Tähdistö

Muinaiset babylonialaiset etsivät ilmiöiden jaksollisuuksia käytännön tarpeita varten. He jakoivat Auringon radan ympäristön eli eläinradan aluksi tähdistöihin ja sitten samanmittaisiin merkkeihin, joita astrologiassa käytetään edelleenkin.^[2] Auringon ekliptika eli näennäinen rata taivaalla kulkee 13 tähdistön kautta. Rataa kutsutaan eläinradaksi, koska siinä on useita eläinten mukaan nimettyjä tähdistöjä. Nämä tähdistöt on nimetty hyvin varhain, koska niiden avulla on seurattu Kuun, Auringon ja planeettojen liikkeitä ajan määrittämistä ja ajanlaskua varten.^[3] Ajanlaskun apuvälineenä tähdistöt toimivat heliakkisen nousun ja laskun kautta. Koska auringonnousu ja -lasku tapahtuvat eri vuodenaikoina eri tähdistöjen kohdalla, siitä voidaan pienillä leveysasteilla määrittää vuodenaika. Korkeilla leveysasteilla, kuten Suomessa, nousun ja laskun pieni kulma aiheuttaa niin pitkän hämärän, että tähtiä ei voi erottaa.^[2]

Tähtien ryhmittely tähdistöiksi ei aikojen saatossa ole ollut mitenkään täsmällisesti määrättyä, vaan eri kulttuureissa on ollut erilaisia tähdistöjä. Kuitenkin selvimmät kuviot, kuten Orion ja Skorpioni, esiintyvät samankaltaisina useimmissa kulttuureissa.

Mesopotamian korkeakulttuureita seuranneiden vuosituhansien ja vuosisatojen kuluessa karttoihin lisäiltiin ja nimettiin uusia tähdistöjä. Viimeiset lisäykset nykyisin länsimaissa käytettyyn tähdistöluetteloon tehtiin 1700-luvulla. Senkin jälkeen on tehty useita yrityksiä nimetä tähdistöjä uusiksi, muun muassa Suomessa Kalevala-aiheiseksi vuonna 1882.^[4]

Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU määritteli vuonna 1922, että taivaanpallo jaetaan 88 tähdistöön. Belgialainen tähtitieteilijä Eugène Delporte laati koko taivaan kartaston, jossa tähdistöjen rajat kulkevat pitkin vakiorektaskension ja -deklinaation viivoja, likimain tähdistöjen perinteisten rajojen mukaisesti. Tähdistöjen rajat kiinnitettiin vuoden 1875 koordinaatistoon. Maapallon pyörimisakselin kiertyminen eli prekessio on aiheuttanut sen, että nykyinen koordinaatisto poikkeaa jo selvästi vuoden 1875 koordinaatistosta, ja tähdistöjen rajat ovat jo hieman vinossa koordinaattiviivoihin nähden. Tähtien suhteen tähdistöjen rajat pysyvät kuitenkin paikoillaan, sillä prekessio vaikuttaa samalla tavalla tähtien paikkoihin kuin tähdistön rajoihinkin.^[5]

Tähdistöt näkyvät eri tavoin eri leveysasteilla ja vuoden- sekä vuorokaudenaikoina. Leveysaste määrää, mitä tähtiä voi ylipäätään näkyä. Pohjoisnavalla näkyvät vain taivaanpallon pohjoisen pallonpuoliskon tähdet. Etelämmäksi siirrytäessä näkyviin alkaa ajoittain ilmestyä myös eteläisen pallonpuoliskon tähdistöjä, joskus tosin vain niiden pohjoisosia. Suomessa ei koskaan näy 29:ää tähdistöä 88:sta, kuten Etelän ristiä.^[6]

Tähdistöt muuttuvat kymmenien tuhansien vuosien kuluessa tähtien liikkuessa toistensa suhteen. Tällöin Auringon ja tähdistön tähtien väliset etäisyydet ja suunnat muuttuvat. Esimerkiksi Leijonan tähtikuvio muuttuu ja hajoaa.

