Afgaaninvinttikoira

Kuten kaikilla vinttikoirilla, afgaanillakin on pitkät, hoikat raajat, sen vatsa on kuroutunut, pää on pitkä ja kapea ja olemus kertoo nopeudesta ja lihaksikkuudesta. Afgaanin erityispiirteitä ovat pitkä, silkinhieno turkki, silmukkaan päättyvä pitkä häntä ja suuret tassut. Ravatessaan afgaani peittää runsaasti maata ja sen pää ja häntä ovat koholla.^[4]

Afgaanin ihannekorkeus on uroksilla 68–74 cm ja nartuilla 63–69 cm. Aikuinen uros painaa koosta riippuen 24–33 kg, narttu 18–25 kg. Kaikki värit ovat sallittuja, ja väriasteikko vaihtelee vitivalkoisesta kerman- ja kullanvärisen eri sävyjen kautta monenlaisiin harmaisiin, eri värien yhdistelmiin ja täysmustaan. Yleisimpiä värejä ovat mustamaskinen kullanvärinen ja musta ruskein merkein.^[4]

Luonteeltaan afgaani on hyvin älykäs, itsenäinen ja omanarvontuntoinen.^[5] Vieraita kohtaan se voi olla pidättyväinen, mutta tuttuja ihmisiä se voi tervehtiä riehakkaastikin.^[4] Joidenkin lähteiden mukaan afgaaninvinttikoira on älykkyydeltään tyhmin koirarotu,^[6] mutta tämä on selitettävissä sen hyvin vähäisellä miellyttämisen halulla ja omanarvontunnolla. Afgaaninvinttikoira ei välttämättä yksinkertaisesti "viitsi" toimia ohjeiden mukaan^[6], joten se saatetaan tulkita väärin. Monien tutkijoiden mukaan afgaani on oikeastaan varsin älykäs koira^[6].

Afgaaninvinttikoira on ikivanha rotu, jonka juuret ovat alkuperäisissä afganistanilaisissa tasanko- ja vuoristovinttikoirissa.^[5] Se on läheistä sukua Etu-Aasian muille metsästysvinttikoirille, salukille, taiganille ja tasille.^[7] Sitä kuvailtiin vuonna 1908 teoksessa The Kennel Club Encyclopaedia, joskin virheellisesti nimen "persianvinttikoira" alla (vaikka kuvaus oli nimenomaan runsaskarvaisesta eli afgaani-tyyppisestä koirasta): Sen sanottiin olleen kotoisin Sistanin alueelta (nykyisessä Iranissa ja Afganistanissa), mutta levittäytyneen myös Chagehiin (Belutšistanin ja Afganistanin rajalla) ja Nosratabadiin (Persian ja Afganistanin rajalla) sekä suurelle alueelle Persian itäisellä raja-alueella.^[8]

Rotua oli käytetty Afganistanissa metsästys- ja paimenkoirina tuhansien vuosien ajan ennen kuin länsimaiset koiraharrastajat kiinnostuivat siitä vuonna 1839 brittien saapuessa Afganistaniin.^[9][7] Vuodesta 1839 vuoteen 1922 britit tutustuivat afgaaninvinttikoiriin niinä aikoina, kun maa oli miehitettynä. Paikalliset eivät olleet kuitenkaan valmiita myymään koiria, joten niitä oli vaikea hankkia. Niitä piiloteltiin ulkomaalaisilta, mutta saatettiin lahjoittaa jollekulle erityisen arvostuksen merkiksi. Ensimmäisen läpimurtonsa Englannissa afgaaninvinttikoira teki vuonna 1895, jolloin Shahzada-uros esitettiin ulkomaalaisten koirien luokassa monissa näyttelyissä. Vuonna 1907 tuotiin Englantiin Zardin-uros, jonka mukaan kirjoitettiin ensimmäinen rotumääritelmä vuonna 1912. Pitkäjännitteistä kasvatustyötä ei silloin vielä aloitettu, joten Zardinilla ei ollut vaikutusta jälkipolviin.^[7] Merkille pantavaa on, että Zardin ei ollut kotoisin Afganistanista, vaan Persian Mekram-alueelta.^[8]

