Helsingin Jalkapalloklubin historia

Seuran perustaminen

Helsingissä jalkapallo oli herättänyt kiinnostusta jo 1900-luvun alussa, mutta kaupungin ensimmäiset ottelut järjestettiin vuonna 1906. Muun muassa Helsingin Unitaksella, Polyteknikkojen urheiluseuralla ja Herkules-seuralla oli omat jalkapallojoukkueet. Nämä olivat kuitenkin yleiseuroja ja kaupungista puuttuikin jalkapalloon painottunut seura. Herkulekseen kuulunut Franz Fredrik Wathén mietti jalkapallon erikoisseuran perustamista vuoden 1906 loppupuolella. Helmikuussa 1907 Wathén toi suunnitelmansa julkisuuteen ja sai niille kannatusta. Saman vuoden toukokuussa tehtiin periaatteellinen päätös seuran perustamisesta. Seuran nimeksi otettiin Helsingin Potkupalloklubi eli Helsingfors Sparkbollsklubb. Seuran virallinen perustamiskokous pidettiin 19. kesäkuuta Kaisaniemen keilaradalla. Uudeksi viralliseksi nimeksi valittiin Helsingin Jalkapalloklubi eli Helsingfors Fotbollsklubb, ja puheenjohtajaksi valittiin Wathén.^[5]

Ensimmäisen pelinsä HJK pelasi Tammisaaressa paikallista tehdasjoukkuetta vastaan ja voitti ottelun maalein 4–2. Elokuussa 1907 joukkue osallistui myös Tampereen Pyrinnön järjestämään turnaukseen, jonka loppuottelussa se hävisi Polyteknikkojen urheiluseuralle 1–2. Syyskuussa Wathén oli mukana perustamassa Suomen Palloliittoa.^[6] Vuonna 1908 HJK sääti seuraan säännöt, joista merkittävin oli kielikysymys, sillä seuran viralliseksi kieleksi päätettiin suomi. Tapauksen johdosta osa pelaajistosta siirtyi Unitakseen ja Helsingin IFK:hon.^[7] Samana vuonna pelattiin ensimmäistä kertaa jalkapallon Suomen-mestaruudesta. Tällöin mestaruus ratkaistiin cup-muotoisella sarjalla ja HJK sai vastaansa Unitaksen. Ottelu päättyi tasapeliin, mutta Unitaksen voitettua uusintapelin, oli HJK ulkona loppuottelusta. Myös seuraavana kautena HJK putosi ensimmäisen ottelun jälkeen, sillä HIFK pudotti joukkueen.^[8] Vuonna 1909 seuran ohjelmistoon otettiin jääpallo, mutta aluksi lajin harrastajia oli vähän.^[9]

Perustajajäsenet

^[10]

Ensimmäinen Suomen-mestaruus

Vuonna 1910 HJK:n puheenjohtajaksi valittiin Lauri Tanner. SM-kilpailussa HJK putosi jälleen välierävaiheessa. Seura hävisi Åbo IFK:lle maalein 1–3. Samana vuonna joukkue pelasi ensimmäisen kansainvälisen ottelun, sillä Ruotsalainen Eriksdals IF vieraili Helsingissä. Ottelu päättyi HJK:n 4–1-tappioon.^[11] Kaudella 1911 HJK eteni ensimmäistä kertaa Mestaruuskilpailuiden loppuotteluihin. Loppuottelussa seura kohtasi edellisvuoden mestarin, Åbo IFK:n, jonka HJK voitti maalein 7–1.^[8] Lokakuussa 1911 Palloliitto järjesti Suomen jalkapallomaajoukkueen ensimmäisen ottelun. HJK:sta mukaan kutsuttiin viisi pelaajaa: Jalmari Holopainen, Vilho Lietola, Kaarlo Soinio, Lauri Tanner sekä Artturi Nyyssönen. Kyseiset pelaajat pääsivät myös Tukholman olympialaisiin, jonka lisäksi HJK:n pelaajista Eino Soinio pääsi mukaan. Vuoden 1912 jalkapallon SM-kilpailuissa HJK voitti kaikki kolme otteluaan, jolloin se varmisti toisen Suomen-mestaruutensa.^[12]

