Sukellusvene

Ihmisvoimin toimivat sukellusveneet

Italialainen yleisnero Leonardo da Vinci suunnitteli sukellusveneen paperilla 1400-luvun lopulla. Veneen toteuttaminen ei kuitenkaan onnistunut.^[1] Ensimmäinen tunnettu toimiva sukellusvene oli Cornelius Drebbelin noin 1620 rakentama laite, jota testattiin Thamesjoella useampaan kertaan. Laite oli soutukäyttöinen ja se sukelsi 4–5 metrin syvyyteen. Aluksessa oli jopa jonkinlainen ilmanpuhdistinkin eli astiallinen alkalista ainetta, joka sitoi hiilidioksidia.

Yhdysvaltain vapaussodassa David Bushnell rakensi 1775 Turtleksi nimetyn sukellusveneen, jota käytettiin veivattavalla ruuvilla ja sen oli tarkoitus kiinnittää vihollislaivan pohjaan miina. Alusta myös kokeiltiin käytännössä englantilaisen laivasto-osaston lippulaivaan HMS Eagleen, mutta kiinnitysyritys epäonnistui.^[1] Syynä epäonnistumiseen oli kohteeksi valitun laivan pohjaa pieneliöiltä suojannut kuparilaatoitus.

Robert Fultonin sukellusveneessä Nautiluksessa noin vuodelta 1800 oli sukelluksissa käytössä paineilma. 6,5-metrinen alus kulki sukelluksissa kampilaitteistolla pyöritettävällä kolmilapaisella potkurilla, ja pinnalla sillä oli apuna purjeet. Se onnistui upottamaan maalialukseksi valitun kuunarin. Fulton ei kuitenkaan saanut sen paremmin Ranskaa kuin Englantiakaan innostumaan keksinnöstään, ja hän jatkoi höyrylaivojen parissa.^[1]

Vuonna 1850 rakennettiin Schweffel & Howaldtin telakalla Kielissä Wilhelm Bauerin suunnittelema sukellusvene Brandtaucher. 8-metrinen alus oli koottu niitatuista rautalevyistä, ja siinä oli kahden miehen pyörittämä potkuri. Alus upposi toisella koesukelluksella Kielin kanavaan, josta se myöhemmin nostettiin ja pantiin näytteille Dresdenin Militärisches Museum der Bundeswehriin.^[2]

Bauer jatkoi uraansa Venäjällä, ja siellä Pietarissa laskettiin 1855 vesille Seeteufel. Aluksessa oli irtoköli ja keskellä pelastautumista varten sulkukammio. Se upposi vasta 134. sukelluksella. Bauerin ura suunnittelijana kuitenkin päättyi.^[3]

Yhdysvaltain sisällissodassa Konfederaatiolla oli käytössään yksi lihasvoimalla kulkeva sukellusvene, CSS Hunley. Ainoassa tehtävässään 1864 alus onnistui ruutimiinalla upottamaan Unionin sotalaivan USS Housatonicin. Sukellusveneen miehistö kuitenkin kuoli samalla matkalla.^[3]

Konevoimin toimivat sukellusveneet

Ensimmäinen ei-ihmisvoimaa käyttävä sukellusvene oli Narcís Monturiolin peroksidikäyttöinen Ictineo II vuodelta 1864. Se oli alun perin suunniteltu korallin keräämiseen merestä.

George Garret suunnitteli 1879 ensimmäisen pinnalla kulkiessaan höyryvoimaa käyttäneen sukellusveneen Resurgamin.^[3] Hänen keksintöään kehitteli edelleen ruotsalainen Torsten Nordenfelt, joka valmisti Nordenfelt I -veneen.^[4].

