Eduskuntavaalit 1966

Eduskuntavaalit heijastivat sitä yhteiskunnallista ja henkistä murrosta, jota Suomi eli 1960-luvulla. SDP lähti vaaleihin edullisesta oppositioasemasta ja saattoi hyökätä häikäilemättä. Puolue oli suunnannut kesällä 1963 valitun uuden puheenjohtajansa Rafael Paasion johdolla kurssiaan "pari piirua vasemmalle" ja puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki laati äänestäjiin vedonneen "kahdeksan kohdan vaaliohjelman". Presidentti Urho Kekkonen sanoi Helsingin työväentalossa syksyllä 1964 pitämässään puheessa olevansa valmis tulemaan SDP:ta puolitiehen vastaan Pitkänsillan yli ja tarvittaessa pitemmällekin. Suomen Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto meni vuoden 1965 vappupuheessaan Tampereella Paasiota pidemmälle ehdottaessaan sosialidemokraattien ja kansandemokraattien hallitusyhteistyötä. Entinen puoluesihteeri Väinö Leskinen teki poliittisen ripittäytymisen ja ilmoittautui "Kekkosen mieheksi" todetessaan syksyllä 1965, että "politiikassa on aika sotia ja aika sopia" ja että "nyt on aika sopia". Näin SDP alkoi taas näyttää todelliselta vaihtoehdolta hallituspuolueeksi.^[1]

Äänestysvilkkaus oli samaa huipputasoa kuin vuonna 1962, mutta Jukka Tarkan mukaan nyt purkautui kaikki se, minkä noottikriisi oli padonnut neljä vuotta aikaisemmin. Vaaleista tuli sosialidemokraattien voittokulku ja karvas tappio miltei kaikille muille. SDP lisäsi äänimääräänsä lähes 200 000:lla ja eduskuntapaikkojensa määrää 17:llä. Virolaisen hallituksessa mukana olleet Keskusta ja Kokoomus menettivät kannatustaan, edellinen noin 20 000:lla ja jälkimmäinen noin 25 000:lla äänellä. Suomen Kansanpuolueen ja Vapaamielisten Liiton seuraajaksi vaalien alla perustettu Liberaalinen Kansanpuolue sai noin 5 000 ääntä vähemmän kuin edeltäjänsä neljä vuotta aiemmin ja menetti viisi paikkaa. Hallituspuolueet menettivät yhteensä kymmenen kansanedustajan paikkaa. Vaalimatematiikka teki äärivasemmiston tuloksesta nurinkurisen. SKDL:n äänimäärä väheni noin 5 000:lla, mutta se menetti jopa kuusi paikkaa. Sen sijaan kansandemokraattien kanssa vaaliliitossa ollut TPSL lisäsi paikkalukuaan viidellä huolimatta noin 40 000 äänen menetyksestään. SKDL teki tappiostaan huolimatta vaalien jälkeen paluun hallitukseen 18 vuoden tauon jälkeen. Eduskuntaan palannut Suomen pientalonpoikien puolue muutti elokuussa 1966 nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Politiikan tarkkailijoiden mukaan SPP/SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo hyödynsi näin taitavasti ja tehokkaasti sen markkinaraon, joka oli avautunut poliittiseen kenttään Maalaisliiton vaihdettua nimensä Keskustapuolueeksi syksyllä 1965.^[2]

Uusia äänestäjiä vuoden 1966 eduskuntavaaleissa oli paljon: lähes 300 000 äänioikeutettua osallistui vaaleihin ensimmäistä kertaa.^[3]

Uusia kansanedustajia olivat muun muassa Reino Breilin, Pauli Burman, Margit Eskman, Sakari Knuuttila, Mikko Laaksonen, Sinikka Luja, Valde Nevalainen, L. A. Puntila ja Arvo Salo (SDP), Katri-Helena Eskelinen, Erkki Haukipuro, Katri Kaarlonen, Heimo Linna, Ahti Karjalainen ja Sylvi Saimo (Kesk.), Ele Alenius, Kauko Hjerppe, Osmo Kock, Lauha Männistö ja Veikko Saarto (SKDL), Jouni Apajalahti ja Pentti Mäki-Hakola (Kok.), Ingvar S. Melin ja Henrik Westerlund (RKP) sekä Pirkko Aro ja Arne Berner (LKP). SDP:n kansanedustaja, puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki siirtyi loppukesällä 1966 Uudenmaan läänin maaherraksi ja hänen tilalleen tuli uutena kansanedustajana Seija Karkinen.

