Graham Hill
Norman Graham Hill (15. helmikuuta 1929 Hampstead, Englanti – 29. marraskuuta 1975 Barnet, Englanti) oli brittiläinen kilpa-autoilija. Hänen lempinimensä oli "Mr. Monaco" perustuen kilpauransa aikana ajamiin viiteen Monacon GP:n voittoihin.[1] Hän voitti Formula 1 -sarjan maailmanmestaruuden kausina 1962 ja 1968. Vuonna 1972 Hill voitti Le Mansin 24 tunnin ajon Henri Pescarolon kanssa. Graham Hillin poika Damon Hill on myös F1-maailmanmestari. Hill osallistui uransa aikana 75 eri MM-sarjan ulkopuoliseen kilpailuun, joista voitti kuusi.[2]
| Graham Hill | |
|---|---|
 Graham Hill elokuussa 1969 | |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Norman Graham Hill |
| Syntynyt | 15. helmikuuta 1929 Hampstead, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Kuollut | 29. marraskuuta 1975 (46 vuotta) Barnet, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Kansalaisuus |  Yhdistynyt kuningaskunta |
| Formula 1 -ura | |
| Aktiivivuodet | 1958-1975 |
| Talli(t) | Lotus, BRM, Brabham, Hill |
| Kilpailuja | 176 |
| Maailmanmestaruuksia | 2 (1962, 1968) |
| Voittoja | 14 |
| Palkintosijoja | 36 |
| Paalupaikkoja | 13 |
| Nopeimpia kierroksia | 10 |
| MM-pisteitä | 270 (289) |
| Ensimmäinen kilpailu | Monacon Grand Prix 1958 |
| Ensimmäinen voitto | Hollannin Grand Prix 1962 |
| Viimeinen voitto | Monacon Grand Prix 1969 |
| Viimeinen kilpailu | Monacon Grand Prix 1975 |
 Nimikirjoitus | |
F1-ura
Hill pääsi kilpa-auton rattiin ensi kerran vasta 24-vuotiaana. Ensin hän oli toiminut Lotus-tallin mekaanikkona, saaden palkkioksi ajaa kilpailun silloin tällöin. Kun Lotus tuli MM-sarjaan mukaan 1958 Hill seurasi perässä, muttei mekaanikkona vaan kilpa-ajajana[3]. 1960 Hill siirtyi BRM-talliin,[4] jossa hän onnistui saavuttamaan ensimmäisellä kaudella ensimmäisen palkintosijan sekä voittamaan ensimmäisen GP-voittonsa ja mestaruutensa 1962, taistellen nuorta Jim Clarkia vastaan (pisteet 42-30)[5]. Kauden aikana Hill kilpaili joka kilpailussa, muttei aina pisteille. Hän oli ensimmäinen joka voitti mestaruuden käymällä kauden läpi ilman keskeytyksiä. Kaudella 1963 tilanne oli aivan toinen kuin edellisenä vuonna. Clark voitti peräti seitsemän kilpailua kymmenestä sinä kautena ja keräsi 54 pistettä Hillin 29:ää vastaan[6]. Hill voitti kaksi kilpailua, Monacon ja Yhdysvaltojen GP:n[6].
Kaudella 1964 Hill oli taas taistelemassa mestaruudesta. Tällä kertaa kärkitaistossa oli hänen ja Clarkin lisäksi mukana 1950-luvulla Road Racingin MM-sarjoja dominoinut John Surtees. Nämä kolme taistelivat mestaruudesta viimeiseen kisaan saakka, mutta Clarkin moottorin hajottua hän putosi leikistä. Taistelu käytiin Surteesin ja Hillin välillä, jossa Surtees voitti lopulta mestaruuden yhdellä pisteellä Hilliin nähden[7].
Kaudella 1968 Hillistä ja Clarkista tuli tallikavereita[8] ja epäiltiin, että taistelu olisi tiukempi kuin koskaan - jopa tiukempaa kuin 1958 tai 1964. Toisin kuitenkin kävi, kun kauden avauskisan voittanut Clark menehtyi F2-luokan kisassa Hockenheimissa, Saksassa. Tämä helpotti käytännössä Hillin urakkaa ja hän voitti sinä vuonna mestaruuden kerättyään 48 pistettä[9].
F1-uran loppu ja kuolema
Mestaruuden jälkeen alkoi Hillin suvantovaihe, joka kesti uran loppuun asti. 1969 hän ajoi pahan kolarin USA:n GP:ssä katkaisten jalkansa, mutta jatkoi kilpailemista toivuttuaan onnettomuudesta. Aluksi hän siirtyi Rob Walkerin yksityistiimiin ja 1971 Brabhamille. 1973 hän perusti oman F1-tallin.[10] 1975 Hill lopetti kilpa-ajouransa ja keskittyi täysin vain tiimiinsä, jonka kuljettajiksi saatiin Tony Brise ja tuleva maailmanmestari Alan Jones. Kaudelle 1976 talli oli suunnitellut uuden GH2-mallin, mutta sitä ei koskaan päästy kokeilemaan sinä kautena, koska Hillin ohjaama pienkone törmäsi puiden latvoihin Arkleyssa, Lontoon lähellä. Hän oli suorittanut Yhdistyneen kuningaskunnan määräysten mukaisen yksityislentäjän lupakirjan sekä yölentokelpuutuksen vuonna 1965, sekä Yhdysvaltain mittarilentokelpuutuksen vuonna 1971. Mittarilentokelpuutus ei vanhentumisen vuoksi ollut voimassa onnettomuushetkellä, vaikka mittarilento-olosuhteet vallitsivat, joten lento oli laiton.[11] Hill oli tiiminsä jäsenten kanssa, Jonesia lukuun ottamatta, palaamassa testeistä Paul Ricardin radalta Etelä-Ranskasta. Kaikki koneessa olleet kuolivat.
Onnettomuustilanteessa Hill yritti kontaktilähestymistä läheiselle Elstreen lentoasemalle. Kontaktilähestyminen on joissakin maissa käytössä oleva näkölähestymisen muoto, jossa ei ole vaatimusta pitää määräkenttää näkyvissä koko lähestymisen ajan. Sitä käytetään yleensä korvaamaan mittarilähestymismenetelmää silloin, kun sellaista ei ole määräkentälle julkaistu.[11][12]
Graham Hill muistettiin maailmanmestaruuksiensa ja Damon Hillin isyyden lisäksi myös siitä, että hän on ainoa kuljettaja, joka on voittanut kolme legendaarista kilpailua: Le Mansin 24 tunnin ajon, Indianapolis 500:n ja Monacon GP:n. Lisäksi hän on ainoa, joka on voittanut Le Mansin 24 tunnin ajon, Indianapolis 500:n ja F1-maailmanmestaruuden.[13]
F1-tilastot[14]
| Kausi | Talli | Voitot | Palkintosijat | Paalupaikat | Pisteet |
|---|---|---|---|---|---|
| 1958 | Lotus | 0 | 0 | 0 | 0 |
| 1959 | Lotus | 0 | 0 | 0 | 0 |
| 1960 | BRM | 0 | 1 | 0 | 4 |
| 1961 | BRM | 0 | 0 | 0 | 3 |
| 1962 | BRM | 4 | 6 | 1 | 52 |
| 1963 | BRM | 2 | 5 | 2 | 29 |
| 1964 | BRM | 2 | 5 | 1 | 41 |
| 1965 | BRM | 2 | 6 | 4 | 47 |
| 1966 | BRM | 0 | 3 | 0 | 17 |
| 1967 | Lotus | 0 | 2 | 3 | 15 |
| 1968 | Lotus | 3 | 6 | 2 | 48 |
| 1969 | Lotus | 1 | 2 | 0 | 19 |
| 1970 | Lotus | 0 | 0 | 0 | 7 |
| 1971 | Brabham | 0 | 0 | 0 | 2 |
| 1972 | Brabham | 0 | 0 | 0 | 4 |
| 1973 | Shadow | 0 | 0 | 0 | 0 |
| 1974 | Lola | 0 | 0 | 0 | 1 |
| 1975 | Lola, Hill | 0 | 0 | 0 | 0 |
| Yhteensä | 14 | 36 | 13 | 270 (289) |
Yksityiselämä
Hill avioitui Bette-nimisen naisen kanssa vuonna 1955. He saivat kaksi tytärtä ja yhden pojan, Damonin, josta tuli myöhemmin F1-maailmanmestari.
Hill harrasti ennen kilpa-ajajanuraansa soutua. Hän otti London Rowing Club -soutukerhon lippalakin värityksen omaan kypäräänsä. Myöhemmin myös Damon Hill käytti samoja värejä.
Lähteet
- Melart, Juhani & Melart, Kari: Elämä pelissä – Grand Prix -ratojen sankarit. 2. painos. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22767-6.
- Kärkkäinen, Juha: Suomalainen Formula 1 -historia 1950–96. Hämeenlinna: Alfamer Oy, 1996. ISBN 951-9153-98-5.