Vuonna 1913 HJK aloitti poikajoukkueiden toiminnan. Seuraavana vuonna jalkapallotoiminnan pysäytti ensimmäinen maailmansota, jolloin myös SM-kilpailut jäivät järjestämättä. Maailmansota heijastui myös HJK:n talouteen, jonka johdosta poikajoukkueiden otteluja ei voitu enää järjestää.^[13] Huolimatta taloudellisista vaikeuksista seuran jäsenmäärä kasvoi ja vuonna 1916 se nousi ensimmäistä kertaa yli sadan. Samana vuonna HJK:n lajivalikoimaan lisättiin verkkopallo.^[14] Seura voitti kolmannen jalkapallon Suomen-mestaruuden vuonna 1917. Kauden loppuottelussa HJK kohtasi Åbo IFK:n ja voitti ottelun maalein 4–2.^[15] Vuonna 1918 seuran toimintaa vaikeutti Suomen sisällissota, jossa lähes kaikki HJK:n jäsenet olivat valkoisten puolella. Jalkapallokausi pystyttiin aloittamaan vasta sodan päätyttyä, jolloin HJK matkusti Tallinnaan ja voitti muun muassa SK Tallinna Sportin. SM-kilpailuissa seura pääsi jälleen loppuotteluun, jossa se voitti Viipurin Reippaan ja varmisti neljännen maan mestaruuden.^[16] Seuraavana vuonna Klubi eteni jälleen loppuotteluun Helsingin IFK:n vastustajaksi. Ensimmäinen ottelu päättyi tasan, mutta uusintaottelun HJK voitti maalein 3–2 ja varmisti kolmannen perättäisen Suomen mestaruuden. Tuolloin HJK:ssa ymmärrettiin nuorten joukkueiden tärkeys, koska poikajoukkueita alettiin perustaa yhä enemmän ja seurassa panostettiin koululaispalloiluun.^[17]

1920-luku alkoi taloudellisilla tappioilla, eikä urheilullisestikaan vuosi 1920 ollut viime vuosien tapainen.^[17] Seuran jaostoissa oli määrällisesti paljon urheilijoita, jonka takia kokoonpanot vaihtuivat usein. Seuraavan vuoden päämääräksi asetettiin jääpallon Suomen-mestaruus. Jääpallojaosto oli selvinnyt murroskaudestaan ja osoituksena tästä se voitti SM-loppuottelussa Viipurin Sudet maalein 5–2. Jalkapallossa HJK eteni loppuotteluun, mutta hävisi mestaruuden Helsingin Palloseuralle.^[18] Vuonna 1922 HJK ei voittanut mestaruuksia SM-tasolla, mutta seuraava vuonna se voitti sekä jääpallossa että jalkapallossa SM-kultaa. Jääpallon loppuottelussa HJK voitti jälleen Sudet ja jalkapallon loppuottelussa Turun Palloseuran. Myös vuonna 1924 jääpallojaosto onnistui voittamaan Suomen-mestaruuden. Samana vuonna seura sai ensimmäisen oman huoneistonsa Liisankadulta. Toimintavuoden aikana seuran lajivalikoimaan otettiin mukaan keilailu. Jääpallojoukkue kävi pelaamassa myös Ruotsin mestaria IF Linnéaa vastaan ja voitti ottelun.^[19] Alle vuoden toiminnan jälkeen HJK joutui lopettamaan oman kerhohuoneiston ylläpidon ja tappioiden takia myös kalusteet myytiin. Myös keilailujaosto joutui lopettamaan toimintansa.^[20] Jalkapallossa seura palasi SM-voittajaksi, sillä se voitti Turun Palloseuran loppuottelussa maalein 3–2.^[8]

Vuodesta 1927 lähtien seuran talous alkoi elpyä. Samana vuonna Unkarin mestarijoukkue Ferencváros pelasi HJK:ta vastaan. Seuraavana vuonna seuran jääpallojoukkue voitti neljännen Suomen-mestaruuden.^[21] HJK pelasi myös ulkomaisia seuroja vastaan pelejä. Joukkue kohtasi muun muassa IFK Eskilstunan sekä ASV Hertha Wienin, joka oli ensimmäisiä Suomessa pelanneita eurooppalaisia suurseuroja. Vuodesta 1928 lähtien seuran lajeihin otettiin mukaan jääkiekko, jossa HJK voitti ensimmäisen Suomen-mestaruutensa vuonna 1929.^[22]

1930-luku ja sotavuodet

Vuonna 1930 pelattiin jalkapallossa ensimmäistä kertaa sarjamuotoinen kausi, mutta tällöin HJK ei ollut mukana. Seuraavana vuonna seura pääsi mukaan pääsarjaan, mutta putosi sarjasta voittamatta otteluakaan.^[8] Vuonna 1932 jalkapallojaosto nousi jälleen pääsarjaan, ja HJK:n jääkiekkojoukkue voitti toisen Suomen-mestaruutensa.^[23] Seuraavan kerran HJK juhli SM-kultaa jääkiekossa vuonna 1935.^[24] Vuosikymmenen aikana HJK voitti jalkapallon Suomen-mestaruuden vuosina 1936 ja 1938.^[8] Vuosikymmenen lopulla HJK osallistui myös Ruotsi–Suomi-sarjaan, jossa olivat mukana maiden parhaat jalkapallojoukkueet. Vuoden 1939 Mestaruussarjassa seura oli ennen viimeisiä otteluita toinen, mutta talvisota keskeytti kauden. Päätösotteluita päätettiin aluksi siirtää, mutta lopulta Turun Palloseura julistettiin voittajaksi. Sodan vuoksi seuran toiminta oli vähäistä ja vasta toukokuussa 1940 HJK pelasi ensimmäisen jalkapallo-ottelun.^[25] Mestaruussarja-kausi pidettiin cup-muotoisena ja HJK putosi jatkosta hävittyään välierissä Viipurin Susille.^[8] Sotavuosina seuran oli vaikea saada pelaajia joukkueisiinsa erityisesti syksyisin. Sotien aikana seurassa mietittiin myös koripallon ottamista lajivalikoimaan, mutta lopulta ajatuksesta luovuttiin.^[26] Vuonna 1943 HJK otti lajivalikoimaansa mukaan käsipallon, jonka lisäksi keilailu teki paluun seuran ohjelmistoon.^[27] Ensimmäisellä käsipallon SM-sarjakaudella HJK sijoittui hopealle, ja Turun Palloseura voitti sarjan mestaruuden.^[28]

