Kansainliitto

Tausta

Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä estämään uuden samanlaisen katastrofin puhkeaminen.^[1] Britanniassa ja muualla maailmassa oli jo sodan aikana syntynyt useita rauhanliikkeitä, kuten British League of Nations Society ja American League to Enforce Peace, jotka esittivät ajatuksen kansainvälisestä järjestöstä.^[2] Yhdysvalloissa ajatuksen Kansainliiton perustamisesta esitti kongressille presidentti Woodrow Wilson 8. tammikuuta 1918. Wilson esitteli ehdotuksensa eurooppalaisille Pariisin rauhankonferenssissa, missä se hyväksyttiin 25. tammikuuta 1919. Peruskirjan allekirjoitti 44 perustajajäsentä 28. kesäkuuta 1919. Kansainliitolle määriteltiin kolme päämäärää: yhteisen turvallisuuden edistäminen, kansainvälisen yhteistyön helpottaminen ja rauhansopimusten täytäntöönpano.^[1]

Vaikka ajatus Kansainliiton perustamisesta oli tullut Yhdysvaltain presidentiltä, Wilson ei saanut heti maansa senaattia ajatuksen taakse. Wilson teki maanlaajuisen puhekiertueen saadakseen kansakunnan tukemaan Yhdysvaltain liittymistä järjestöön. Rasittavan matkan jälkeen Wilson sai aivohalvauksen.^[1] Yhdysvallat ei lopulta liittynyt Kansainliittoon, koska senaatti äänesti Versailles’n rauhansopimuksen ratifiointia vastaan 19. maaliskuuta 1920. Maa ei enää halunnut osallistua Euroopan tapahtumiin. Yhdysvallat ei kannattanut Versailles’n rauhansopimuksen kovia ehtoja Saksalle, ja Henry Cabot Lodgen johtama republikaanien hallitsema senaatti piti Kansainliiton turvallisuuslausekkeita Yhdysvaltoja niin laajasti sitovina, että se olisi rajoittanut maan toimintavapautta. Yhdysvalloissa kannatettiin Monroen opin mukaisesta puuttumattomuudesta Euroopan asioihin.^[3][4]

Perustaminen ja alkuvaiheet

Sali, jossa Kansainliitto kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa 1920.

Palais Wilson Genevessä, Kansainliiton päämaja 1920–1936.

Palais des Nations Genevessä, Kansainliiton päämaja 1936–1946.

Kansainliiton peruskirja tuli voimaan 10. tammikuuta 1920. Kansainliiton neuvosto kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa 16. tammikuuta 1920.^[5] Kokous oli Yhdysvaltain koollekutsuma, mutta sen jälkeen Yhdysvallat ei enää osallistunut järjestön toimintaan.^[1] Yhdysvaltain jääminen Kansainliiton ulkopuolelle oli vahingollista järjestön kannalta, ja sen seurauksena esimerkiksi järjestön määräämät talouspakotteet eivät olisi voineet olla tehokkaita.^[6]

Kansainliiton päämajaksi tuli marraskuussa 1920 Geneve Sveitsissä. Ensimmäinen yleiskokous järjestettiin 15. marraskuuta 1920, ja siihen osallistui 41 valtiota. Yleiskokouksen vakituiseksi kokouspaikaksi valittiin Bâtiment électoral ja neuvoston kokouspaikaksi Palais Wilson. Vuonna 1936 Kansainliitto siirtyi Palais des Nations -rakennukseen.^[1]

Sopimukset ja muu toiminta

Kansainliitto perusti ensimmäisen maailmansodan jälkeen pysyvän mandaattikomission hallinnoimaan Kansainliiton mandaattialueita eli Saksan ja Turkin entisiä alueita ja siirtomaita, joihin oli perustettu mandaattihallinto Kansainliiton peruskirjan 22. artiklan pohjalta.^[7]

Kansainliiton ensimmäinen kansainvälinen sopimusasia oli Suomen ja Ruotsin välinen Ahvenanmaan kysymys 1921. Järjestö meni vuonna 1925 Kreikan ja Bulgarian aseellisen konfliktin väliin ja sai Kreikan vetäytymään Bulgariasta.^[1] Kansainliitto solmi huippukautenaan, vuosina 1925–1934, nelisenkymmentä sopimusta.^[8]

