Sulttaani

Tuhatluvulla turkkilaiset seldžukit (pääkaupunkeina mm. Nishapur ja Merv) loivat keskiaasialaisen jättivaltakunnan, joka oli rajoiltaan lähellä sassanidien entistä valtiota.

Islaminuskon mukaan kalifin virka oli jakamaton, joten islamilaisessa maailmassa saattoi olla vain yksi kalifi. Bagdadin abbasidikalifit nauttivat suurta uskonnollista arvovaltaa, joten seldžukit käyttivät sitä hyväkseen ja asettuivat Bagdadin abbasidikalifin "suojelijoiksi" karkotettuaan sitä ennen samaa tehtävää hoitaneet buijidit.

Todellista valtaa edusti seldžukeilla sulttaani-instituutio, joka alkoi vähitellen murtaa kalifin asemaa koskevaa oppia, vaikka aluksi molemmat elivät rinnakkain. 900-luvulla oli jo ehditty elää kolmen kalifin järjestelmässä (abbasidit Bagdadissa, fatimidit Egyptissä ja umaijadit Córdobassa), eikä yksikään niistä kyennyt voittamaan muita.

Seldzukkien käyttöön ottama sulttaanin virka ei tavoitellut ylintä uskonnollisen auktoriteetin asemaa kuten kalifi al-Mamunin 800-luvulla luoma idea kalifaatista aluksi oli tehnyt. Siihen ei liioin sisältynyt ajatusta yhdestä ainoasta uskovien komentajasta. Tämä teki mahdolliseksi useiden rinnakkaisten sulttaanikuntien olemassaolon, ja niitä alkoikin ilmestyä eri puolille.^[1]

Seldžukit eivät ilmeisesti itse luoneet sulttaani-instituutiota vaan omaksuivat sen ghaznavideiltä.^[2]

Osmanien valtakunnassa sulttaanin valta oli rajaton, ja hän nautti suurta kunnioitusta ja arvonantoa. Sulttaani oli Allahin edustaja maan päällä ja profeetan seuraaja. Jokaisen alamaisen täytyi noudattaa hänen tahtoaan, ja sulttaanin palatsin sotilaat ja virkamiehet olivat hänen henkilökohtaisia orjiaan.^[3]

Nykyään sulttaani on valtionpäämiehen nimikkeenä Bruneissa ja Omanissa. Myös osa Malesian osavaltioista sekä Indonesian Yogyakartan provinssi ovat sulttaanikuntia.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sulttaani Wikimedia Commonsissa