Aika sotien jälkeen ja 1950-luku

Kauden 1945 päätteeksi HJK putosi jalkapallon pääsarjasta, mutta vain kaudeksi.^[8] Vuonna 1946 seura aloitti naisjaoston toiminnan ja HJK aloitti toiminnan naisten käsipallossa.^[29] Seuraavana vuonna seuran jääkiekkojoukkue putosi pääsarjasta ja myös jääpallojoukkue sekä jalkapallojoukkue olivat lähellä putoamista.^[30] Vuonna 1948 HJK:n jääpallojoukkue putosi ensimmäistä kertaa historiassaan pääsarjatasolta, mutta seuran jääkiekkojoukkue nousi takaisin pääsarjaan. Sen sijaan HJK:n käsipallojaosto kärsi hallipulasta ja joutui pelaamaan vain lyhyitä turnauksia ja ystävyysotteluita.^[31] Jääpallojoukkue teki paluun pääsarjaan vain yhden kauden jälkeen, mutta vuonna 1949 yksikään HJK:n jalkapallojoukkue ei voittanut yhtäkään mestaruutta. Tämän lisäksi seuran jalkapallojoukkue putosi Suomensarjaan.^[32] Seuran jääpallojoukkue jatkoi hissiliikettä ja putosi jälleen pääsarjasta.^[33] Uusi nousu pääsarjaan tapahtui vuonna 1951. Myös HJK:n jalkapallojoukkue yritti sarjanousua hankkimalla valmentajaksi unkarilaisen Janos Nagyn^[34], mutta lopulta joukkue sijoittui sarjan toiseksi. Kaudella 1952 HJK onnistui sarjanousussa voitettuaan Suomensarjan länsilohkon pisteen erolla Turun Tovereihin.^[35]

Vuonna 1953 HJK:n käsipallojoukkue nousi pääsarjaan, jolloin seuran joukkueet olivat edustettuina kaikissa palloilulajien pääsarjoissa.^[36] Tätä kesti vain yhden kauden, sillä heti seuraavana vuonna käsipalloilijat sijoittuivat mestaruussarjassa viimeisiksi.^[37] HJK:n jalkapallojoukkueen päävalmentajaksi siirtyi maajoukkuevalmentaja Aatos Lehtonen, joka valmensi joukkueen SM-hopealle heti kaudella 1956.^[38] Tämän jälkeen jalkapallojoukkue juuttui mestaruussarjan keskikastiin. Seuran taloudellinen tilanne oli tiukka eikä se pystynyt satsaamaan lajeihin yhtä paljoa kuin erikoisseurat.^[39]

Paluu mestariksi ja jääurheilun loppu

1960-luvun alussa kilpailu pääkaupunkiseudulla oli kovaa, sillä HJK:n lisäksi jalkapallon mestaruussarjassa pelasi myös HIFK, HPS, Kiffen ja Pallo-Pojat. Kaudella 1960 HJK säilyi sarjassa vain täpärästi ja oli huonoin helsinkiläisseura. Seuran taloustilanne heikkeni entisestään kaikkien lajien tehdessä tappiota.^[40] Taloudellista ahdinkoa helpotti Apu-lehden omistajan Olli Lyytikäisen tulo seuraan. Hänet valittiin seuran puheenjohtajaksi vuonna 1960 ja hän auttoi seuraa sekä suoraan rahallisesti että hankkimalla työpaikkoja pelaajille.^[41][42] Lyytikäisen johdolla taloutta tervehdytettiin myös karsimalla toimintoja. HJK lakkasi rahoittamasta reservijoukkueina toimineita Helsingin Tovereita ja Jalkapalloklubia. Maakuntasarjassa pelannut jääpallojaosto lopetettiin 1963.^[43]

Ammattilaisuransa jälkeen Suomeen palannut Aulis Rytkönen palkattiin HJK:n pelaajavalmentajaksi kaudella 1960, joka oli päättyä putoamiseen.^[44] Seuraavana vuonna HJK pelasi vähän paremmin, mutta kaudella 1962 se putosi Suomensarjaan jäätyään sarjassa toiseksi viimeiseksi.^[45] Rytkönen nuorensi joukkuetta ja sai Lyytikäisen tuella kovia vahvistuksia kuten Urho Örnin, Stig Holmqvistin ja Hannu Kankkosen. HJK oli ylivoimainen ja nousi heti takaisin. Kaudella 1964 HJK:n peli sujui loistavasti ja se voitti 26 vuoden tauon jälkeen mestaruuden.^[46] Menestyksen myötä HJK pääsi ensimmäistä kertaa Euroopan Cupiin vuonna 1965, jolloin seura kohtasi Matt Busbyn valmentaman Manchester Unitedin.^[47] Ottelut päättyivät HJK:n 2–3 ja 0–6 tappioihin. Otteluissa kävi runsaasti yleisöä ja HJK-Haka -ottelussa tehtiin SM-sarjan ennätys, 17 293 katsojaa.^[48][47]

Menestys jatkui seuran sijoituttua hopealle 1965 ja 1966 ja lisäksi se voitti Suomen Cupin 1966.^[48] Menestysvuosina HJK:ssa pelasivat muun muassa Kai Pahlman, Raimo Kauppinen, Kari Lehtolainen, Paavo Heinonen, Pekka Talaslahti ja Markku Peltoniemi.^[49][50] Seuran talous parani ja se oli käytännössä velaton, kun 1966 Lyytikäinen siirtyi taustavaikuttajaksi ja puheenjohtajaksi tuli Jukka Salomaa.^[51]

Jääkiekossa HJK putosi pääsarjatasolta kauden 1965–1966 päätteeksi. HJK:n ohella myös muut helsinkiläisseurat HIFK, Töölön Vesa ja Karhu-Kissat olivat kaudella 1966–1967 Suomi-sarjassa. Kaikki havittelivat nousua merkittävin panostuksin, mutta ainoan nousupaikan saavutti HIFK. Jääkiekon asema oli seurassa vaakalaudalla ja seuraavat kaksi kautta HJK pelasi Suomi-sarjaa pienellä budjetilla.^[52] Vuonna 1968 puheenjohtajaksi tuli Yrjö Kokko ja kaudella 1969–1970 HJK lähti tavoittelemaan nousua merkittävin panostuksin. Se hankki useita mestaruussarjatason pelaajia ja nousikin kauden päätteeksi.^[53] Seuraavalle kaudelle seura tavoitteli mestaruutta hankkimalla muun muassa Rauman Lukosta Matti Keinosen ja Jorma Vehmasen.^[54] HJK sijoittui kuitenkin vasta viidenneksi. Kaudella 1971–1972 HJK sai hopeaa ollen paras helsinkiläisjoukkue.^[55]

Menestyksen tavoittelu vaati kuitenkin veronsa. Seura ajautui syvään talouskriisiin, kun jääkiekko tuotti jatkuvasti tappiota ja jalkapallokin kääntyi tappiolliseksi vaikka HJK olikin pronssilla 1968 ja 1969.^[48][55] Pakon edessä HJK, Jokerit (ent. Töölön Vesa) ja Karhu-Kissat päättivät fuusioitua. Jokerit vetäytyi viime metreillä, mutta lopulta yhdistyminen toteutui Karhu-Kissojen kanssa ja syntyi Helsingin Jääkiekkoklubi.^[56] Fuusioprojektia veti seuran talouden korjaamiseksi puheenjohtajaksi 1972 nimitetty Kari Salonen.^[57]

Vuonna 1966 taitoluistelu tuli HJK:n uudeksi lajiksi. Toiminta siinä oli varsin menestyksekästä, sillä HJK:n luistelijat voittivat yhteensä kuusi Suomen-mestaruutta vuosina 1966–1972. Talouskriisin jälkimainingeissa taitoluistelukin lopetettiin 1972, kun sen toiminta siirtyi Helsingin Taitoluisteluklubille. Jäljelle jäi jalkapallon ohella vain käsipallo.^[52][57]

Jalkapallon erikoisseuraksi

Seuran painiessa talousvaikeuksissa HJK käynnisti toiminnan naisten jalkapallossa 1971, kun naisten SM-sarja perustettiin. HJK voitti ensimmäisen mestaruuden Thure Sarnolan ja Reino Bäckmanin valmentamana. HJK hallitsi naisten jalkapallon alkutaivalta, sillä se voitti myös neljä seuraavaakin mestaruutta – 1973 Sarnolan ja 1974–1975 Aulis Rytkösen johdolla.^[58]

Miesten jalkapallossa talousongelmat näkyivät kentällä ja kaudella 1972 HJK oli viimeinen sarjassa säilynyt joukkue.^[59] Syksyllä 1972 seuraan tuli mukaan Paavo Einiö, jonka rahoituksen turvin HJK sai kasattua kaudelle 1973 kilpailukykyisemmän joukkueen. Päävalmentajana ollut Raimo Kauppinen siirtyi apuvalmentajaksi, ja hänen tilalleen tuli HJK:ssa 1960-luvun lopulla pelannut Kai Pahlman.^[60] Merkittävimpiä pelaajahankintoja olivat Heikki Suhonen, Miikka Toivola, Hannu Hämäläinen ja Tryggve Wahlbäck. Tasaisen sarjan päätteeksi HJK onnistui voittamaan mestaruuden.^[61]