Kansainliiton muita onnistumisia olivat muun muassa Itävallan jälleenrakennus sodan jälkeen, Ylä-Sleesian rajasopimus 1921, Memelin rajasataman sopimus ja Vilnan kiistan sopiminen Puolan ja Liettuan välillä, Kreikan ja Turkin väestönvaihdon valvominen, eteläisen Länsi-Afrikan Etelä-Afrikkaan liittämisen estäminen, Ison-Britannian Tanganjikan-suunnitelmien estäminen 1932, Saarin territorion sopimus 1935, Shatt al-Arabin vesiväylää koskeneen sopimuksen välittäminen Irakin ja Persian välillä, oopiumin kontrollijärjestelmä, kemiallisten ja biologisten aseiden kieltävä protokolla sekä ihmisoikeuksiin ja vähemmistöjen oikeuksiin liittyvä työ, kuten lasten hyvinvoinnin edistäminen sekä nais- ja lapsikaupan sekä orjuuden ja pakkotyön vastustaminen. Kansainliitto teki työtä myös ravitsemuksen parantamiseksi, maailman talousongelmien ratkaisemiseksi, tiedonvälityksen ja kuljetusten edistämiseksi sekä kansainvälisen oikeuden kodifioimiseksi. Lisäksi Kansainliiton puolesta toiminut Fridtjof Nansen loi ensimmäisen maailmansodan jälkeen niin sanotun Nansen-passin sotapakolaisille.^[9]

Onnistumistensa lisäksi Kansainliitto myös epäonnistui useita kertoja. Se ei saanut mitään aikaan Japanin Mantšurian-miehityksen (1931), Italian Abessinian-miehityksen (1935) eikä akselivaltojen asevarustelun kiihtymisen suhteen.^[1] Saksan johtajan Adolf Hitlerin aloitettua vuonna 1935 järjestelmällisen varustautumisen Versailles’n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen purkamiseksi erityisesti Britannia ja Ranska vaativat Kansainliitolta toimia Saksaa vastaan. Kansainliitto ei kuitenkaan saanut aikaan muuta kuin Saksan toiminnan tuominneen päätöslauselman.^[10] Saksa oli eronnut järjestöstä jo lokakuussa 1933 Hitlerin valtaannousun jälkeen.^[11] Japani erosi Kansainliitosta maaliskuussa 1933,^[12] Italia joulukuussa 1937,^[13] Unkari huhtikuussa 1939^[14] ja Espanja toukokuussa 1939.^[15]

Toinen maailmansota

14. joulukuuta 1939 Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään sen hyökättyä Suomeen ja kehotti muita jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Neuvostoliitto näytti reagoivan sille langetettuun tuomioon ilmeettömästi, mutta myöhemmin osoittautui, että asia ei ollutkaan aivan niin. Keskusteltaessa tulevan YK:n järjestysmuodosta Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin esitti Britannian pääministerille Winston Churchillille ja Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille paheksuntansa siitä, että Kansainliiton jäsenmaat oli kiihotettu Neuvostoliittoa vastaan Suomen talvisodan aikana.^[16]

Kansainliitto ei enää Neuvostoliiton erottamisen jälkeen toiminut toisen maailmansodan aikana.^[1]

Lakkauttaminen

Vuoden 1943 Teheranin konferenssissa Yhdysvaltain presidentti Roosevelt, Britannian pääministeri Churchill ja Neuvostoliiton johtaja Stalin päättivät korvata Kansainliiton uudella järjestöllä, Yhdistyneillä kansakunnilla (YK).^[1]

Kansainliiton viimeinen kokous järjestettiin huhtikuussa 1946, ja järjestö lakkautettiin 20. huhtikuuta 1946.^[1] Kansainliiton varat ja kiinteistöt siirrettiin YK:n hallintaan vuonna 1947. Varoja oli yli 61 miljoonaa Sveitsin frangia, josta suurin osa kiinteistöä ja siihen kuuluvaa irtaimistoa. Käteisvaroja oli 15 miljoonaa. Kansainliiton valtava arkisto ja kirjasto jätettiin Palais des Nationsiin. Noin 200 Kansainliiton työntekijää ja asiantuntijaa jatkoi töitään YK:ssa ja sen alajärjestöissä.^[17]

