Eduskuntavaalit 1919

Suomen yhdeksännet eduskuntavaalit järjestettiin 1. ja 3. maaliskuuta. Vaalit olivat ensimmäiset itsenäisessä Suomessa järjestetyt. Suomen sisällissodan jälkeen sosiaalidemokraatit olivat jääneet pois eduskuntatyöstä ja eduskunta täten vajaalukuiseksi. Tästä syystä pidettiin tarpeellisena järjestää ennenaikaiset eduskuntavaalit, ja valtionhoitaja Carl Gustaf Emil Mannerheim antoikin määräyksen eduskunnan hajottamisesta ja uusien vaalien järjestämisestä.^[1] Muussa tapauksessa seuraavat vaalit olisivat olleet vasta vuoden 1920 heinäkuussa. Vaalit olivat myös osa Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltojen asettamia ehtoja Suomen valtion tunnustamiselle.

Eduskuntavaalit 1919

1917 ← 1.–3. maaliskuuta 1919 → 1922

Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan Äänestysprosentti 67,1 % 2,1 %-yks.   Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue   Johtaja Väinö Tanner Santeri Alkio Hugo Suolahti Puolue Sosiaalidemokraatit Maalaisliitto Kokoomuspuolue Saadut paikat 80 42 28 Paikkojen muutos 12 16 28 Äänet 365 046 189 297 151 018 Kannatus 37,96 % 19,70 % 15,71 %   Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue   Johtaja Oskari Mantere Eric von Rettig Aali Äyräs Puolue Edistyspuolue Ruotsalainen kansanpuolue KrTL Saadut paikat 26 22 2 Paikkojen muutos 26 1 2 Äänet 123 090 116 582 14 718 Kannatus 12,81 % 12,13 % 1,53 %

Pääministeri ennen vaaleja Lauri Ingman Kokoomuspuolue Uusi pääministeri Kaarlo Castrén Edistyspuolue

Eduskunnan suurimpana puolueena pysyi Suomen sosialidemokraattinen puolue, joka tosin menetti 12 kansanedustajaa, muun muassa sisällissotaa seuranneesta työväenliikkeen hajaannuksesta johtuen. Eduskuntaan nousi kaksi uutta puoluetta: Kansallinen Edistyspuolue ja Kansallinen Kokoomuspuolue, jotka syntyivät molempien suomalaisten puolueiden hajotessa vuoden 1918 aikana valtiomuotokiistan seurauksena.

Monarkiaa kannattaneet kokoomus ja RKP käyttivät vaalikampanjassa tunnusta "Valkoinen Suomi". Puolueet tukeutuivat Carl Gustaf Emil Mannerheimiin toisin kuin Maalaisliitto tai Edistyspuolue, jotka suhtautuivat penseästi Mannerheimin korostamiseen. Monarkismia kannattavia kansanedustajia valittiin vain 47, koska kolme RKP:n edustajista oli tasavaltalaisia.

Keskusta pohti Mikael Soinisen johtaman hallituksen pystyttämistä. Valtionhoitaja Mannerheim pyrki kokoamaan hallituksen, jossa olisi myös oikeisto mukana. Neuvottelujen kautta syntyi Kaarlo Castrénin hallitus, jossa oli ministereinä myös niin sanottuja "Mannerheimin miehiä", muun muassa puolustusministeri Rudolf Walden. Se oli hallitusvastuussa vain neljä kuukautta, 17. huhtikuuta 1919 - 15. elokuuta 1919.

Eduskunta istui heinäkuuhun 1922 asti, jona aikana toimivat myös seuraavat hallitukset:

• Vennolan I hallitus 15.8.1919 - 15.3.1920
• Erichin hallitus 15.3.1920 - 9.4.1921
• Vennolan II hallitus 9.4.1921 - 2.6.1922
• Cajanderin I hallitus 2.6.1922 - 14.11.1922

Uusia kansanedustajia näissä vaaleissa valituista olivat muun muassa SDP:n Artturi Aalto, Julius Ailio, Mikko Ampuja, Väinö Hakkila, Johan Helo, Väinö Hupli, Rieti Itkonen, Hilma Koivulahti-Lehto, Aino Lehtokoski, Olavi Puro, Oskari Reinikainen, Hannes Ryömä ja Väinö Voionmaa, Maalaisliiton Pekka Ville Heikkinen, Janne Koivuranta, Antti Kukkonen ja Vihtori Vesterinen, Kokoomuksen Mikko Erich, Rafael Erich ja Ilmi Hallsten, RKP:n Ernst von Born ja John Österholm, sekä Edistyspuolueen Ilmari Auer, Mikko Collan, Oskari Mantere, Risto Ryti, Bruno Sarlin, Aarne Sihvo ja J. H. Vennola. Eduskuntaan palasivat taukojen jälkeen muun muassa SDP:n Edvard Helle, Penna Paunu, Miina Sillanpää, Väinö Tanner, Ville Vainio ja Wäinö Wuolijoki, Maalaisliiton Antti Junes ja Juhani Leppälä, Kokoomuksen Hedvig Gebhard, sekä Edistyspuolueen Mikael Soininen ja Juho Torppa. Eduskunnasta putosivat muun muassa Kokoomuksen Pekka Ahmavaara, Eveliina Ala-Kulju, Lauri Ingman ja Pekka Pennanen. Vapaaehtoisesti jättäytyneitä olivat mm. Maalaisliiton Santeri Haapanen, Kokoomuksen Gustaf Arokallio, Oswald Kairamo ja Iida Yrjö-Koskinen, Edistyspuolueen Eero Erkko ja Johannes Lundson, sekä RKP:n Emil Schybergson ja Rabbe Wrede.