Siamin vallankumous 1932

Siamin absoluuttista monarkiaa oli arvosteltu maan lehdistössä jo jonkin aikaa, ennen kuin kritiikin määrä sai huippunsa vuonna 1929 alkaneen maailmanlaajuisen laman iskiessä Siamiin. Absoluuttista monarkiaa oli arvosteltu aiemminkin, mutta nyt lehdistöön alkoi ilmestyä myös ehdotuksia järjestelmän korvaavista malleista. Maan hallinto ei pystynyt tasapainottamaan budjettiaan erottamalla valtion työntekijöitä, koulutuksen rahoituksen leikkauksilla ja verojen korotuksilla. Taloudellisia uudistuksia ei kyetty toteuttamaan tehokkaasti ja esimerkiksi vuonna 1927 taloustieteiden opetus oli tehty laittomaksi. Taloudellisten uudistusten toteuttamisen kyvyttömyys ilmeni lehdistön mukaan esimerkiksi siten, että maan hallinto kieltäytyi poistamasta kultakantaa, joka taas johti lehdistön mukaan esimerkiksi bahtin inflaatioon. Tätä politiikkaa pidettiin esimerkkinä ulkovaltojen vallasta Siamissa. Hallinnon vastaiset mielipiteet levisivät lopulta virkamiehistöönkin, johon hallinto yritti vastata bolševikkien vastaisella lailla, jota muutettiin pian siten, että sitä voitiin käyttää laajemminkin hallinnon arvostelijoita vastaan. Lehtiä suljettiin ja vakavammista rikkeistä annettiin kuolemantuomioita. Lisäksi maahanmuuttolakeja käytettiin arvostelijoiden karkottamiseen ulkomaille.^[1]

Tulevan vallankaappauksen seitsemän hengen ydinjoukko kokoontui viiden päivän ajan Ranskan Pariisissa 5. helmikuuta 1927. He kutsuivat itseään nimellä Khana ratsadon eli vapaasti käännettynä "Kansanpuolue". Joukkion aivoina toimi lakiopiskelija Pridi Banomyong, joka vaikutti myöhemmin vallankumouksellisten laatiessa maan perustuslakia. Pariisin kokouksessaan joukko otti kaksi päätavoitetta: muuttaa absoluuttinen monarkia perustuslailliseksi monarkiaksi sekä saavuttaa taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia kuuden kohdan ohjelmalla, johon kuului esimerkiksi julkinen turvallisuus, taloudellinen suunnittelu, tasa-arvo ja kaikille vapaa koulutusjärjestelmä. Seitsemän alkuperäistä vallankumouksellista alkoi hankkia tukijoita muiden Euroopassa opiskelleiden siamilaisten joukosta, sekä vielä tärkeämmin maan upseeriston keskuudesta.^[1]

Kesäkuussa 1932 Kansanpuolueella oli noin sata jäsentä ja noin puolet heistä oli armeijasta. Vallankaappaushanke käynnistyi aamulla 24. kesäkuuta 1932, jolloin vallankaappaajat kaappasivat kuninkaallisen vartioston komentajan ja noin 40 kuningassuvun jäsentä ja julistivat absoluuttisen monarkian kumouksen. Saman päivän yönä kuningas kokoontui sotilasjohtajiensa kanssa, joista osa halusi määrätä maan armeijan piirittämään pääkaupunkia. Kuningas itse halusi kuitenkin välttää verenvuodatuksen ja suostui neuvottelemaan vallankumouksellisten kanssa. Vallankumoukselliset suostuivat kuninkaan ehdotukseen siitä, että heidän laatimansa perustuslaki olisi vain väliaikainen ja kuningas olisi mukana myöhemmin laadittavan varsinaisen perustuslain tekemisessä. Maan uuteen hallitukseen otettiin myös huomattava joukko vanhan hallinnon virkamiehiä. Hallitusta johtamaan valittiin Phraya Manopakon (Mano) Nithithada, jonka vaimo oli kuulunut kuningattaren hoviin. Vallankaappaus itsessään sujui miltei verettömästi, eikä kukaan kuollut kaappauksen aikana syttyneessä yhdessä ampumavälikohtauksessa. Kaappausta kannattivat välittömästi sen jälkeen niin talouselämän vaikuttajat kuin työläisetkin, eikä oppositiota ollut juurikaan. Maan seuraavat kolme vuotta osoittautuivat kuitenkin hankaliksi.^[1]

