Vladimir Kirpitšnikov

Kirpitšnikov valmistui kadettina Uljanovskin jalkaväkikoulusta vuonna 1925. Hän palveli Leningradin 11. jalkaväkidivisioonan ensin joukkueenjohtajana tämän jälkeen komppanianpäällikkönä sekä lopulta pataljoonankomentajana vuoteen 1937 asti. Kirpitšnikov osallistui Espanjan sisällissotaan rykmentin esikunnan komentajana, jossa tehtävässä hänet palkittiin punaisella tähdellä.^[1] Kirpitšnikov nimitettiin 43. jalkaväkidivisioonan komentajaksi 23. elokuuta 1939.^[2]

Talvisodan loppuvaiheella maaliskuussa Kirpitšnikov komensi 43. jalkaväkidivisioonaa Viipurinlahden taistelussa. Hyökkäysjoukot saivat haltuunsa pääosan Uuraan saarista 9. maaliskuuta ja etenivät seuraavana päivänä Viipurinlahden länsipuolelle. Sodan loppuun mennessä joukot eivät kuitenkaan päässeet tavoitteisiinsa verisissä saaristotaisteluissa. Neuvostoliittolaisia divisioonia (42.D, 43.D, 113.D.) oli vastassa Johan Arajuuren johtama suomalaisten 4. divisioona.^[3] Kirpitšnikov palkittiin komentajuudestaan punaisella lipulla.^[1]

Vangitseminen Viipurin suurmotissa

Ennen jatkosotaa Kirpitšnikov suoritti opintoja Frunzen sotilasakatemiassa, jossa valmentauduttiin korkeimpaan toimituspäällystöön.^[1] Jatkosodassa 43. jalkaväkidivisioona kuului osana Neuvostoliiton 50. armeijakuntaa, ja se sai tehtäväkseen Viipurin seudun puolustamisen.^[4] 50. armeijakuntaa vastassa oli rajan takana suoraan Suomen IV armeijakuntaa sekä pohjoisemmassa Suomen V armeijakunta. Suomalaiset ylittivät rajan Karjalankannaksen kohdalla 31. heinäkuuta. Kirpitšnikov otti vastuulleen Viipurin puolustuksen, ja 43. divisioona vetäytyi käsketylle puolustustasalle länteen päin.^[5] Hän hallinnoi oman divisioonansa lisäksi 23. armeijan kahta jalkaväkidivisioonaa (115.D ja 123.D).^[6]

Suomalaiset joukot lähestyivät puolustuksesta huolimatta Viipuria lännestä ja pohjoisesta. Rintaman komentaja Markian Popov kritisoi 25. elokuuta Kirpitšnikovin toimintaa ja uhkaili häntä ja komissaaria kenttäoikeudella.^[7] Neuvostoliiton Luoteisen Suunnan ylipäällikön Kliment Vorošilovin tahdon mukaisesti Viipuri haluttiin pitää viimeiseen saakka. Tämä aiheutti koko talvi- ja jatkosodan suurimman motin Por­lammen alueelle. Neuvostoliittolaiset onnistuivat evakuoimaan vain osan miehistä Koivistoon ja edelleen Leningradiin. Raskas kalusto jäi kokonaan suomalaisille.^[8] Sotavankeja oli noin 9 000. Kirpitšnikov sai lievän ruhjevamman ja joutui suomalaisten sotavangiksi 1. syyskuuta.^[9] Hän oli ainoa kenraalin arvoinen vanki talvi- ja jatkosotien aikana.^[10]

Kuulustelut

Kirpitšnikovin kuulustelut suoritettiin kenttäteltassa heti vangitsemisen jälkeen ja suomalaiset onnistuivat vahvistamaan aiemmat tiedustelutiedot sekä saamaan tietoja puna-armeijan joukoista kannaksella. Kolmen päivän kuluttua hänet siirrettiin jatkokuulusteluihin armeijakunnan esikuntaan Karisalmessa.^[9] 12. syyskuuta hänet kuljetettiin armeijan päämajaan Mikkeliin, missä kuulustelut jatkuivat lokakuun loppuun asti. Suomalaiskuulustelijat arvioivat Kirpitšnikovin suhtautuvan kriittisesti neuvostojärjestelmään, joten hänet siirrettiin Helsinkiin Päämajan propagandaosaston käyttöön. Kirpitšnikov ei painostuksista huolimatta suostunut johtamaan neuvostovastaista liikettä, mutta hän sen sijaan kirjoitti joitakin kriittisiä artikkeleita.^[11]

Vankeusaika

Joulukuun alussa Kirpitšnikov siirrettiin neuvostoupseereita varten perustettuun Sotavankileiri 1:een, joka toimi Köyliön varavankilan yhteydessä.^[11] Paikka oli toiminut jo talvisodan aikana 300 sotavangin sotavankileirinä.^[12] Kirpitšnikovin lisäksi leirille oli sijoitettu alemman tason upseereita ja sotilasvirkamiehiä. Yhteensä Suomi sai jatkosodan aikana vangiksi 1 877 neuvostoupseeria.^[12]

Vuoden 1942 alussa Kirpitšnikov ja 120 muuta neuvostoupseeria joutuivat eristykseen kieltäydyttään työnteosta. Seuraavasta 12 kuukaudesta hän vietti 11 kuukautta yksinnäissellissä.^[13] Kesästä 1942 lähtien vankeja luovutettiin maanviljelijöille maataloustöihin ja talveksi metsätöihin. Vuodesta 1943 sotavankiupseerit saivat käyttöönsä päivärahaa, jota saattoi käyttää leirin kanttiinissa mikäli osallistui töihin. Toukokuun 1944 tilaston mukaan 1,8 prosenttia sotavankiupseereista ei osallistunut töihin vaan kulutti aikansa mieluummin lukemalla.^[14]

Sodan jälkeen sotavangit kertoivat, että leirijohto oli tarjonnut Kirpitšnikoville päällikkyyttä Neuvostoliittoa vastaan taistelevassa Venäjän vapautusarmeijassa. Hänen kerrotaan kirjoittaneen asiasta kirjeen kesällä 1943 saksalaisten puolelle siirtyneelle kenraaliluutnantti Andrei Vlasoville. Tieto on epävarma, sillä asiaa ei voida vahvistaa muusta lähteestä.^[15]

Jatkosota päättyi Moskovan välirauhaan syyskuussa ja Sotavankileiri 1:n vangit pääsivät junavaunuissa Neuvostoliittoon lokakuun puolivälissä. Heti rajalla entiset vangit kuljetettiin puna-armeijan tarkastuspisteisiin kuulusteltaviksi, minkä jälkeen he joutuivat Smeršin karanteenileireille.^[13] Siellä kuulustelijat syyttivät Kirpitšnikovia maanpetoksesta. Täältä hänet siirrettiin Podolskin leirille, missä Kirpitšnikov vietti aikansa toukokuuhun 1945 asti.^[16] Lopulta hänet siirrettiin Moskovan Lefortovon vankilaan tuomittavaksi.^[17] Kirpitšnikovin juttu käsiteltiin 28. elokuuta 1950 Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegion suljetussa oikeudenkäynnissä. Hänet tuomittiin teloitettavaksi ampumalla, minkä lisäksi omaisuus määrättiin takavarikoitavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön heti samana päivänä.^[18]

• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Sodan taisteluja 1 : Talvisota. Espoo: Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-911-9.
• Raunio, Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-069-9.
• Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
• Westerlund, Lars (toim.): Sotavangit ja internoidut. Helsinki: Kansallisarkisto, 2008. ISBN 978-951-53-3139-7. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet