Operaatio Rolling Thunder

Pohjois-Vietnamiin kohdistuvia pitkiä ilmapommituksia alettiin valmistella alkuvuodesta 1964. Useammat eri tahot esittivät yksityiskohdistaan toisistaan poikkeavia suunnitelmia. Yhdysvaltain ilmavoimien esikuntapäällikkö kenraali Curtis E. LeMay esitti Pohjois-Vietnamin ”pommittamista takaisin kivikaudelle”. Maan teollisuus ja siten sodankäyntikyky oli tuhottava. Yhdysvaltain ulkoministeriö esitti asteittain kiihdytettävää operaatiota, kunnes Pohjois-Vietnam vetäisi tukensa etelässä toimivalta Vietkongilta. Yhdysvaltain laivasto esitti edelleen rajallisempaa keskittymistä 20. leveysasteen eteläpuolelle iskuin etenkin infrastruktuuria, kuten teitä ja siltoja vastaan.^[1]

Presidentti Lyndon B. Johnsonin hallinto päätti ilmapommituksista sen turhauduttua Vietnamin sodan kulkuun. Etelä-Vietnam oli poliittisesti epävakaa. Vietkong vaikutti olevan lähellä voittoa ja se sai yhä lisääntyvää tukea pohjoisesta. Johnsonin mukaan tavoitteen ei tarvinnut olla Pohjois-Vietnamin kukistaminen, vaan sen oli mahdollista jatkaa itsenäisenä valtiona Etelä-Vietnamin ohella. Sodan kannalta riitti, jos se ilmapommituksin voitaisiin taivutella lakkauttamaan tukensa Vietkongille etelässä.^[1]

Helmikuussa 1965 Pohjois-Vietnamiin tehtiin kaksi ilmapommitusoperaatiota: operaatio Flaming Dart I ja Flaming Dart II. Operaatio Rolling Thunder alkoi 2. maaliskuuta. 100 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin konetta osallistui ensimmäisiin iskuihin Xóm Bằngissa sijainnutta asevarikkoa vastaan muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoista ja etelää erottavalta demilitarisoidulta vyöhykkeeltä. Seuraavat iskut tehtiin 12 päivää myöhemmin Hanoin eteläpuolella sijainneisiin kohteisiin.^[1]

Iskujen alkaessa päätavoite oli vielä taivuttelu. Yhdysvalloissa niin sotilas- kuin siviiliviranomaisetkin uskoivat pohjoisen pian taipuvan Yhdysvaltojen voimannäytön edessä. Heinäkuuhun mennessä Hanoin politiikassa ei kuitenkaan ollut havaittavia muutoksia. Tällä välin Etelä-Vietnamissa MACV:n (Military Assistance Command, Vietnam) komentaja kenraali William C. Westmoreland pyysi tuolloiselta puolustusministeriltä Robert McNamaralta huomattavan määrän uusia amerikkalaisia maajoukkoja Vietkongin vastaisiin operaatioihin. Yhdysvallat alkoi sekaantua sotaan yhä syvemmin ja samalla muuttui myös Pohjois-Vietnamin ilmapommitusten pääasiallinen tarkoitus. Nyt ensisijaisena tehtävänä oli estää pohjoista huoltamasta joukkojaan etelässä ja siirtämästä alueelle vahvistuksiaan. Toinen ilmapommitusten tavoite oli vahvistaa Etelä-Vietnamin halukkuutta jatkaa sotaa. Ilmasota pohjoisessa oli osoitus Yhdysvaltojen sitoutumisesta sotaan.^[1]

Operaation ensimmäisessä vaiheessa ilmaiskujen kohteita olivat ammusvarikot, tutkat ja parakit. Seuraavassa vaiheessa heinäkuusta 1965 kesäkuuhun 1966 pommituksia tehtiin etenkin maanteille, rautateille ja silloille. Kohteet voitiin jakaa niin sanottuihin numeroituihin ja numeroimattomiin kohteisiin. Numeroidut kohteet olivat erityisen merkittäviä ja samalla myös paremmin puolustettuja. Niihin kuuluivat esimerkiksi Hàm Rồngin silta Thanh Hóassa ja Thái Nguyênin terästehtaat. Numeroituihin kohteisiin iskeminen oli hankalaa paitsi puolustuksen takia, mutta myös koska iskumenettelystä oli tehty työlästä. Lupa oli usein saatava puolustusministeriöstä tai jopa aina Valkoisesta talosta saakka. Suurin osa iskuista tehtiinkin numeroimattomiin kohteisiin, joita olivat esimerkiksi maanteillä liikkuvat kuorma-autot tai jokia pitkin kulkevat alukset.^[1]

Ilmaiskut pohjoisessa osoittautuivat kalliiksi. Ensimmäisen 20 kuukauden aikana menetettiin 300 lentokonetta. Erään arvion mukaan Yhdysvallat maksoi 6,60 dollaria jokaisesta Pohjois-Vietnamissa aiheutetusta yhden dollarin vahingosta. Pohjois-Vietnamissa ilmaiskuihin vastattiin panemalla liikkeelle 150 000–200 000 henkilöä tehtävissä ilmatorjunnassa ja väestönsuojelusssa.^[1] Väestönsuojelu oli hyvin organisoitua säännöllisin harjoituksin ja maanalaisin väestönsuojin. Tehokkaalla väestönsuojelulla oli suuri vaikutus suurempien siviiliuhrien määrän välttämisellä. Pohjois-Vietnamin ilmatorjunta käsitti neuvostovalmisteisia hävittäjiä, ilmatorjuntaohjuksia ja tykkejä. Neuvostoliitosta saatiin esimerkiksi S-75-ilmatorjuntaohjuksia, joiden käytössä avustivat neuvostoliittolaiset teknikot ja kouluttajat.^[2] 500 000 vietnamilaista työskenteli korjaamassa ilmapommitusten aiheuttamia vahinkoja. Operaation ensimmäisen vuoden aikana Pohjois-Vietnam pystyi kaksinkertaistamaan etelään kulkevien täydennysten ja lisäjoukkojen määrän.^[1]

Tammikuussa 1966 Yhdysvaltain Tyynenmeren alueen komentaja amiraali Ulysses S. Grant Sharp ehdotti Pohjois-Vietnamin öljyvarastojen tuhoamista. Maassa ei ollut lainkaan omaa öljynjalostusteollisuutta. Iskujen uskottiin näin voivan tyrehdyttää pohjoisen asevoimien ja Vietkongin sodankäyntikyvyn. Iskut kesäkuussa 1966 aloittivat operaation kolmannen vaiheen, joka kesti läpi kesän varhaiseen syksyyn saakka. Huomattava osa Pohjois-Vietnamin öljyn ja polttoaineen varastointikyvystä tuhottiin. Tälläkään ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta. Varastot pohjoisessa hajautettiin esimerkiksi pieniin säilöihin ympäri alueen kyliä samalla, kun etelään virtasi edelleen kasvava määrä joukkoja ja tarvikkeita.^[1]

Operaation neljäs vaihe alkoi lokakuussa 1966. Kohteena oli nyt Pohjois-Vietnamin teollisuus ja voimalaitokset. Iskujen kohteet sisälsivät tähän asti säästettyjä paikkoja esimerkiksi Hanoin ympäristössä. Näitä olivat esimerkiksi Thái Nguyênin terästehtaat, maan ainoa sementtitehdas ja voimalaitokset. Kaupunkiympäristössä ilmaiskut aiheuttivat vahinkoa myös kohteiden ulkopuolella. Toukokuussa iskut maan vielä jäljellä oleviin teollisuuskohteisiin olivat hajanaisempia. Kohteeksi otettiin uudelleen liikenne. Toivottua tulosta ei edelleenkään ollut. Vuoden 1967 keskiväliin mennessä oli menetetty 600 lentokonetta ja Yhdysvalloissa kasvoi sodan vastainen liike, joka vastusti Pohjois-Vietnamin ilmapommituksia.^[1]

Viimeinen ilmapommitusten vaihe alkoi tammikuussa 1968 alkaneesta tet-hyökkäyksestä. 31. maaliskuuta presidentti Johnson rajoitti ilmapommituksia 19. leveysasteen eteläpuolelle neuvottelujen aikaansaamiseksi. 31. lokakuuta 1968 operaatio päätettiin kokonaan.^[1] Johnson teki lopetuspäätöksen juuri ennen presidentinvaaleja tukeakseen demokraattien ehdokasta Hubert Humphreyta. Vaalit voitti republikaanien ehdokas Richard Nixon, jonka iskulause oli ollut ”peace with honor” eli rauha kunnialla. Pohjois-Vietnamin uusiin laajempiin ilmapommituksiin ryhdyttiin seuraavan kerran vasta vuonna 1972.^[2]

Operaatio Rolling Thunderin aikana Pohjois-Vietnamiin pudotettiin yli 643 000^[1]–900 000^[2] tonnia pommeja. Pohjois-Vietnamin öljyvarastoinfrastruktuurista tuhoutui 65 % ja energiantuotannosta 60 %. Tuhoutunut oli 10 000 kuorma-autoa, 2 000 rautatievaunua ja 20 veturia. Eri aikoina puolet maan suuremmista silloista olivat tuhoutuneina.^[1] Kuukausittain kuoli yli 1 000 siviiliä.^[2] Kaikkiaan surmansa sai 54 000 pohjoisvietnamilaista.^[1]

Yhdysvaltain ilmavoimat ja laivasto menettivät Pohjois-Vietnamin yllä 990 lentokonetta koko Vietnamin sodan aikana. Suurin osa niistä pudotettiin Operaatio Rolling Thunderin aikana.^[1] Yli 1 000 sotilasta kaatui, haavoittui tai jäi vangiksi.^[2]

Operaatiota on sittemmin pidetty epäonnistuneena ja klassisena esimerkkinä ilmavoiman epäonnistumisesta. Pääasiallisena syynä tähän on pidetty strategisia virheitä. Ilmapommituksilla Pohjois-Vietnamissa oli vain vähäinen vaikutus Etelä-Vietnamissa käytyyn sissisotaan. Ilmavoimien tehokkuudesta sodankäynnissä oli saatu esimerkkejä toisesta maailmansodasta ja Korean sodasta, joita virheellisesti sovellettiin Vietnamissa, jossa sodankäynti poikkesi kuitenkin aikaisemmista konflikteista.^[1]

Pohjois-Vietnam oli pääpiirteiltään maatalousvaltainen valtio, joka ei yksinkertaisesti ollut yhtä haavoittuvainen teollisuuteen kohdistuville pommituksille kuin toisen maailmansodan teollisuusvallat Saksa tai Japani. Pommitusten tehokkuuden merkittävä rajoite oli myös Yhdysvaltojen poliittinen johto.^[1] Presidentti Johnson vaati operaatioiden yksityiskohtaista valvontaa peläten ehkä aiheellisestikin ilmapommitusten voivan johtaa konfliktiin Kiinan tai Neuvostoliiton kanssa, jos esimerkiksi niiden Pohjois-Vietnamissa olevat neuvonantajat joutuisivat iskujen kohteeksi. Tiukkojen sääntöjen takia Yhdysvaltain hävittäjät eivät voineet esimerkiksi seurata Vietnamin hävittäjiä, kun nämä pakenivat Kiinan ilmatilaan. Kun Johnson päätti iskujen kohteista, ei ollut mahdollista tehdä nopeita iskuja esimerkiksi muuttuviin tiedustelutietoihin perustuen. Johnson määräsi myös useamman kerran taukoja pommituksiin diplomatian takia. Pohjois-Vietnam käytti taukoja tuhojen korjaamiseen.^[2]