilalaki poistettiin käytöstä Taiwanissa vuonna 1987, ”paikallisten kielten” käytön rajoitukset poistettiin,^[11] ja 1990-luvulla kiinnostus minnan-kiinan kirjoittamista kohtaan kasvoi.

Vuodesta 2006 lähtien Taiwanin opetusministeriö on suosittanut pe̍h-ōe-jīhiin perustuvaa tâi-lô-järjestelmää.^[12]

Pe̍h-ōe-jīssa käytetään seuraavia kirjaimia ja kirjainyhdistelmiä:^[4]

Perinteisessä kiinalaisessa fonologiassa tavu jaetaan tavunaloittajaan, tavunlopettajaan ja tooniin.^[13]

Tavunaloittajat

Tavunaloittajakonsonantit ovat:^[10]

Tavunlopettajat

Tavunlopettaja koostuu vähintään yhdestä vokaalista sekä mahdollisesti koodakonsonantista.

Lisäksi itsenäisinä tavuina esiintyvät syllabiset nasaalit [m̩] ja [ŋ̍] latinisoidaan m ja ng.

Toonit

Toonit merkitään toonisandhia huomioon ottamatta tarkkeiden avulla seuraavasti:

• Minnan
• Taiwanin kieli