Wicca

Tausta

Uuspakanuuden nousun taustalla oli romantiikan aikakaudella 1800-luvulla länsimaissa herännyt mielenkiinto esikristillisiin perinteisiin. Toinen syy oli mystisten esoteeristen uskontojen, kuten spiritualismin, nousu. Kolmas tekijä oli lisääntynyt tietämys alkuperäiskansojen harjoittamista uskonnoista, kuten šamanismista.^[3] 1800-luvun lopulla perustettiin vaikutusvaltaiset okkulttiset järjestöt Teosofinen seura ja Kultaisen aamunkoiton hermeettinen veljeskunta^[7]. Wiccan syntyyn vaikutti muun muassa Charles G. Leland, joka julkaisi teoksessaan Aradia eli noitaevankeliumi (1899) kuvauksen Italiassa säilyneestä Dianaa ja hänen tytärtään Aradiaa palvovien noitien kultista.^[8] Aradiassa puolustettiin naisten tasa-arvoista asemaa uskonnollisessa elämässä.^[7]

Varsinainen uusnoituus koki uuden nousun 1950-luvulla Britanniasta käsin.^[4] Wiccaa on toisinaan tarkasteltu osana 1900-luvun loppupuolella noussutta new age -liikettä. Osa tutkijoista on nähnyt wiccan ja new agen yhtäläisyytenä lähinnä niiden tavan yhdistellä elementtejä eri lähteistä sekä tasa-arvon ja epädogmaattisuuden korostamisen. Wicca on painottanut aineellisen todellisuuden hyväksymistä, new age taas yliluonnollisuutta ja tietynlaista kehitysuskoa, jossa yliluonnollinen nähdään korkeampana ja parempana.^[9]

Wiccan perustaminen

Wiccan perustajana voidaan pitää brittiläistä Gerald Gardneria, joka kertoi saaneensa initiaation noituutta harjoittavaan ryhmään vuonna 1939. Hän halusi elvyttää ja säilyttää esikristillisen uskonnon, jonka Gardner uskoi olleen noitavainojen todellisena kohteena. Hän kokosi aineistoa eri lähteistä sekä muokkasi niistä opillisen ja rituaalisen perustan wiccalle.^[10]

Gardner julkaisi ennen Englannin noituuslakien purkamista (1951) salanimellä kirjan High Magic’s Aid ja myöhemmin kirjat Witchcraft Today (1954) sekä The Meaning of Witchcraft (1959). Gardner kirjoitti Doreen Valienten avustuksella rituaaliset ja muut tekstit aikaisempien rituaalien osien ja muiden tekstien (muun muassa Kultainen aamunkoitto, Aleister Crowley) pohjalta. Tunnettu runo Wiccan Rede on Valienten käsialaa.^[11] Alex Sanders loi gardnerilaisen wiccan pohjalta alexandrialaisen wiccan suuntauksen, joka sisältää myös elementtejä seremoniallisesta magiasta ja kabbalasta.^[12]

Wiccalaiset käyttävät joskus nimitystä ”vanha uskonto”, jonka taustalla ovat brittiläisen antropologin Margaret Murrayn käsitykset neoliittiselta ajalta periytyvästä ”Suurta äitijumalatarta” palvoneesta noitauskonnosta, joka olisi selviytynyt nykypäiviin asti. Gardner järkeili, että wicca olisi tämän esikristillisen uskon suora perillinen. Nykyään Murrayn teorioita pidetään erittäin kiistanalaisina. 1970-luvulla eurooppalaisista jumalattarista kirjoitti arkeologi Marija Gimbutas.^[13][14]

Uskonto jakaantuu ja leviää

Ajan myötä wicca-liike jakaantui muiden uskontojen tavoin eri suuntauksiin, kuten traditionaalisiin ja eklektiseen.^[15] Traditionaalisella wiccalla tarkoitetaan alkuperäisessä muodossa harjoitettavaa wiccaa. Traditionaalisen wiccan harjoittajaksi ei voi ryhtyä ilman pätevän traditionalistin initiaatiota ja perinteen koulutusta.^[16] Traditionaalisen wiccan kenttään kuuluvat gardnerilainen wicca ja alexandrialainen wicca.^[15] Nämä suuntaukset keskittyvät yhteisöiksi (coven eli piiri).^[10]

Eklektiseen wiccan eli uuswiccan edustajat kokoavat uskontonsa julkisista lähteistä ja harjoittavat sitä usein yksin. Eklektinen wicca saattaa muuntaa viitekehystään halutessaan.^[10] Kelttiläisen perinteen lisäksi wiccan piirissä on kiinnitetty huomiota kreikkalaiseen polyteismiin.^[17] Suomalaiseen eklektiseen wiccalaisuuteen saattavat liittyä šamanismi ja Suomen vanhat uskonnot.^[18]