Myös seuraava kausi alkoi loistavasti, mutta syksyllä joukkue hyytyi ja jäi pronssille. Pelaajat olivat tyytymättömiä Pahlmaniin ja kauden jälkeen Rytkönen palasi miesten päävalmentajaksi.^[61] Joukkuetta nuorennettiin, ja lupaavia nuoria, kuten Atik Ismail ja Kai Haaskivi, pääsi edustusjoukkueeseen.^[62]

Vuonna 1976 HJK:sta tuli pelkästään jalkapalloon keskittynyt seura, kun käsipallotoiminta lakkautettiin.^[2] Kolmen vaihtelevan vuoden jälkeen miehet ylsivät jälleen mestariksi kaudella 1978. Joukkueessa pelasivat muun muassa Ismail, Toivola, Pasi Rautiainen, Ari Lehkosuo, Henry Forssell ja Jyrki Nieminen.^[63]

Kaudeksi 1980 Rytkösen tilalle HJK:n valmentajaksi tuli Martti Kuusela. Ensimmäisellä kaudellaan hän johdatti seuran pronssille, mutta 1981 HJK saavutti ensimmäisen tuplamestaruutensa voittamalla sekä sarjan että Suomen Cupin, jonka loppuottelussa voitti Kuusysin 4–0.^[64] Mestaruuden jälkeen Kuusela siirtyi Suomen maajoukkueen valmentajaksi ja seuraavalla kaudella valmennuksesta vastasivat Raimo Kauppinen, Miikka Toivola ja Thure Sarnola. Mestaruussarjan hopean lisäksi HJK voitti Euroopan cupin toisen kierroksen ensimmäisessä osaottelussa Liverpoolin Atik Ismailin maalilla 1–0. Vierasottelussa Liverpool voitti 5–0, joten HJK ei päässyt jatkoon.^[65] Menestyksestä huolimatta verovelkojen ja verrattain pienien ottelutulojen vuoksi seuralla oli talousvaikeuksia.^[66][67]

Naisten jalkapallossa HJK palasi muutaman vuoden tauon jälkeen taas mestariksi voittamalla sarjan vuosina 1979–1981.^[68]

Menestyksen vuodet

Miikka Toivola valmensi HJK:a 1983–1984 saavuttaen hopeaa 1983 ja Suomen Cupin voiton 1984.^[69][70] Vuonna 1985 Toivolan tilalle palkattiin Jyrki Heliskoski, joka oli tullut seuraan vuotta aiemmin A-juniorien valmentajaksi.^[71] Hänen johdollaan HJK voitti heti mestaruuden kukistamalla kaksiosaisessa finaalissa Tampereen Ilveksen yhteismaalein 4–2 ja eteni myös cupissa finaaliin. Heliskosken pelityyliä arvosteltiin tylsäksi, mutta se oli tehokasta – kaudella 1986 tuloksena oli pronssi ja kausina 1987 ja 1988 mestaruus.^[72] HJK pelasi Heliskosken kaudella myös kansainvälisillä kentillä hyvin. Se voitti muun muassa portugalilaisen FC Porton 2–0 Euroopan Cupin ottelussa 1988.^[73]

Menestysvuosina HJK:ssa pelasi lukuisia maajoukkuepelaajia kuten esimerkiksi Sixten Boström, Erik Holmgren, Markku Kanerva, Jyrki Nieminen, Kari Rissanen, Markku Palmroos, Kimmo Tarkkio, Jouko Vuorela, Erkki Valla ja Sami Ylä-Jussila.^[73] Useat pelaajat eivät pitäneet Heliskosken puolustusvoittoisesta pelitavasta ja kovasta kurista.^[74] Seurajohto ei kuitenkaan suostunut vaihtamaan menestyvää valmentajaa.^[73] Kaudella 1989 HJK:n pitkä menestysputki katkesi, kun se sijoittui viidenneksi. Heliskoski päätti kauden jälkeen erota tehtävästään.^[75]

Myös HJK:n naisten ja junioreiden joukkueet menestyivät. Naiset voittivat mestaruuden vuosina 1984 ja 1986–1988 sekä Suomen Cupin 1984–1986.^[68][76] Naisten maajoukkueen runkopelaajista HJK:ssa pelasivat muun muassa Marianne Sulén, Hanna-Mari Sarlin, Tuula Sundman, Anna-Maria Lehtonen ja Anne Averio.^[77]