Pääartikkeli: Luettelo Kansainliiton jäsenvaltioista

Kansainliitolla oli historiansa aikana yhteensä 63 jäsenvaltiota. Näistä 42 oli perustajajäseniä ja 21 myöhemmin liittyneitä jäseniä.^[18] Ensimmäisen maailmansodan hyökkääjävaltioksi määritelty Saksa otettiin jäseneksi vasta vuonna 1926 ja Neuvostoliitto vuonna 1934. Laajimmillaan Kansainliitto oli vuosina 1934–1935, jolloin sillä oli 58 jäsentä.^[1]

Kansainliiton jäsenmaista eurooppalaisia oli aluksi 38 prosenttia ja 1930-luvun alussa jo puolet. Moni Aasian ja latinalaisen Amerikan maa arvostelikin Kansainliittoa liiallisesta Eurooppa-keskeisyydestä, ja useat latinalaisen Amerikan maat erosivat sen vuoksi järjestöstä 1930-luvulla.^[19]

Katso myös: Luettelo Kansainliiton johtoelimistä

Neuvosto

Kansainliiton neuvosto oli Kansainliiton johtava päätöksentekoelin.^[6] Neuvosto neuvotteli Kansainliiton peruskirjassa mainittujen asioiden toimeenpanosta ja esiin nousseista kansainvälisistä kiistakysymyksistä. Neuvosto perusti komiteoita ratkomaan kansallisten vähemmistöjen ongelmia ja myös valvoi useita teknisiä komiteoita ja osallistui mandaattialueiden hallinnon järjestämiseen.^[20]

Lähes kaikkiin järjestön toimintoihin edellytettiin neuvoston lupaa, ja poliittisesti arkaluontoisissa asioissa se oli järjestön ainoa päätöksentekoelin. Neuvoston päätöksenteko edellytti yksimielisyyttä.^[6] Mikä tahansa jäsenmaa saattoi tuoda asiansa neuvostolle. Sen päätökset olivat vain suosituksia eivätkä sitoneet jäsenmaita laillisesti. Neuvosto kokoontui vuosien 1920–1939 aikana 107 kertaa.^[1] Neuvoston istunnot olivat aluksi yleisöltä suljettuja ja herättivät vain vähän huomiota järjestön ulkopuolella. Ajan myötä istuntoihin alkoi osallistua tunnettuja poliitikkoja, ja yleisö ja lehdistö päästettiin seuraamaan niitä. Etenkin kansainvälisiä selkkauksia käsittelevät neuvoston kokoukset alkoivat herättää kiinnostusta.^[20]

Neuvostoon oli tarkoitus kuulua viisi sodan voittajamaata. Kun Yhdysvallat jäi pois, neuvoston pysyviksi jäsenmaiksi tulivat Britannia, Ranska, Italia ja Japani. Näiden lisäksi mukaan otettiin kolmen vuoden kaudeksi aluksi Belgia, Brasilia, Espanja ja Kreikka. Myöhemmin vaihtuvina jäseninä oli muita valtioita, vuodesta 1922 alkaen kuusi, ja vuodesta 1926 alkaen yhdeksän. Saksasta tuli neuvoston viides pysyvä jäsenmaa vuonna 1926. Saksan ja Japanin erottua vuonna 1933 neuvostoon alettiin ottaa 11 vaihtuvaa jäsentä.^[1]

Yleiskokous

Kansainliiton yleiskokous kokoontui Genevessä joka vuoden syyskuussa. Suuret ja pienet jäsenvaltiot olivat tasa-arvoisia yleiskokouksen päätöksenteossa. Jokaisella jäsenvaltiolla oli kolme edustajaa ja yksi ääni.^[21]

Kansainliiton peruskirjassa ei neuvoston ja yleiskokouksen työnjakoa ollut selitetty kovin tarkasti. Virallisesti yleiskokous pystyikin käsittelemään mitä tahansa asiaa, mutta käytännössä neuvosto pystyi salaamaan siltä tietoa ja kieltää sitä käsittelemästä tiettyjä asioita. Kattavan ja demokraattisen koostumuksensa vuoksi yleiskokous oli arvaamaton elin neuvostoon kuuluneiden suurvaltojen silmissä. Toisaalta maat, jotka kokivat tulleensa neuvoston kaltoinkohtelemaksi, kääntyivät yleiskokouksen puoleen.^[6]

Yleiskokous kokoontui vuosittain kolmen viikon ajan kuudessa eri komiteassa, ja sen pöytäkirjat olivat julkisia.^[6] Komiteat käsittelivät sääntömääräisiä ja lainopillisia kysymyksiä, teknisten järjestöjen toimintaa, aseidenriisuntaa, hallinnollisia ja raha-asioita, sosiaalisia ja humanitaarisia kysymyksiä, ja poliittisia kysymyksiä.^[21]