Isaac Peral suunnitteli 1885 Espanjassa laivastolle rautaisen sukellusveneen, joka kulki sähkömoottorilla. Siinä oli myös keulassa putki, josta voi laukaista torpedon sukelluksissa.^[5]

Irlantilaissyntyinen John Philip Holland suunnitteli Yhdysvalloissa ensimmäiset sen laivaston virallisesti käyttöön ottamat sukellusveneet. Niiden valmistamiseksi Isaac Rice perusti Electric Boat Companyn vuonna 1899. Yhdysvallat otti käyttöön USS Hollandin vuonna 1900. Hollandin kehittämä sukellusvenemalli oli siinä määrin vakuuttava että Vickers rakensi niitä lisenssillä Kuninkaalliselle laivastolle viisi.

Venäjällä laskettiin 1903 vesille ensimmäinen aseistettu sukellusvene Delfin. Venäjän-Japanin sodan aikana Venäjä tilasi saksalaisen Kruppin Germaniawerftilta kolme venettä, jotka eivät kuitenkaan ehtineet sotaan. Saksassa samojen suunnitelmien mukaan valmistettu ensimmäinen Saksan keisarikunnan laivaston sukellusvene SM U-1 otettiin käyttöön 1906.

Diesel- ja sähkömoottori-yhdistelmä

Sähkömoottorit ja akut mahdollistivat sukellusveneiden kulun pinnan alla ja dieselmoottorit pinnalla sekä akkujen latauksen. Vielä toisessa maailmansodassa sukellusveneiden kulku pinnan alla oli varattu lähinnä vain hyökkäysvaiheeseen.

Ennen ydinkäyttöisiä sukellusveneitä suurin osa 1900-luvun sukellusveneistä käytti akkukäyttöisiä sähkömoottoreita liikkumiseen sukelluksissa ja bensiini- tai dieselmoottoreita pinnalla liikkumiseen ja akkujen lataamiseen. Dieselmoottoreita asennettiin sukellusveneisiin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Dieselmoottori ja sähkömoottori, jotka voitiin kytkeä irti toisistaan mekaanisilla kytkimillä, pyörittivät potkuria aluksi käyttäen samaa akselia. Tämä mahdollisti sen, että dieselmoottori pystyi käyttämään sähkömoottoria generaattorina akkujen lataamista varten ja pyörittämään samalla potkuria. Dieselmoottorin ja sähkömoottorin välinen kytkin irrotti dieselmoottorin, kun sukellusvene sukelsi, jolloin sähkömoottori pystyi pyörittämään potkuria. Sähkömoottorissa roottorissa saattoi olla useita käämejä, joita voitiin kytkeä sarjaan hidasta nopeutta varten ja rinnakkain suurempaa nopeutta varten.

1930-luvulla erityisesti Yhdysvaltain laivastossa ja Brittilaivastossa siirryttiin järjestelmään, jossa dieselmoottori pyöritti pinta-ajossa erillistä generaattoria, joka tuotti virtaa potkuria pyörittävällä sähkömoottorille, sekä latasi samalla akkuja. Tämä dieselsähköinen voimansiirto antoi uusia käyttömahdollisuuksia: sukellusvene pystyi esimerkiksi kulkemaan hitaalla nopeudella vaikka dieselmoottori toimi täydellä teholla, jolloin akkujen lataaminen tehostui ja akkujen lataamiseen tarvittava aika pinta-ajossa tai snorkkelisyvyydessä väheni. Dieselsähköinen voimansiirto myös vähensi dieselmoottorin tuottamaa ääntä, koska dieselmoottori voitiin erottaa painerungosta.

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa kehitettiin suuremmalla akkukapasiteetilla varustettuja sukellusveneitä. Saksa rakensi alun perin Walter-vetyperoksidimoottorin testialustaa varten tehdyn veneen pohjalta perinteisemmän sukellusveneen tyyppi XXI:n, jonka akusto oli noin kolminkertainen tyyppi VIIC:hen verrattuna ja jonka runko oli virtaviivaisempi kuin aikaisemmat veneet ja suunniteltu varta vasten sukelluksissa ajoa varten. Akusto salli aluksen nopeudeksi sukelluksissa noin 17 kn (31 km/h) huippunopeuden sekä huomattavasti aikaisempaa pidemmän sukellusajan. Lisäksi aluksen runko kesti tavallista pidemmän sukellussyvyyden ja tarjosi miehistölle mm. suihkut sekä pakastimen elintarvikkeita varten. Alustyyppiä kopioitiin sodan jälkeen mm. Neuvostoliiton Projekti 613 veneissä sekä Yhdysvaltain Nautilus-luokassa. Myös Japanilla oli toisen maailmansodan loppuvaiheessa vastaava sukellusvenetyyppi jota kutsuttiin Sen Taka -luokaksi, joka osin jopa ylitti XXI:n suoritusarvot.

