Japanin ydinkaupungit

Japanin ydinkaupungit (jap. 中核市, Chūkakushi) on Japanin paikallishallintolaissa (jap. 地方自治法, Chihō jichihō, luvun 252 pykälä 22) määritelty suurkaupunkien luokka. Ydinkaupunkijärjestelmä perustettiin vuonna 1995, ja ensimmäiset 12 kaupunkia nimitettiin ydinkaupungeiksi 1. huhtikuuta 1996. Ydinkaupungit ovat hierarkiassa vanhemman kaupunkiluokan eli virallisten suurkaupunkien alapuolella; alun perin ydinkaupungissa tuli lain mukaan olla vähintään 300 000 asukasta, sen pinta-alan tuli olla ainakin 100 neliökilometriä ja sen täytyi olla tärkeä työpaikkakeskittymä, jonka päiväväestö ylitti yöväestön määrän. Myöhemmin lakia on muutettu useaan otteeseen, ja vaatimukset pinta-alasta ja päiväväestön määrästä on poistettu.^[1][2]

Ydinkaupungeille ei myönnetä yhtä laajoja valtaoikeuksia kuin virallisille suurkaupungeille, mutta laajemmat kuin tavallisille kaupungeille. Pääosin niillä on yhtä paljon valtaa kuin virallisilla suurkaupungeilla, lukuun ottamatta joitakin tehtäviä, jotka on tehokkaampi hoitaa prefektuuritasolla. Ydinkaupunkijärjestelmä tarkoitettiin alun perin myös keinoksi houkutella pienempiä kaupunkeja yhdistymään ja muodostamaan suurempia yksiköitä. 1990-luvun talousvaikeuksien myötä Japanin hallitus otti tavoitteekseen kuntien määrän voimakkaan vähentämisen ja perusti samalla vuosikymmenen lopulla ydinkaupunkien alapuolelle uuden yli 200 000 asukkaan erityiskaupunkien luokan. Ydinkaupunkien määrä kasvoi 27:ään vuonna 2000 ja 42:een vuonna 2013, ja jotkin aiemmat ydinkaupungit on nimitetty virallisiksi suurkaupungeiksi. Kuntaliitoksista ja niiden mahdollistamista ydin- ja suurkaupunkinimityksistä onkin tullut keino nousta ylöspäin kansallisessa kuntahierarkiassa ja hyötyä korkean aseman tuomista eduista.^[1][3]