Yleiskokous päätti uusien jäsenvaltioiden hyväksymisestä ja valitsi neuvoston vaihtuvat jäsenet. Yleiskokouksen esityslista perustui vuodesta 1922 alkaen pääsihteerin ja sihteeristön laatimaan kertomukseen järjestön edeltävän vuoden toiminnasta, mutta se saattoi ottaa käsiteltäväkseen myös muita asioita, jos kaksi kolmasosaa edustajista halusi. 1920-luvun lopulta lähtien yleiskokouksiin alkoi osallistua myös suurten maiden pääministereitä, mikä kasvatti sen arvovaltaa.^[21]

Sihteeristö

Kansainliiton sihteeristö oli järjestön hallinnollinen toimielin. Se valmisteli neuvoston ja yleiskokouksen asialistat sekä julkaisi kokousraportit.^[1] Sihteeristö käänsi asiakirjoja, puheita ja keskusteluita sekä kirjoitti ja jakoi raportteja. Se myös dokumentoi ja arkistoi asiat. Sihteeristö toimi eri hallintoelinten välittömänä apuna ja tarjosi esimerkiksi sihteeripalveluja. Se muotoili pääsihteerin henkilökohtaiset poliittiset aloitteet ja tiedotti Kansainliiton toiminnasta. Sihteeristöllä oli tärkeä rooli järjestön käytännön asioiden sujuvassa hoidossa, ja se käytti huomattavaa poliittista valtaa yleiskokousten valtuuskuntiin, jotka koostuivat usein kokemattomista edustajista.^[22]

Sihteeristö käsitteli oman kompetenssinsa alaisia asioita ja lähetti kaikki muut asiat ylemmille tasoille. Sihteeristö jaettiin 12 osastoon, joista kukin käsitteli omaa aihealuettaan. Osastoista tärkein oli poliittinen osasto.^[6]

Sihteeristöä johti pääsihteeri, joita olivat brittiläinen James Eric Drummond (1920–1933), ranskalainen Joseph Louis Anne Avenol (1933–1940) ja irlantilainen Seán Lester (1940–1946).^[1] Sihteeristön eri osastojen johtajat kokoontuivat 20–30 kertaa vuodessa käsittelemään esiin nousseita kysymyksiä.^[22]

Sihteeristössä oli enimmillään 700 työntekijää, mikä on alle kuudeskymmenesosa sen seuraajan Yhdistyneiden kansakuntien henkilöstön määrästä.^[22] Sihteeristön toimihenkilöt valittiin alueellisesti mahdollisimman tasapainoisesti. Eurooppalaisten suurvaltojen kansalaisten osuus oli kuitenkin suuri etenkin 1920-luvulla, jolloin puolet toimihenkilöistä oli joko Ranskan tai Britannian kansalaisia. Ylipäätäänkin toimihenkilöistä oli eurooppalaisia aina selvä enemmistö. Pohjoismaisia toimihenkilöitä oli aluksi neljä, ja vuonna 1938 jo kaksitoista.^[23]

Kansainliiton työkielet olivat ranska ja englanti. Myös espanjaa ja esperantoa yritettiin saada virallisiksi kieliksi.^[22]

Kansainvälisen oikeuden tuomioistuin

Vuonna 1921 Haagiin perustettiin Pysyvä kansainvälisen oikeuden tuomioistuin.^[1] Se piti ensimmäisen valmistelevan kokouksensa tammikuussa 1922. Kansainliitto valitsi tuomioistuimen 15 tuomaria neuvoston ja yleiskokouksen yhteismenettelyssä. Myös Kansainliittoon kuulumattomalla Yhdysvalloilla oli edustuksensa tuomioistuimessa. Kansainliiton peruskirjassa tuomioistuimen tehtäviksi määriteltiin oikeus käyttää tuomiovaltaa sen käsiteltäviksi tuoduissa kansainvälisissä riidoissa sekä opastavien lausuntojen antaminen eri asioissa neuvoston ja yleiskokouksen pyynnöstä. Tuomioistuin oli vuoteen 1937 mennessä tehnyt noin 80 ratkaisua, joista tuomioita oli kolmannes. Odotuksiin nähden tuomioistuimen käytännön tulokset jäivät vaatimattomiksi.^[24]