Muitakin kuin dieselsähköisiä voimanlähteitä on testattu. Öljypolttimen ja höyryturbiinin yhdistelmä toimi brittiläisen K-luokan sukellusveneiden voimanlähteenä ensimmäisen maailmansodan aikana ja myöhemmin, mutta sukellusveneluokka ei saavuttanut menestystä. Saksalaisiin tyyppi XVIII-sukellusveneisiin suunniteltiin vetyperoksidikäyttöisiä moottoreita, joilla olisi saatu pitkä sukellusaika, koska järjestelmä ei tarvinnut sukellusveneen ulkopuolista ilmaa.

Toisen maailmansodan lopussa britit ja venäläiset kokeilivat vetyperoksidi/kerosiini (parafiini) moottoreita, joita olisi voitu käyttää sekä pinnalla että sukelluksissa. Kokeilut olivat epäonnistuneita, vaikkakin venäläisillä oli myös käytössään ko. järjestelmään perustuvia sukellusveneitä (NATO-koodi Quebec).

Nykyään useat laivastot käyttävät sukellusveneitä, joissa on järjestelmiä, jotka eivät tarvitse ilmaa aluksen ulkopuolelta (AIP, air-independent propulsion).

Aseistus

Käyttökelpoisia aseita sukellusveneet olivat ensimmäisessä maailmansodassa. Yleisen käsityksen mukaan saksalaiset sukellusveneet olivat kehittyneimpiä. Kehitys jatkui toisessa maailmansodassa, jossa sukellusveneet olivat merkittävä merisota-ase. Sukellusveneiden pääaseeksi vakiintui torpedo. Vuonna 1954 otettiin käyttöön ensimmäinen ydinkäyttöinen sukellusvene, USS Nautilus (SSN 571). Ydinkäyttöisyys mahdollisti sukellusveneiden omavaraisen toiminnan kuukausiksi.

Moderni sukellusvene koostuu kahdesta sisäkkäisestä rungosta, muotorungosta, joka antaa sukellusveneelle sen ulkomuodon ja siten myös sen hydrodynaamiset ominaisuudet ja painerungosta, joka suojaa miehistötiloja vedenpaineelta. Sukellustankit sijaitsevat muoto- ja painerunkojen välissä.

Diesel-sukellusveneen voimanlähteenä pinnalla ovat dieselmoottorit ja sukelluksissa sähkömoottorit, jotka saavat virtaa akuista. Sähkömoottoreiden akkuja voidaan ladata ja sukellusvenettä ajaa pinnan alla snorkkelin, eli pinnalle ulottuvan ilmanottoputken avulla. Sukellusveneen snorkkeli keksittiin juuri ennen toista maailmansotaa Hollannissa. Saksalaiset saivat keksinnön haltuunsa miehittäessään maan vuonna 1940. Snorkkeleita alettiin asentaa Saksan laivaston sukellusveneisiin vuoden 1943 aikana.^[6]

Ydinsukellusveneiden käyttövoima tulee ydinreaktorista, siihen kytketystä höyryturbiinista ja sähkögeneraattorista, jotka tuottavat tarvittavan sähkön. Potkurit on nykyisin kaikissa aluksissa kytketty alennusvaihteiden välityksellä höyryturbiiniin, koska tämä todettiin taloudellisimmaksi ratkaisuksi.

Moderneimmissa diesel-veneissä voi olla nykyään Stirling-moottorit, jotka mahdollistavat myös akuista ja snorkkelista riippumattoman ja pidemmän toiminta-ajan pinnan alla. Stirling-moottoreiden toiminta-aika riippuu sukellusveneeseen taltioidun nestemäisen hapen määrästä. Myös polttokennoja voidaan käyttää Stirling-moottoreiden sijasta.