Lähellä konkurssia ja putoamista

Vuonna 1990 pelattiin ensimmäistä kertaa Veikkausliigan mestaruudesta. HJK hankki uudeksi päävalmentajaksi Martti Kuuselan, ja suurin pelaajahankinta oli Kimmo Tarkkio, joka palasi takaisin seuraan yhden Ruotsissa vietetyn kauden jälkeen. Runkosarjan päätteeksi seura oli kolmas, mutta onnistui pudotuspelien kautta nousemaan mestariksi.^[1] Menestyksestä huolimatta HJK ajautui pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin. Pitkä menestysjakso ja nousukauden jäljiltä pelaajien palkat olivat varsin korkealla, kun Suomi ajautui lamaan ja tulot laskivat.^[78] Tammikuussa 1991 perustettiin saneerausohjelman ja organisaatiouudistuksen osana HJK-Klubi Oy, jolla pyrittiin houkuttelemaan sijoittajia.^[79]

Seuraavalla kaudella Kuuselan tilalle tuli Jyrki Nieminen, jonka lisäksi pelaajistoa vahvistettiin. Seuraan siirtyivät muun muassa Ismo Lius ja Jari Litmanen. Toisaalta taloudellista ahdinkoa lievitettiin myymällä muun muassa Tarkkio Hakaan ja Petri Jakonen sekä Markku Kanerva ruotsalaisseuroihin.^[78][80] Nieminen ei onnistunut saamaan joukkuetta toimimaan kunnolla ja viimeisten pelien tappiot pudottivat HJK:n viidenneksi.^[1] Olli-Pekka Lyytikäisestä tuli seuran puheenjohtaja 1991.^[81]

Kauden 1992 kynnyksellä HJK:n talous oli todella huonossa kunnossa. Velat kasautuivat ja konkurssiakin harkittiin. Talouden tervehdyttämiseksi muun muassa puolitettiin kauden pelaajabudjetti laskemalla palkkoja ja pienentämällä edustusjoukkuetta.^[79] Niemisen tilalle päävalmentajaksi nostettiin Jari-Pekka Keurulainen. HJK:n kausi alkoi huonosti ja joukkueen keskikenttää vahvistettiin kesken kauden hankkimalla Rami Rantanen. Tämä auttoi joukkuetta ja kauden päätteeksi seura voitti jälleen SM-kultaa.^[1][82]

1990-luvun alussa naiset voittivat mestaruuden 1991 ja 1992 sekä Suomen Cupin 1991–1993.^[68][76]

Vuosina 1993–1994 HJK sijoittui pronssille, mutta voitti Suomen Cupin 1993 ja Liigacupin 1994.^[83] Seuran talous oli kohentunut onnistuneiden saneeraustoimenpiteiden jälkeen. HJK-Klubi Oy sen sijaan lakkautettiin pelaajakauppojen verotuksen vuoksi.^[84] Kauden 1995 joukkueen valmentajaksi hankittiin ruotsalainen Bo Johansson ja hyökkääjäksi palkattiin Ari Hjelm. Kalliit hankinnat eivät tuottaneet haluttua tulosta, sillä HJK sijoittui viime vuosien tapaan pronssille. Kauden jälkeen Johansson lähti seurasta yhdessä maalivahti Antti Niemen kanssa.^[1][85]

Kaudeksi 1996 HJK:n päävalmentajaksi palkattiin Tommy Lindholm. Harjoituskausi sujui hyvin, mutta sarja alkoi surkeasti. Heinäkuussa Lyytikäinen erotti Lindholmin, josta tuli vasta ensimmäinen HJK:sta potkut saanut päävalmentaja.^[86] Tilalle Lyytikäinen oli saanut Martti Kuuselan ja Jari-Pekka Keurulaisen. Hekään eivät saanut peliä kulkemaan, joten HJK jäi alempaan loppusarjaan ja joutui lopulta karsintaotteluun Hangö IK:a vastaan. Kaksiosaisessa karsinnassa HJK säilytti sarjapaikan voittamalla vierasottelun 1–0 ja pelaamalla kotiottelussa tasan 1–1. Karsintaotteluiden lomassa HJK voitti Suomen Cupin.^[87]

Mestarien liiga

HJK teki suuria muutoksia seuraavalle kaudelle. Lyytikäinen luopui puheenjohtajuudesta ja tilalle tuli Ari Masalin.^[88] Joukkueen päävalmentajaksi hankittiin Antti Muurinen, ja pelaajista Ismo Lius, Ari Hjelm, Aki Hyryläinen, Tommi Grönlund ja Janne Saarinen lähtivät pois. Heidän tilalleen tulivat muun muassa Shefki Kuqi, Hannu Tihinen, Mika Kottila ja Jarmo Saastamoinen. Pelaajamuutosten myötä HJK palasi Suomen-mestariksi ja voitti myös liigacupin.^[89][90] Cup-voittajien cupissa HJK onnistui kaatamaan Belgradin Punaisen tähden kotonaan 1–0, mutta hävisi vieraskentällä 0–3.^[91]