Bangkokin lehdistö vaati uutta hallitusta takavarikoimaan kuningassuvun ja maan ylimystön varat ja maat sekä käyttämään näin hankittuja varoja maan talouden kohentamiseen. Uusi hallitus ei ryhtynyt näin jyrkkiin toimiin, mutta Pridi laati taloudellisen ohjelman luonnoksen, johon kuului maiden vapaaehtoinen kansallistaminen. Kuningas vastasi tähän vertaamalla tätä Staliniin. Vallankaappaajien väliaikaisen perustuslain alkusanojen mukaan "maan ylin valta kuuluu kansalle". Kun laadittiin varsinaista perustuslakia, kuningas vaati kuitenkin oikeutta nimittää puolet kansalliskokouksen jäsenistä ja veto-oikeutta sen lakiesityksiin. Pridi ei kuitenkaan myöntynyt näihin vaatimuksiin. Kuningas vetosi nyt Manoon ja hallituksen entisen hallinnon jäseniin. Mano määräsi armeijan joukot painostamaan kansalliskokousta hylkäämään Pridin esitys perustuslaista, mutta kun tämä ei onnistunut hän hylkäsi sen itse "kommunistisena" ja Pridi ajettiin maanpakoon. Manon voitto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.^[1]

Kesäkuussa 1933 Kansanpuolueen nuoret upseerit järjestivät jälleen vallankaappauksen, hajottivat hallituksen ja puhdistivat armeijan kuningasmielisistä. Pridi kutsuttiin takaisin maanpaosta. Kuningasmieliset yrittivät puolestaan vastavallankaappausta kuninkaan serkku prinssi Boworadetin johdolla. Boworadetin suunnitelman mukaan yhdeksän maan pohjoisosien varuskuntaa olisi siirretty piirittämään pääkaupunkia, mutta niistä juoneen osallistui lopulta vain kolme. Kumpikaan osapuoli ei halunnut avointa yhteenottoa ja sotaa käytiin aluksi lähinnä propagandan avulla. Tilanteen kiristyttyä vaihdettiin kuitenkin tykistötulta ja 32 henkilöä sai surmansa. Piirittäjien johtajat pakenivat lopulta pääasiassa Saigoniin. Kahden seuraavan vuoden aikana yritettiin vielä kahta muuta vastavallankaappausta, jotka kuitenkin epäonnistuivat.^[1]

Bowardetin vallankaappauksen alkaessa kuningas oli purjehtinut etelään. Hän ei antanut sille avointa tukea, mutta vetosi sen jälkeen armahdusten puolesta. Kansanpuolue uskoi hänen tukeneen vallankaappausyrityksen suunnittelua ja sen taloudellisia järjestelyjä. Kuninkaan myöhemmin julkaistujen muistelmien perusteella nykyisin tiedetään epäilyjen osuneen oikeaan. Vallankaappausyrityksen jälkeen kuningas palasi aluksi pitkien neuvottelujen jälkeen Bangkokiin, mutta lähti jo kolmen kuukauden kuluttua Eurooppaan sanoen syyksi sairaanhoitoon hakeutumisen. Euroopassa ollessaan kuningas kieltäytyi allekirjoittamasta hallituksen esityksiä. Maaliskuussa 1935 hän ilmoitti edelleen Euroopassa ollessaan luopuvansa kruunusta. Hallitus päätti hänen seuraajansa olevan tuolloin Sveitsissä opiskelleen 10-vuotiaan prinssi Ananda Mahidolin. Seuraavien 16 vuoden aikana maan kuningas ei oleskellut kotimaassaan.^[1]