Muut järjestöt ja komissiot

Kansainliiton yhteydessä toimi useita muita järjestöjä ja komissioita, kuten Aseriisuntakomissio, Kansainvälinen työjärjestö ILO, Terveysjärjestö, Mandaattikomissio, Pakolaiskomissio, Orjuuskomissio, Naisten laillisen aseman tutkimuskomitea, Älyllisen yhteistyön kansainvälinen komissio sekä Pysyvä oopiumin vastaisen työn lautakunta.^[1]

Budjetti

Kansainliitto keräsi jäseniltään jäsenmaksuja ja sai myös suuria summia eri säätiöiltä, kuten yhdysvaltalaiselta Rockefeller-säätiöltä. Järjestön budjetti oli kolmiosainen: sihteeristön käyttövarat, Kansainvälisen työjärjestön kulut ja kansainvälisen tuomioistuimen menot. Lisäbudjetteja ei laadittu. Kansainliiton vuosibudjetti oli suhteellisen vaatimaton; esimerkiksi vuonna 1930 se oli 240 miljoonaa Suomen markkaa.^[25]

Suomi liittyi Kansainliittoon vuonna 1920 osittain turvallisuussyistä, sillä Suomessa toivottiin Kansainliiton jäsenyyden vahvistavan Suomen kansainvälistä asemaa Neuvostoliittoa vastaan.^[26] Liiton periaatteet myös lupasivat pienille valtioille aiempaa suuremman roolin kansainvälisissä suhteissa, mihin Suomi suhtautui myönteisesti.^[8]

Suomen edustajia Kansainliitossa olivat muun muassa Carl Enckell, Rafael Erich ja Rudolf Holsti. Vuoteen 1926 asti Suomen vakinaisena edustajana Genevessä toimi Pariisin-lähettiläs. Sen jälkeen vuosina 1926–1932 Suomea edusti Bernin-lähettiläs ja vuosina 1932–1940 Genevessä asemapaikkaansa pitänyt lähettiläs. Suomen ulkoministeriöön perustettiin hiukan ennen toisen maailmansodan syttymistä Kansainliittoa koskeville asioille oma osasto.^[26]

Vuonna 1921 Kansainliitto käsitteli Ahvenanmaan kysymystä ja ratkaisi sen Suomen eduksi.^[26]

Kansainliitossa keskusteltiin tullien vähentämisestä, ja Suomikin omaksui vapaakaupan mukaisen ajattelun Oslon sopimuksen myötä vuonna 1933.^[8]

Joulukuussa 1939 Kansainliitto tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen Suomeen. 14. joulukuuta 1939 se jopa erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta tämä ei saanut Neuvostoliittoa pysäyttämään hyökkäystään. Talvisota paljasti yleisen näkemyksen mukaan sen, miten vähän Kansainliitto pystyi tekemään sellaisissa tilanteissa, joissa joku valtio lähti röyhkeän hyökkäyspolitiikan tielle. Kulissien takana suomalaiset vastustivat Neuvostoliiton erottamista, koska se olisi suomalaisten näkökulmasta estänyt Kansainliiton myöhemmät välitysyritykset sodan lopettamiseksi, ja Neuvostoliiton kärsimä arvovaltatappio olisi ollut vastoin myös suomalaisten etuja. Kansainliiton neuvoston käsitellessä Neuvostoliiton erottamista järjestöstä Suomi pidättyi äänestyksestä.^[27]

• Van Ginneken, Anique H. M.: Historical Dictionary of the League of Nations. The Scarecrow Press, 2006. ISBN 0-8108-5473-2.
• Mikkeli, Heikki: Geneven henki: Kansainliiton historia. Helsinki: Gaudeamus, 2023. ISBN ISBN 978-952-345-211-4.
• Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 469–470. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.

Viitteet

• Jonkari, Lauri: Kansainliitto Suomen turvallisuuspolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa: Vastaanotto ja vaikutus julkisessa sanassa ja yhteiskunnassa vuosina 1919–1936. Turku: Turun yliopisto, 2008. ISBN 978-951-29-3487-4.

• Lisää luettavaa aiheesta Kansainliitto on Wikiaineistossa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansainliitto Wikimedia Commonsissa

• Kansainliiton uusi palatsi, Kuva, 25.5.1938, nro. 11, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
• Tyhjä Kansainliitto, Suomen Kuvalehti, 1.1.1938, nro. 39, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.