Sukeltamista varten painolastitankit täytetään vedellä. Kulkusyvyyttä säädetään muuttamalla pumpuilla pienten trimmitankkien sisältämän veden määrää. Sukelluskulmaa ja kulkusyvyyttä voidaan säädellä myös syvyysperäsimillä. Pintaan noustaan tyhjentämällä painolastitankit paineilmalla.

Suurimmat käytössä olevat sukellusveneet ovat venäläisiä Akula- eli NATO-koodiltaan Typhoon-luokan ydinsukellusveneitä, joiden pituus on 172 m, leveys 23 m ja uppouma 23 000—48 000 tonnia. Aluksissa on 2 kpl 190 MW ydinreaktoria, jotka tuottavat turbiinien ja sähkömoottorien kautta 2 × 50 000 hevosvoimaa. Nopeus on 12 solmua pinnalla, 27 solmua sukelluksissa ja suurin sukellussyvyys 500 m. Pääaseistuksena on 20 mannertenvälistä monikärkiydinohjusta, joiden kantama on noin 10 000 km. Pinta-aluksia ja toisia sukellusveneitä vastaan on 6 torpedoputkea. Miehistöä on 150, joista 50 on päällystöä.

Maailman pisin sukellusvene on 184-metrinen venäläinen Belgorod.^[7]

Maailmassa on kymmenkunta sukellusvenettä, jotka kykenevät sukeltamaan yli 4 000 metrin syvyyteen.^[8] Esimerkkejä:

• Deepsea Challenger, James Cameronin omistama, australialaisten insinöörien suunnittelema yhden hengen sukelluslaite, jonka sisähalkaisija on 109 cm.^[9] Cameron sukelsi laitteellaan Mariaanien hautaan vuonna 2012.^[10]
• Fendouzhe, kiinalainen sukelluslaite saavutti 10 909 m syvyyden vuonna 2020^[11]
• Mir 1 -sukellusalus, suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä rakennettu laite saavutti 6 170 metriä joulukuussa 1987^[12]
• “Archimede”, ranskalainen batyskafi, saavutti 10 516 m syvyyden Kuriilien haudassa Japanin lähellä 1964.^[13]
• Limiting Factor, Triton Submarines -yhtiön laite, jolla Victor Vescovo sukelsi Mariaanien haudan Challengerin syvänteeseen 2019 ja saavutti ennätyssyvyyden 10 934 m.^[14] Laitteen malli on Triton 36000/2 ^[15]. Laitteen omistaa Gabe Newellin Inkfish-yhtiö. ja se on saanut uuden nimen Bakunawa.^[16]
• Trieste-batyskafi

Suomen laivasto sai käyttöönsä sukellusveneitä ensimmäisen kerran vuonna 1930. Sukellusveneiden nimet olivat Vetehinen, Vesihiisi ja Saukko. Vuonna 1931 valmistui neljäs sukellusvene, Iku-Turso. Sukellusveneet valmisti saksalaisten opastuksella ja lisensseillä Crichton-Vulcanin telakka Turussa, joka toimitti veneitä myös saksalaisille. Telakan yksityinen prototyyppi lunastettiin valtiolle ja siitä tuli viides Vesikko (nykyisin museona Suomenlinnassa).

Toisen maailmansodan jälkeen Pariisin rauhansopimuksessa Suomelta kiellettiin sukellusveneet. 1990-luvun alkupuolella Suomi julisti yksipuolisesti aserajoitusartiklat pätemättömiksi (ydinasekieltoa mukaan lukematta). Suomi ei kuitenkaan ole hankkinut sukellusveneitä. ^[17][18][19]

Lähde: ^[20]

• Akustinen tiedustelu

• Markku Melkko, Suomen sukellusveneet, Minerva, 2008 ISBN 978-952-492-208-1

Viitteet

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sukellusvene Wikimedia Commonsissa