Vuonna 1920 heräsi uudelleen kiinnostus afgaaneja kohtaan, kun brittiläiset sotilaat toivat koiria mukanaan Afganistanista. Nämä afgaanit tulivat eri puolilta Afganistania ja erosivat toisistaan paljon. Majuri Bell-Murrayn tuomat tasankoafgaanit olivat korkeampia, pidempiä ja niukkaturkkisempia kuin Zardin. Ne olivat myös vähemmän kulmautuneita ja niiden kallo oli kapeampi ja kuono pidempi kuin vuoristoafgaaneilla. Majuri ja rouva Mary Amps puolestaan toivat Kabulista vuoristotyyppisiä afgaaneita, joita alettiin heidän kennelnimensä mukaan kutsumaan ghazni-tyyppisiksi. Koirien joukossa oli esimerkiksi syvänpunainen urosafgaani Ch Sirdar of Ghazni. Se oli selkeästi pienempi kuin tasankoafgaanit. Ch Sirdar of Ghazni oli kasvatettu kuningas Amanullahin kuninkaallisessa kennelissä ja siitä tuli merkittävä siitosuros. Ch Sirdar of Ghaznin sanottiin muistuttavan suuresti Zardinia.^[7]

Vuoristoafgaanit olivat tasankoafgaaneita pienempiä, niiden lavat ja takaraajat olivat kulmautuneempia ja niillä oli runsaammin turkkia. Tasankoafgaanit olivat yleensä vaaleita tai brindlejä, ja vain vuoristoafgaanit olivat mustia. Aluksi näiden kahden tyypin välillä käytiin rankkaa paremmuuskiistaa. Ghaznit voittivat paremmuuskilvat johtuen siitä, että ne voittivat näyttelyissä useammin. Vähitellen vuoristo- ja tasankoafgaanit kuitenkin sekoittuivat toisiinsa. Nykyiset afgaanit muistuttavat molempia, sillä niillä on tasankoafgaanien tavoin paljon kokoa ja vuoristoafgaanin tapaan paljon turkkia ja kulmauksia.^[7]

Suomessa näyttelyissä esiintyi afgaani ensimmäisen kerran vuonna 1912. Tämä afgaani oli Afganistanista tuotu "afganistanilais-turkmenistanilainen paimenkoirauros" nimeltä Erden. Vuoden 1912 jälkeen suomalaisissa näyttelyissä näkyi afgaaneja vasta vuonna 1947.^[7]

Yhdysvaltoihin afgaani tuli vuonna 1925 ja manner-Eurooppaan 1927. Pohjoismaista afgaani tuli ensimmäisenä Tanskaan vuonna 1930, josta niitä vietiin Ruotsiin. Suomessa afgaaninvinttikoirien kasvatus alkoi 1940-luvulla, kun ensimmäiset koirat tuotiin sinne Tanskasta, Ruotsista ja Englannista.^[7]

Etymologia

Alkuperäistä afgaaninvinttikoiraa kutsutaan mm. nimillä balkhinvinttikoira, baluchi, barakzai, barukzie, kabuli, kabulinkoira, kabulinvinttikoira ja kurramlaaksonvinttikoira.^[10] Nimitys barukhzy tulee siitä, että rotua kasvattivat etupäässä kuninkaallisen Barukhzy-suvun metsästäjät. Balkh puolestaan viittaa Koillis-Afganistanin Balkhin maakuntaan, josta sen uskotaan olevan kotoisin.^[8]

Paikallismuunnoksia

Termien "tasanko- ja vuoristotyyppi" lisäksi alkuperäisistä afganistanilaisista koirista käytetään myös seuraavanlaisia nimityksiä:

