Alankomaiden Itä-Intia
Alankomaiden Itä-Intia (holl. Nederlands-Indië) on niiden alueiden nimitys, jotka olivat Alankomaiden siirtomaaimperiumin osa Kaakkois-Aasiassa vuodesta 1815 joulukuuhun 1949, jolloin Indonesian vallankumouksen seurauksena syntyi itsenäinen Indonesian valtio.[1]
| Alankomaiden Itä-Intia Nederlands-Indië | |||
|---|---|---|---|
1816–1949 | |||
| |||
| |||
| |||
| Valtiomuoto | Alankomaiden siirtomaa | ||
| Monarkki | Ensimmäinen: Vilhelm I (1816–1840) Viimeinen: Juliana (1948–1949) | ||
| Kenraalikuvernööri | Ensimmäinen: Pieter Gerardus van Overstraten (1800–1801) Viimeinen: Tony Lovink (1949) | ||
| Pääkaupunki | Batavia | ||
| Muita kaupunkeja | Surabaya Bengkulu Palembang | ||
| Väkiluku (1930) | 60 727 233 | ||
| Uskonnot | Alankomaiden reformoitu kirkko | ||
| Viralliset kielet | hollanti | ||
| Kielet | malaiji, jaava, kiina | ||
| Valuutta | Alankomaiden Itä-Intian guldeni | ||
| Kansallislaulu | Wilhelmus van Nassouwe | ||
| Edeltäjät |  Acehin sulttaanikunta Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppaniaBalin kuningaskunta .svg){kind=small} Portugalin Malakka Riau-Linggan sulttaanikunta | ||
| Seuraajat |  Alankomaiden Uusi-Guinea Etelä-Molukkien tasavalta Indonesia | ||
Hallinto
Eri alueilla siirtomaavaltaa toteutettiin eri tavoin. Jaavalla sijaitsi neljän nimellisesti itsenäisen monarkian joukko, joista käytettiin nimitystä Vorstenlanden (suom. ruhtinaskunnat). Osa muualla pätevistä laeista ei koskenut niitä, mutta niissäkin kenraalikuvernöörin edustaja oli ylin auktoriteetti.[2]
Vorstenlandien ulkopuolella valtaa käyttivät nimellisesti bupati-nimellä tunnetut paikallissyntyiset virkamiehet.[3] Heidän valtansa kuitenkin väheni ajan myötä, ja alankomaalaiset alkoivat luottaa enemmän heidän avustajiinsa (patih) ja piirikuntien päihin (wědana).[4]
Kulttuuri
Eurooppalaisperäiset kuvataiteet tulivat 1800-luvulla tunnetuiksi Alankomaiden Itä-Intiassa. Semarangilaissyntyinen Raden Saleh vietti – aluksi kenraalikuvernööri Godert van der Capellenin sponsoroimana – yli 20 vuotta Euroopassa, missä sai vaikutteita Eugene Delacroix’lta ja maalasi myös Alankomaiden hovissa.[5] Palattuaan Jaavalle 1851 hänestä tuli joksikin aikaa maalari Yogyakartan ja Mangkunegaranin hoveihin.[6]
Uskonto
1800-luvulla kristinuskosta tuli ensimmäistä kertaa tekijä Jaavan paikallisväestölle. Vaikka eurooppalainen lähetystyö ei ollut tuloksekasta, syntyi paikallisten kristinuskosta vaikutteita ottaneiden gurujen johtamia lahkoja.[7] Näillä oli usein huomattavia vaikeuksia sekä lähetyssaarnaajien että paikallisten hallitsijoiden kanssa.[8] Siirtomaahallitus ei sallinut lähetyssaarnaajien toimia kaikkialla, vaan muun muassa Bali, Flores, Kalimantan ja suuri osa Sumatraa oli näille kiellettyä aluetta.[9]