Yhdysvalloissa wiccaa alkoivat 1960-luvulla harjoittaa feminismistä, ympäristöajattelusta ja epähierarkkisesta hengellisyydestä kiinnostuneet tahot. 1970-luvun lopussa Yhdysvalloissa syntyi wiccalaisuuden feministinen muoto, reclaiming.^[10] Kirjailija ja noita Starhawk erottaa toisistaan wiccan ja puhdasoppisen uskonnon ja sanoo wiccan hylkäävän kaikki dogmit ja pyhät kirjat. Wiccalaiset ”ottavat oppinsa luonnosta ja saavat innoituksen Auringon, Kuun ja tähtien liikkeistä, lintujen lennosta, puiden hitaasta kasvusta ja vuodenaikojen kierrosta”.^[19]

Wicca oli Yhdysvalloissa alakulttuuria, mutta 1980-luvulta alkaen alettiin julkaista kaupallisia kirjoja wiccasta. Connecticutin Trinity College arvioi vuonna 1990, että Yhdysvalloissa on noin 8000 wiccaa. 1990-luvulla muun muassa elokuva Noitapiiri (1996) ja televisiosarja Siskoni on noita (1998–2006) herättivät kiinnostusta wiccaan nuorten keskuudessa. 2000-luvulla wiccan ja muun uusnoituuden suosio on kasvanut Yhdysvalloissa nopeasti. Vuoden 2008 tutkimuksen mukaan wiccan harjoittajia oli 342 000.^[20] On arvioitu, että 2010-luvun lopulla Yhdysvalloissa oli noin 800 000 wiccaa.^[21] Arviolta 1–1,5 miljoonaa yhdysvaltalaista harjoitti jotain noituuden muotoa. Niihin kuuluvat wicca, kansantaikuus ja erilaiset new age- ja pakanaperinteet.^[20][21]

Traditionaalinen wicca korostaa vuorovaikutusta sekä miespuolisten että naispuolisten jumaluuksien kanssa. Sen sijaan eklektinen wicca korostaa usein naispuolista jumalatarta. Toinen oppi on jumaluuden läsnäolo kaikessa elävässä.^[22] Jumala saatetaan yhdistää metsään, villieläimiin ja aurinkoon: nimityksiä ovat esimerkiksi Metsän Herra, Sarvipää ja aurinkopoika. Jumalatar yhdistetään maahan ja hedelmällisyyteen (Äiti maa) tai kuuhun ja veteen sekä sisäiseen näkemykseen ja luovuuteen. Jumaluuksista voidaan myös käyttää eri alueiden mytologioiden mukaisia nimiä.^[6]

Wiccoille kuu ja sen vaiheet ovat jumalattaren ja hänen vaihtelevan ilmenemisensä tunnuksia. Maa on vertauskuva pysyvälle jumalattarelle, kaikkeuden ja elämän perustalle. Uusi ja kasvava kuu on neidon vertauskuva, täysikuu äidin sekä pienenevä ja pimeä kuu vanhan naisen. Kuun vaiheet voidaan myös jakaa viiteen, jolloin uusi kuu symboloi neitsyttä, kasvava kuu rakastajatarta, täysikuu äitiä, pienenevä kuu isoäitiä ja pimeä kuu akkaa tai isoäidin äitiä.^[23]

Uuspakanuudessa katsotaan, että pyhän ja maallisen, henkisen ja aineellisen välillä ei ole eroa. Maailma on kokonaisuudessaan pyhä. Elämän pyhyys ja jumalien läsnäolo ilmenee juuri luonnossa.^[24] Pappeja ja papittaria ovat kaikki wiccaperinteen jäsenet.^[25]

Nykyiset uuspakanuusliikkeet ovat rajat ylittäviä ja maailmanlaajuisia. Uskontoa harjoitetaan osana nykyaikaista elämäntapaa, mutta samalla ne ovat vastareaktio ihmisten irtautumiselle luonnosta. Uuspakanuus puhuu yleisesti itsestään luonnonuskontona. Uuspakanauskonnot keskittyvät kokemukseen ja rituaaleihin. Sen sijaan perinteisillä uskonopeilla on vähemmän merkitystä.^[26] Wiccalaiset kutsuvat itseään wiccan harjoittajiksi, eivät uskoviksi.^[21]

