Inkavaltakunnan tieverkosto
Inkavaltakunnan tieverkosto (Qhapaq Ñan[1]) oli 1500-luvulla kukistuneen inkavaltakunnan laaja ja edistynyt tieverkosto Etelä-Amerikan länsiosissa Andien vuoristossa ja Tyynenmeren rannikkoseudulla. Verkostossa oli teitä yhteensä 40 000 kilometriä.
Inkojen tieverkosto liitettiin vuonna 2014 Unescon maailmanperintöluetteloon.[1]
Historia
Inkat rakensivat teitä useiden vuosisatojen aikana ennen espanjalaisvalloitusta. Verkosto perustui osittain inkoja edeltäneisiin teihin. Verkosto kasvoi laajimmilleen 1400-luvulla, kun inkavaltakunta oli saavuttanut suurimman kokonsa.[1]
Osia tieverkostosta on säilynyt nykyaikaan, mutta suurin osa siitä on rapistunut ja peittynyt kasvillisuuden alle.[2] Tieverkoston säilyneet osat ovat alkuperäisen kaltaisia, sillä paikalliset yhteisöt ylläpitävät ja korjaavat teitä edelleen perinteisillä materiaaleilla ja tekniikoilla. Etenkin syrjäisellä maaseudulla sijaitsevat osuudet ovat yhä säilyneet hyvässä ja alkuperäisessä kunnossa.[1]
Tarkoitus
Tieverkosto yhdisti laajan inkavaltakunnan kylät ja kaupungit. Teitä käytettiin sotilaallisiin ja viestinnällisiin tarkoituksiin sekä tavaraliikenteeseen.[1] Teillä marssivat armeijat ja juoksivat lähetit.[3] Lähettiverkosto pystyi toimittamaan viestin tai paketin teitä pitkin vuorokaudessa 240 kilometrin päähän.[4]
Tiet ja majatalot
Inkavaltakunnan tieverkostossa oli teitä yhteensä 40 000 kilometrin verran.[5] Siinä oli kaksi pohjois–eteläsuuntaista päätietä: rannikon valtatie ja vuoriston valtatie.[6] Ylänkötie kulkee nykyisen Ecuadorin ja Kolumbian vastaisen rajan läheisyydestä Perun ylängön kautta Titicacajärven ohi nykyisen Argentiinan luoteisosaan. Rannikkotie kulkee puolestaan nykyisen Perun Tumbesista Atacaman aavikolle ja sieltä nykyisen Chilen Santiagoon. Ehkäpä vaikuttavin tien osa on Cuzcon ja Quiton välinen tie, jolla monet inkavaltakunnan keskuksista sijaitsivat.[7] Rannikkotie oli 4 000 kilometriä pitkä ja jopa seitsemän metriä leveä. Siitä lähti poikkiteitä Andien valtatielle ja lopulta laamapolkuja ylös vuoristoon.[3]
Majataloja oli 20 kilometrin välein; jotkin niistä olivat linnoituksia, joissa oli sotilastarvikkeita.[3]
Rakenne
Inkojen tieverkosto oli hyvin edistynyt jopa eurooppalaisiin teihin verrattuna.[5] Inkat päällystivät sademetsään ja pilvimetsiin rakentamansa tiet mukulakivillä. Rinteillä tiet louhittiin usein portaina kallioon. Tiet olivat kapeita, vain 1–3 metrin levyisiä, koska maasto oli jyrkkä ja epätasainen. Autiolle ja vähäsateiselle rannikolle rakennettuja teitä sen sijaan harvoin päällystettiin, ja ne olivat muutenkin vuoristoteitä luonnonmukaisemmat. Ne olivat 3–10 metriä leveitä. Asumattomilla seuduilla tiet oli merkitty vain kivillä tai puutolpilla, mutta kastelluissa laaksoissa ne reunustettiin ilmatiilistä tai juntatusta maasta rakennetuilla muureilla.[8] Teillä oli usein portaita, sillä inkat eivät tunteneet pyörää ja kulkivat teillään vain jalkaisin.[8]
Sillat
Syvien jokirotkojen yli vei riippusiltoja, jotka uusittiin vuosittain.[3] Inkojen riippusillan uudelleen rakentaminen vei 20 päivää. Suurimmat riippusillat olivat 45 metrin pituisia. Inkat rakensivat siltoja myös kivestä ja puusta, ja he ylittivät jokia joskus lautoilla. Andeilla on edelleen inkatyylisiä riippusiltoja, joita käytetään rotkojen ylittämiseen.[8]
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Inkavaltakunnan tieverkosto Wikimedia Commonsissa
- Arequipan historiallinen keskusta
- Caralin pyhä kaupunki
- Chan Chanin arkeologinen alue
- Chavinin arkeologinen alue
- Cuscon kaupunki
- Huascaránin kansallispuisto
- Liman historiallinen keskusta
- Machu Picchu
- Manún kansallispuisto
- Nazcan ja Pampas de Jumanan kalliopiirrokset
- Inkavaltakunnan tieverkosto
- Río Abiseon kansallispuisto