Eduskunnan jättivät näissä vaaleissa muun muassa SDP:n Karl-August Fagerholm ja Edvard Pesonen, TPSL:n Martta Salmela-Järvinen, Keskustapuolueen Eemil Luukka, SKDL:n Ville Pessi, Kokoomuksen Reino Ala-Kulju, joka oli valittu eduskuntaan 1933 IKL:n edustajana, RKP:n Sven Högström ja Bertel Lindh, sekä LKP:n Armi Hosia ja Esa Kaitila.

Eduskunnasta pudonneisiin kuuluivat muun muassa SDP:n Olavi Kajala ja Olavi Lindblom, Keskustan Yrjö Hautala, Erkki Ryömä ja Veikko Svinhufvud, SKDL:n Tauno Kelovesi, Juho Mäkelä, Gösta Rosenberg, Hannes Tauriainen ja Irma Torvi, Kokoomuksen Aksel Airo, Jussi Saukkonen ja Toivo Wiherheimo, RKP:n Johan Otto Söderhjelm, sekä LKP:n Antti Linna.

TPSL lisäsi paikkalukuaan tuntuvasti, mutta puolueen puheenjohtaja Aarre Simonen ei onnistunut pääsemään takaisin eduskuntaan. Useita muita entisiä kansanedustajia taas palasi taukojen jälkeen, muun muassa SDP:n Uuno Takki, Keskustan Mikko Kaarna ja Kerttu Saalasti, Kokoomuksen Tuure Junnila, TPSL:n Tyyne Leivo-Larsson ja Olli J. Uoti sekä SMP:n Veikko Vennamo. LKP:n Juho Tenhiälä loikkasi pian vaalien jälkeen Keskustaan.

Muutoksia eduskunnan kokoonpanossa

Keskustan kansanedustaja Marja Lahti kuoli talvella 1967 ja hänen tilalleen eduskuntaan tuli hiihtäjä ja maanviljelijä Heikki Hasu. Eduskuntaan palannut, TPSL:n keskeisiin hahmoihin kuulunut Olli J. Uoti kuoli saman vuoden keväällä ja hänen kuolemansa merkitsi puolueelle myös yhden paikan menetystä, sillä hänen tilalleen tuli vaaliliittokumppani SKDL:ää edustanut paperityöläinen Kauko Tamminen. Keskustan Esa Timonen siirtyi Pohjois-Karjalan läänin ja samoin keskustalainen Niilo Ryhtä Lapin läänin maaherraksi syyskuun alussa 1967 ja heidän tilalleen tulivat lehtori Paula Ruutu ja kunnanjohtaja Veikko Honkanen. Kaikki neljä uutta kansanedustajaa olivat olleet aiemminkin eduskunnan jäseninä.^[4]

SKDL:n Pekka Silander kuoli toukokuussa 1968 ja uudeksi kansanedustajaksi tuli toiminnanohjaaja Ensio Laine.^[5] SDP:n Uuno Takki kuoli syyskuussa 1968 ja hänen tilalleen tuli ammattientarkastaja Eero Salo. Keskustan Olavi Lahtela kuoli kesken eduskunnan täysistunnon joulukuussa 1968 ja hänen tilalleen tuli aiemminkin kansanedustajana toiminut Akseli Paarman. SKDL:n Lyyli Koskinen kuoli elokuussa 1969 ja uudeksi kansanedustajaksi tuli pienviljelijä Niilo Nieminen.^[6]

Tuloksia verrataan vuoden 1962 eduskuntavaaleihin.

Eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat

Valitut kansanedustajat vaalipiireittäin ja puolueittain

^[12]

• Vaalit 1966: Vasemmisto nousi valtaan (Yleisradion Elävä arkisto)
• Doria.fi − Eduskuntavaalit 1966, Tilastollisen pääkeskuksen julkaisu