Wiccan keskeinen moraalinen ohjenuora on niin sanottu Wiccan Rede. Sen tunnetuin yksittäinen lause on ”tee mitä haluat, kunhan et vahingoita”.^[5] Toinen redessä esiintyvä ajatus on, että jokaisen teon uskotaan palaavan tekijälleen kolminkertaisena.^[26]

Aurinkopyhät

Pääartikkeli: Vuodenpyörä

Wiccan kahdeksaa suurta pyhäpäivää kutsutaan sapateiksi. Ne juhlistavat maanviljelyksellistä kehää (suuret sapatit) sekä auringon kiertoa (pienet sapatit). Sapattien aikana suoritetaan rituaaleja, joiden tarkoituksena on auttaa ihmistä tuntemaan yhteyttä luonnon kiertokulkuun ja juhlistaa sen käännekohtia.^[25] Suuria sapatteja ovat samhain, imbolc, beltane ja lughnasadh. Pienemmät sapatit ovat tasauksina ja seisauksina, yule talvipäivänseisauksena, litha kesäpäivänseisauksena, ostara kevätpäiväntasauksena ja mabon syyspäiväntasauksena.^[12]

Esbatia vietetään täydenkuun aikaan, joita vuodessa on 12–13 kertaa. Yleisesti ottaen kuun vaiheiden juhlat eli esbatit ovat rituaalista työskentelyä varten ja auringon kiertokulkua ja maanviljelyksen käännekohtia merkitsevät sapatit ovat juhlimista varten.^[25] Sapatteja kutsutaan yleisesti niiden kelttiläisillä nimillä, mutta myös suomennettuja nimiä käytetään.^[25]

Aurinkopyhät ovat:^[25]

• 21.–22.12. Yule, talvipäivänseisaus, joulu: valon ja kevään toivon juhla, talven selän taittuminen, auringon uudelleensyntymä, vuoden pisin yö.
• 1.–2.2. Imbolc, Kynttilänpäivä, kyntteli, valojuhla, brighid: ensimmäinen kevään tulon juhla, valon lisääntyminen.
• 19.–21.3. Ostara, kevätpäiväntasaus, kevätjuhla: toinen kevään tulon juhla, luonnon herääminen.
• 1.5. Beltane, toukoyö, vappu: kolmas kevään tulon juhla, hedelmällisyyden juhla.
• 20.–22.6. Litha, kesäpäivänseisaus, juhannus: vuoden pisin päivä, aurinko voimakkaimmillaan.
• 1.–2.8. Lughnasadh, elojuhla, lammas: ensimmäinen sadonkorjuujuhla, luonto hedelmällisimmillään.
• 22.–23.9. Mabon, syyspäiväntasaus, syysjuhla: toinen sadonkorjuujuhla, auringon heikkeneminen.
• 31.10. Samhain, kekri, halloween: kolmas sadonkorjuujuhla, kuolleiden juhla.

Perusosatekijät

Wiccan rituaalit ovat hyvin moninaisia. Ne voidaan jakaa yhdeksään eri perusosatekijään, joita kuitakin voidaan suorittaa monin eri tavoin.^[27]

• Itsensä puhdistautuminen esimerkiksi kylvyssä.
• Rituaalipaikan puhdistaminen
• Maagisen ympyrän luominen
• Yhteyden luominen yliluonnolliseen eli invokaatio
• Juhlaan liittyvät rituaalimenot
• Magian harjoittaminen
• Ylimääräisen energian käyttäminen pois esimerkiksi päätösaterialla
• Yliluonnollisen kiittäminen
• Hajotetaan maaginen ympyrä

Siirtymäriitit

Elämänkaaren eri vaiheiden juhliin kuuluvat etenkin häät, lasten nimenanto ja hautajaiset, joihin on liitetty rituaaleja.^[28] Uuden jäsenen ottamiseen on traditionaalisessa wiccassa omat rituaalit. Hakijan tulee olla täysi-ikäinen ja kaikkien ryhmän jäsenten on hyväksyttävä hänet. Ryhmissä on ylipappi tai ylipapitar. Yhteisö kokoontuu pääsääntöisesti ainoastaan uskonharjoitusta varten.^[29]

Suomessa wicca on ollut osa uuspakanallisia liikkeitä 1970-luvun lopulta lähtien.^[30] Wiccan harjoittaminen Suomessa alkoi varsinaisesti 1990-luvun lopulla, kun tieto siitä levisi internetin yleistymisen myötä.^[31] 1990-luvulla wiccaa tunnettiin julkisuudessa vielä vain vähän ja suhtautumisessa wiccaan oli jälkiä vuosikymmenenen saatananpalvontapaniikista.^[32]