Marraskuussa 1997 Masalin erosi koko vuoden jatkuneiden riitojen vuoksi ja Lyytikäinen palasi puheenjohtajaksi. Erkki Alajasta tuli uusi toimitusjohtaja. Mestaruusjoukkueen runko pysyi pääosin kasassa uusina pelaajina seuraan tuli Jari Ilola ja Luiz Antonio.^[92] Kausi alkoi HJK:lta sarjassa melko huonosti, mutta Mestarien liigan ensimmäisellä karsintakierroksella se voitti armenialaisen FC Jerevanin. Toisella karsintakierroksella HJK pudotti ranskalaisen FC Metzin voittamalla ensin kotona 1–0 ja pelaamalla vieraissa tasan 1–1. HJK:sta tuli ensimmäinen suomalainen Mestarien liigan lohkovaiheeseen edennyt joukkue.^[93]

HJK jäi sarjassa lopulta neljänneksi. Mestarien liigan lohkovaiheessa muut joukkueet olivat PSV Eindhoven, Kaiserslautern ja Benfica. HJK onnistui kotona voittamaan Benfican 2–0 ja pelaamaan tasan 0–0 Kaiserslauternin kanssa. Vierasotteluissa HJK pystyi 2–2 tasapeliin Benficaa vastaan. HJK jäi lohkossa viimeiseksi. Olympiastadionilla pelatut ottelut olivat valtava yleisömenestys. Katsojia oli kolmessa ottelussa yli 80 000 ja viimeisestä kotiottelua seurasi 34 146 katsojaa.^[94] Mestarien liigasta saatujen tulojen ansiosta HJK:n taloustilanne koheni valtavasti.^[95]

Kauden jälkeen HJK menetti useita avainpelaajiaan. Muun muassa Kottila, Jarkko Wiss, Mikael Forssell ja Aki Riihilahti siirtyivät ulkomaille. Kausi 1999 alkoi vaisusti, mutta lopulta HJK nousi hopealle.^[96]

Naiset Euroopan huipulle

HJK hallitsi suomalaista naisjalkapalloilua 1990-luvun lopulla. Seura voitti mestaruuden seitsemän kertaa peräkkäin vuosina 1995–2001.^[68] Suomen Cupin se voitti muun muassa 1998–2000.^[76] Syksyllä 2001 Euroopan jalkapalloliitto perusti mestarijoukkueille suunnatun naisten UEFA Cupin. HJK järjesti yhden alkulohkoturnauksen, jossa se voitti italialaisen Torresin, färsaarelaisen Klaksvíkin ja itävaltalaisen Landhausin. Puolivälierässä HJK hävisi ensimmäisen osaottelun norjalaista Trondheims-Ørniä vastaan vieraissa 1–2, mutta voitti kotonaan 2–0 ja pääsi välierään. Taival katkesi ruotsalaista Umeå IK:a vastaan 1–2 tappiolla vieraskentällä ja 0–1 tappiolla kotona. HJK:ssa pelasi tuolloin lukuisia maajoukkuepelaajia kuten esimerkiksi Laura Kalmari, Sanna Valkonen, Christina Forssell, Terhi Uusi-Luomalahti, Eveliina Sarapää ja Anna-Kaisa Rantanen. Valmennuksesta vastasi menestysvuosina Timo Lounio ja Maija Liukkonen.^[97]

UEFA Cupin menestyksen jälkeen monet joukkueen tähtipelaajista siirtyivät ulkomaille.^[97] Menestysputki katkesi ja seuraavan kerran naiset voittivat mestaruuden vasta 2005.^[68]

Vuosituhannen alku

HJK aloitti 2000-luvun uudella valmentajalla, kun maajoukkuevalmentajaksi siirtyneen Muurisen tilalle palasi Jyrki Heliskoski. Pelaajistosta Kuqi ja Tihinen lähtivät, mutta tilalle tulivat Markus Heikkinen ja Rami Hakanpää. Kausi ei sujunut HJK:lta viime kauden tapaan ja lopputuloksena oli neljäs sija. Kauden päätteeksi seura voitti kuitenkin Suomen cup-mestaruuden. Kesällä 2000 HJK siirtyi pelaamaan uudelle Finnair Stadiumille.^[98] Samana vuonna perustettiin myös HJK Oy.^[99] Kaudeksi 2001 HJK hankki puolustukseen Joakim Jensenin, joka nousi puolustuksen keskushahmoksi. Joukkueen SM-kulta näytti selvältä vielä pari kierrosta ennen loppua, mutta lopulta Tampere United nousi ykköseksi. Kauden päätyttyä HJK:n uudeksi päävalmentajaksi paljastettiin Keith Armstrong.^[89]

Kaudella 2002 joukkuetta vahvistettiin Alexei Eremenko Juniorilla, joka pelasi yhdessä isänsä kanssa keskikentällä. Puolustukseen saatiin ulkomailta palannut Tero Penttilä. Uusien vahvistusten myötä HJK varmisti 20:nen Suomen-mestaruuden, jonka vuoksi seuran paitaan lisättiin kaksi tähteä. Seuraavalla kaudella Heikkinen ja Jari Ilola lähtivät ulkomaille, mutta hyökkääjistöön hankittiin Juho Mäkelä, josta tuli joukkueen paras maalintekijä. Mestaruudesta kamppailivat lähinnä HJK ja Haka, mutta lopulta HJK voitti Veikkausliigan mestaruuden. Kausi päättyi tuplamestaruuteen, kun joukkue voitti cupin loppuottelussa AC Allianssin.^[100]