• bakhmul (tarkoittaa samettia^[8]) eli makhmal: pitkäkarvainen alkuperäistyyppinen afgaani; tämä muunnos on kotoisin vuoristoalueilta, ja sen karvapeite on kuitenkin länsimaista afgaania lyhyempi^[11]; pää on enemmän salukimainen kuin "klassisella" afgaaninvinttikoiralla; valkoinen tai norsunluun värinen, usein tummanruskealla satulalla; noin 71 cm korkea ja noin 20-34 kg painava; käytetty jäniksen, vuohen, villipässin, ketun, suden ja suurten kissapetojen metsästykseen pareittain^[8]
• khalag tazi eli kalagh: hapsuinen tai puolipitkäkarvainen alkuperäistyyppinen afgaani, bakhmulin ja luchakin välimuoto^[11]; tämä muunnos on kotoisin kylmistä laaksoista ja aroilta^[11], ja sen runko on puolipitkäkarvainen^[11] kun taas pitkää karvaa on ainoastaan pään alueella^[12] ja raajoissa^[8]
• luchak tazi eli stepni: lyhytkarvainen alkuperäistyyppinen afgaani^[11]; tämä muunnos on kotoisin lämpimämmiltä alueilta^[11], ja sen karvapeite on joko kokonaan lyhyt^[11][12] tai sillä on vain korvissa ja hännässä samanlaiset hapsut kuin salukilla^[11]

Bakhmul-muunnos on suosittu Venäjällä, missä sille on perustettu myös oma rotujärjestönsä ja jalostusohjelmansa. Sen harrastajien mielestä kyseessä on "alkuperäinen aasialainen vinttikoira", joka kehittyi Keski-Aasian vuoristoalueilla aina Intian Punjabiin asti.^[8] 1980-luvulta asti tämän muunnoksen jalostuskeskus on ollut Venäjä, mistä se on levinnyt myös entisiin Neuvostotasavaltoihin. 1990-luvulla venäläinen kynologi ja itäisten vinttikoirien asiantuntija Natalia Pavlona Geraseva alkoi kasvattaa bakhmuleja, ja hän hankki jalostuskoiransa Afganistanista Karizamirin kuninkaallisesta kennelistä: nämä yksilöt olivat väritykseltään erittäin vaaleansävyisiä. Venäjän Kennelfederaatio RKF on tunnustanut bakhmulin erilliseksi roduksi, nykyisenä virallisena rotunimenä "aboriginaali afgaaninvinttikoira" (Афганская аборигенная борзая, Afganskaya aborigennaya borzaya). Virallisen rotumääritelmän mukaan urosten säkäkorkeus on 68,5-73,5 cm ja paino 28-34 kg; nartuilla vastaavat mitat ovat 65-68 cm ja 20-27 kg. Kaikki värit ja väriyhdistelmät hyväksytään, joskin yleisimmät väritykset ovat valkoinen, fawn ja punainen (kaikissa sävyissään); joko tumman maskin kanssa tai ilman.^[13]

Vaikka länsimaissa afgaaninvinttikoiraa pidetäänkin lähinnä seura- ja näyttelykoirana, kotimaassaan Afganistanissa rotua käytetään myös pienten ja keskikokoisten riistaeläinten metsästykseen, vartiointiin ja paimenena. Koira juoksee saaliin kiinni ja pitää sitä paikoillaan kunnes metsästäjä saapuu paikalle ja tappaa riistaeläimen.^[14][4]

Metsästäessään afgaani toimii itsenäisesti ja vain oman taitonsa varassa. Se on piirre, joka näkyy siinä vielä nykyäänkin.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta afgaaninvinttikoira.

• Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Suomen Afgaanit – Finlands Afghaner ry (Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomen Afgaanit – Finlands Afghaner ry (Arkistoitu – Internet Archive) Afgaaninvinttikoiran historiaa.