Alankomaalaiset pelkäsivät Mekkaan pyhiinvaellukselle lähtevien muslimien olevan mahdollinen kapinahengen lähde. Tämän vuoksi pyhiinvaelluksia Mekkaan pyrittiin aluksi estämään vaatimuksella passista ja 110 guldenin verolla ja pitämällä yllä perinnettä, jonka mukaan seitsemän pyhiinvaellusta entisen Demakin sulttaanikunnan alueelle vastasi yhtä pyhiinvaellusta Mekkaan. Verosta luovuttiin 1852, ja vuosina 1926–1927 Mekkaan matkusti Alankomaiden Itä-Intiasta 52 412 henkeä, mikä oli enemmän kuin mistään muusta maasta.[10]
Liikenne
Rautatieliikenne
Rautatiet olivat Alankomaiden Itä-Intiassa keskittyneet Jaavalle ja liittyivät läheisesti sokeriteollisuuden kehitykseen. Ensimmäiset luvat rautatieliikenteeseen myönnettiin vuosina 1863 ja 1864, ja ensimmäiset rautatiet, joka yhdistivät Semarangin, Surakartan ja Yogyakartan sekä Batavian ja Bogorin, aloittivat toimintansa vuonna 1872. Kolmas Surabayan, Pasuruanin ja Malangin yhdistänyt rata valmistui vuonna 1879, ja rataverkko laajeni myöhemmin kattamaan koko Jaavan.[11] Myös Sumatralle ja siellä Acehiin rakennettiin ratoja.[12]
Vuodesta 1884 lähtien kapearaideradat (yleensä kahden jalan eli 610 millimetrin levyisinä[12]) alkoivat toimia lyhyen matkan syöttöliikenteessä sokeriteollisuuden[11], kaivosten ja teollisuuden apuna. Sekä matkustajien että rahdin matkat rautateillä olivat yleensä lyhyitä.[12]
Rautatieverkko alkoi vuoden 1931 jälkeen rappeutua. Vuonna 1942 Alankomaiden Itä-Intiassa oli 1 870 mailia valtion rautateitä ja 531 mailia yksityisten yritysten rautateitä. Japanin miehityksen aikana kalustoa ja raiteita poistettiin käytöstä laajalti.[12]
Vesiliikenne
Surabayassa rakennettiin vuonna 1825 höyrylaiva van der Capellen, jota käytettiin Jaavan ja muiden saarten väliseen postin liikennöintiin. Valtio huolehti postiliikenteestä 1860-luvun puoliväliin asti, jolloin sen hoito annettiin brittiläiselle Netherlands Indies Steam Navigation Co. (NISN) -yhtiölle. Sillä oli käytännössä monopoli saarten välisessä vesiliikenteessä, kunnes vuonna 1890 se menetti postinkuljetuslupansa alankomaalaiselle Koninklijk Paketvaart Maatschappij (KPM) -yhtiölle. Jotkin pienemmät toimijat palvelivat KPM:ää täydentävänä syöttöliikenteenä, jolloin vuonna 1935 KPM perusti Celebes Kustvaart Maatschappij -yhtiön niiden kilpailijaksi.[13]
Suezin kanavan avaamisen jälkeen 1869 Stoomvaart Maatschappij Nederland -yhtiö aloitti säännöllisen liikenteen Alankomaiden Itä-Intian ja siirtomaaisäntä Alankomaiden välillä vuonna 1870.[13]
Katso myös
Lähteet
- Ricklefs, M. C.: A History of Modern Indonesia since c.1200. 4th edition. Macmillan International Higher Education, 2008. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
- Cribb, R. B.; Kahin, Audrey: Historical Dictionary of Indonesia. The Scarecrow Press, 2004. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
- Keat Gin Ooi (toim.): Southeast Asia: A Historical Encyclopedia, from Angkor Wat to East Timor. ABC-CLIO, 2004. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Viitteet
Aiheesta muualla
- Hollannin huolia kaukaisista alusmaistaan, Helsingin Sanomat, 05.06.1938, nro 149, s. 33, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alankomaiden Itä-Intia Wikimedia Commonsissa