Tähdistöjä lienee nimetty jo muinaisessa Egyptissä, Babyloniassa ja aikaisemminkin. Pohjoisella pallonpuoliskolla käytetään kreikkalaisilta peräisin olevia tähdistöjen nimiä, jotka merkitsi muistiin tähtitieteilijä ja astrologi Klaudios Ptolemaios, joka eli Aleksandriassa, Egyptissä. Näissä tähdistöissä olivat mukana eläinradan merkit. Renessanssiaikana tähtitieteilijät Johann Bayer ja John Flamsteed antoivat tähdille luettelotunnukset. Juuri ennen Bayeriä tähdistöjä loivat 1500-luvun lopussa Pieter Dirkszoon Keyser ja Frederick de Houtman. Ranskalainen tähtitieteilijä Nicolas Louis de Lacaille nimesi 1700-luvun puolivälin tienoilla monia eteläisen tähtitaivaan tähdistöjä ja jakoi Argo-laivan tähdistön osiin.

Tähdistöillä on latinankieliset nimet kansainvälistä käyttöä varten. Latinankieliset nimet ovat virallisia IAU:n vahvistamia. Suomenkieliset nimet eivät ole virallisia, mutta ne ovat jo vakiintuneita, vaikkakin joistakin nimistä näkee myös muunlaisia muotoja.^[5]

Esimerkiksi Otava kuuluu suurempaan Ison karhun tähdistöön, jota kutsutaan latinaksi nimellä Ursa Major. Tähdistön kohteita nimettäessä siitä käytetään latinankielistä genetiivimuotoa Ursae Majoris. Esimerkiksi Ison karhu Dubhe-tähti on Alfa Ursae Majoris eli lyhennettynä α UMa. Alfa on kreikkalaisten aakkosten ensimmäinen kirjain. Ursa Major on joskus lyhennetty myös nelikirjaimisesti UMaj, näitä nelikirjaimisia lyhenteitä ei nykyään enää käytetä. Tähtien nimeämisessä voidaan käyttää Flamsteedin numeroita (esimerkiksi 16 Cygni) tai vaikkapa muuttuvien tähtien tunnuksia (esimerkiksi RR Lyrae).

Huomautuksia tähdistöjen latinankielisistä nimistä

Corona Australista kutsutaan joskus nimellä Corona Austrina (genetiivi: Coronae Austrinae).

Käärme (Serpens) jaetaan kahteen osaan, Käärmeen häntään (Serpens Cauda) ja Käärmeen päähän (Serpens Caput), joita Käärmeenkantaja (Ophiuchus) erottaa toisistaan.

Joidenkin lähteiden mukaan Kirahvi (Camelopardalis), Kyyhkynen (Columba) ja Yksisarvinen (Monoceros) ovat tutkija Petrus Planciuksen 1600-luvulla nimeämiä.

Ptolemaioksen tuntemat 48 tähdistöä

Vanhoja, käytöstä poistuneita tähdistöjä

Tähdistöjen standardointi siirsi historiaan koko joukon tähdistöjä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nämä olivat lähinnä yksittäisten tähtikarttojen laatijoiden keksimiä, eivätkä useimmat käytöstä poistuneista tähdistöistä olleet koskaan vakiintuneetkaan laajempaan käyttöön.

Ptolemaioksen vanhaa Argo-laivaa (Argo Navis) ei enää ole olemassa, se on jaettu Kölin (Carina), Peräkeulan (Puppis) ja Purjeen (Vela) tähtikuvioihin.

Tunnetuin muista vanhoista tähdistöistä on Seinäkvadrantti, Quadrans Muralis, joka on nykyään osa Karhunvartijan tähdistöä, ja jonka mukaan kvadrantidien meteoriparvi on nimetty.

Vanhoja tähdistöjä, joita ei nykyään enää käytetä:

• Bayerin designaatio
• Flamsteedin numero
• Luettelo tähdistöistä pinta-alan mukaan

• Karttunen, Hannu & Manner, Olli & Perhoniemi, Tuukka: Tähdistöt. Ursa, 2012. ISBN 978-952-5329-98-8.

Viitteet

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta tähdistö Wikimedia Commonsissa

• Tähdistöt ja niiden latinan- ja suomenkieliset nimet ja lyhenteet