Kaudella 2004 HJK kärsi lukuisista loukkaantumisista, minkä lisäksi pelaajia siirtyi ulkomaille. Tämän vuoksi joukkue sijoittui viime vuosia huonommalle sarjasijoitukselle, kuudenneksi. Talvella 2004 HJK osti FC Jokerit ja teki seurasta farmijoukkueen, jonka nimeksi tuli Klubi 04. Seuraavalla kaudella joukkuetta jouduttiin nuorentamaan, kun moni pelaajista lopetti pääsarjauransa. Tällöin muun muassa Markus Halstin, Perparim Hetemaj'n ja Veli Lammen vastuu kasvoi. HJK aloitti kauden hyvin ja pelasi seitsemäntoista ensimmäistä ottelua tappioitta. Loppukautena vauhti hiljeni ja tuloksena oli SM-hopea.^[100]

HJK vahvisti joukkuettaan vanhoilla pelaajilla kauteen 2006 lähdettäessä. Farid Ghazin, Antti Pohjan ja Mika Nurmelan johdolla seura kiri loppukautena hopealle Tampere Unitedin voitettua sarjan. Kauden päätteeksi HJK voitti yhdeksännen cup-mestaruutensa. Vuonna 2007 HJK juhli satavuotisjuhlakauttaan. Ghazin ja Pohjan lähdettyä joukkueesta poistuivat maalintekijät ja huonosti sujuneen kauden johdosta Armstrong erotettiin syyskuussa 2007. Hänen tilalleen tuli kuukaudeksi Aki Hyryläinen, joka korvattiin vielä Antti Muurisella. Joukkue sijoittui lopulta seitsemänneksi, mikä oli seuran siihenastisen historian huonoin sijoitus Veikkausliiga-ajalla.^[100]

Seura ei palannut vielä seuraavalla kaudella mitaleille, vaikka HJK:hon palasi monia entisiä pelaajia. Joukkue oli pitkään sarjan kärkipaikoilla, kunnes putosi syyskaudella neljänneksi.^[100]

Kauden 2008 päätteeksi seura paljasti hankkineensa Valeri Popovitšin riveihinsä.^[101] Myös Sebastian Sorsalla, Pyry Kärkkäsellä ja Aki Riihilahdella vahvistunut seura palasi kuuden vuoden tauon jälkeen Suomen-mestariksi kaudella 2009.^[100][102]

Mestaruusputki 2010-luvun vaihteessa

Mestaruuden myötä HJK oli ennakkosuosikki kaudella 2010. Joukkueen runko pysyi kasassa, vaikka Popovitš lopetti uransa. HJK johti kautta alusta loppuun yhtä pelikierrosta lukuun ottamatta ja seura juhli 23:tta Suomen-mestaruutta.^[100] HJK pääsi Eurooppa-liigassa play-off-kierrokselle, ja kauden jälkeen Muurisen valmentajasopimusta jatkettiin.^[103]

Veikkausliiga-kaudella 2011 HJK voitti kolmannen Suomen-mestaruutensa perättäin. Seura voitti kauden aikana 26 ottelua ja hävisi ainoastaan neljä kertaa. Myös seuraavalla kaudella HJK voitti Suomen-mestaruuden ennen FC Interiä.^[8] Kauden päätteeksi seuran pitkäaikainen päävalmentaja Antti Muurinen siirtyi sivuun ja uudeksi päävalmentajaksi palkattiin Sixten Boström.^[104] Lisäksi joukkuetta vahvistettiin Mikael Forssellilla sekä Teemu Tainiolla. HJK osallistui Mestarien liigan karsintaan, jossa se pelasi karsintaottelut Nõmme Kaljua vastaan. Joukkue hävisi otteluparin yhteismaalein 1–2. Seura päätti kauden kotimaassa kuitenkin viidenteen perättäiseen Suomen-mestaruuteen.^[105]

• Aalto, Seppo ym.: Tähtien tarina: Helsingin jalkapalloklubi 100 vuotta. Helsinki: Helsingin jalkapalloklubi, 2007. ISBN 978-952-92-2062-5.
  • Aalto, Seppo: 1960–1975. Teoksessa Aalto ym. 2007.
  • Sulkava, Esa: 1976–1995. Teoksessa Aalto ym. 2007.
  • Tiitta, Allan: 1907–1959. Teoksessa Aalto ym. 2007.
  • Lehtola, Erkka: 1996–2007. Teoksessa Aalto ym. 2007.
• Alaja, Erkki (toim.): Monsieur Magic: Aulis Rytkönen. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-185-7.
• Tuhkunen, Yrjö: Helsingin jalkapalloklubi 1907–1957. Helsinki: Helsingin jalkapalloklubi, 1957.

Viitteet