Pelkästään traditionaalista wiccaa harjoittava yhteisö, Wicca ry, perustettiin vuonna 2000.^[30] Osa suomalaisista wiccoista järjestäytyi Suomen vapaa wicca-yhdyskunta (SVWY) -nimiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Yhdyskunta haki opetusministeriöltä virallisen uskontokunnan asemaa vuonna 2001. Opetusministeriö hylkäsi hakemuksen sillä perusteella, että wiccalaisuudessa ei ole ”yhtenäistä ja vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”.^[33] Yhteisö valitti päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Vuonna 2003 KHO piti päätöksen voimassa äänin 4–3.^[31]

Suomalaisten luonnonuskontojen yhteistyöjärjestön Pakanaverkko ry:n mukaan vaatimukset uskonnolliseksi yhdyskunnaksi hyväksymiselle on laadittu hierarkkisten ja dogmaattisten kirjauskontojen näkökulmasta.^[34] Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksen tutkija Titus Hjelmin toimitti teoksen Mitä wicca on? vuonna 2005. Teoksessa tutkijat ja wiccan harjoittajat esittelivät uskontoa ja pyrkivät oikomaan ennakkoluuloja. Teoksen uskontotieteilijöiden mukaan ei ole ministeriön asia päättää, mikä on uskontoa.^[9] Uskontotieteilijä Tom Sjöblomin mukaan laissa ei ole otettu huomioon wiccan tapaiselle rituaalikeskeiselle uskonnollisuudelle tyypillisiä piirteitä.^[35]

Wiccan ja uuspakanoiden määrän arviointi on vaikeaa. Vuonna 2005 puhtaasti järjestäytyneitä uuspakanoita oli 500 henkilöä, mutta kokonaiskannattajamäärän arvioitiin olevan tästä kaksinkertainen.^[36] Aktiivisia wiccan harjoittajia arvioitiin tuolloin olevan 500–1000. Heistä valtaosa oli y-sukupolveen kuuluvia naisia.^[31]

Reclaiming-wiccalaiset perustivat vuonna 2007 Oulussa Reclaiming Finland ry:n.^[30] SVWY:n edustaja kommentoi vuonna 2010 Suomen luonnonuskontojen yhdistys Lehdon lehdessä vuonna 2010, että wicca on vakiintunut suomalaisen uskonnollisuuden kentälle. Wicca on hyväksyttyä, vaikka sitä ei saavutettukaan SVWY:n virallistamisen avulla.^[37]

• Adler, Margot: Drawing Down the Moon. Witches, Druids, Goddess-Worshippers, and Other Pagans in America Today. Revised and expanded edition (1. laitos 1979). New York: Penguin/Arkana, 1997. ISBN 0-14-019536-X. (englanniksi)
• Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-27265-5.
• Hjelm, Titus (toim.): Mitä wicca on? Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-502-3.
• Ketola, Kimmo: Uskonnot Suomessa 2008. Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2008. ISBN 978-951-693-287-6.
• Sohlberg, Jussi: Magian harjoittaminen uusnoituudessa Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Uskontotieteen laitos, 1996. Arkistoitu 13.5.2009. Viitattu 14.8.2009.

Viitteet

• Cunningham, Scott: Mitä on noituus. (The Truth about Witchcraft, 1994.) Käännös: Tuikku Ljungberg. Helsinki: Unio Mystica, 2003. ISBN 952-9586-89-2.
• Cunningham, Scott: Wicca. Opas wiccan harjoittajalle. (Wicca. A Guide for the Solitary Practitioner, 1988.) Käännös: Tuikku Ljungberg. Helsinki: Unio mystica, 2002. ISBN 952-9586-82-5.
• Lady Sheba: Varjojen kirja. (Book of Shadows, 1971.) Käännös: Kanerva Vuori. Helsinki: Unio Mystica, 2006. ISBN 952-5572-19-6.
• Starhawk: The Spiral Dance. A Rebirth of the Ancient Religion of the Great Goddess. San Francisco: Harper & Row, 1979. ISBN 0-06-067535-7. (englanniksi)
• West, Kate: Wiccan käsikirja. Johdatus wiccan saloihin. (Real Witches’ Handbook. The Definitive Handbook of Advanced Magical Techniques, 2001.) Käännös: Tuikku Ljungberg. Helsinki: Unio mystica, 2002. ISBN 952-9586-85-X.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Wicca.

• wicca.fi. Traditionaalinen wicca.
• Wicca. Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry.
• Wicca. Pakanaverkko ry.
• Sunela, Eeva: Tekniikan todellinen velho. Polyteekkari 4/2002.
• Wicca saa tehdä mitä haluaa, kunhan ei vahingoita. Ylen Elävä arkisto.