Lontoon metro

maailman ensimmäinen metro Lontoossa, Iso-Britanniassa

Lontoon metro (engl. London Underground; tunnetaan myös nimillä the Tube ja the Underground) on metrojärjestelmä, joka palvelee suurta osaa Suur-Lontoon alueesta ja joitakin osia Buckinghamshiren, Hertfordshiren ja Essexin alueista Englannissa Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Lontoon metro
SijaintiLontoo, Iso-Britannia
Avattu10. tammikuuta 1863
Pituus402 km [1]
Asemia272[1]
Linjoja11

Historia

Lontoon metrokartta vuodelta 1908, kun linjatkin tunnettiin vielä nimillä "railway".

Lontoon metro on maailman vanhin maanalainen rautatie. Sitä alettiin rakentaa vuonna 1860[2] ja ensimmäinen rata, Metropolitan Railway, otettiin käyttöön 10. tammikuuta 1863 välillä PaddingtonFarringdon.

Rakennustapa

Ratoja rakennettiin aluksi maan päältä kaivamalla auki tieura, laittamalla sinne rata ja kattamalla se sitten.[3]

Ensimmäinen syvälle maan alle rakennettu linja oli City & South London Railwayn rata välillä King William Street–Stockwell.[4]. Työssä käytettiin halkaisijaltaan 4,3-metristä pyöreää suojaa, jonka sisällä työläiset kaivoivat Lontoon maaperää, joka koostuu lähinnä savesta[5]. Suojaa siirrettiin eteenpäin kaivun edetessä. Tätä menetelmää edelleen kehiteltynä on käytetty lähes koko Lontoon metron rakentamisessa.

Käyttövoima

Kun rataa suunniteltiin, käyttövoimaksi ajateltiin muun muassa paineilmaa ja paineistettua höyryä.[2]

Ensimmäiset junat olivat kuitenkin höyryveturin vetämiä. Höyryvetureita käytettiinkin maan alla vuoteen 1905 asti.[6] Kattamattomilla sivuradoilla höyryvetureita käytettiin aina vuoteen 1961 asti.[7]

Ensimmäiset sähköveturit tulivat käyttöön vuonna 1890 City & South London Railwayn myötä.[4].

Rataverkko

Metron kartta, mukana myös London Overground, DLR ja rakenteilla oleva Crossrail.

Metroverkoston pituus on noin 400 kilometriä.[8] Se oli maailman pisin metroverkko lähes 150 vuotta, kunnes Shanghain metroverkosto ohitti sen noin vuonna 2010.[9]

Lontoon metrossa on yksitoista linjaa ja 272 asemaa. Metrolla matkustetaan noin miljardi kertaa vuodessa.[10]

Lontoon metrolinjoilla on nimi, ei numeroa, ja tunnusväri, jolla ne on aina merkitty metrokarttoihin. Lontoon metro on ensimmäinen, jonka reittikartta ei suinkaan ole yhteydessä asemien maanpäälliseen sijaintiin, vaan muistuttaa sähköpiirrosta. Kartassa kaikki linjat kulkevat vaaka- tai pystysuoraan tai 45 asteen kulmassa – todellisuudessa ne kiemurtelevat paljon enemmän. Tällaisen metrokartan keksi Harry Beck vuonna 1931.[11]

Linjat

Alkuperäiset rautatieyhtiöt

Yhtiön nimiAvattuReitti
Metropolitan Railway10. tammikuuta 1863Farringdon–Paddington
Metropolitan District Railway1. lokakuuta 1868High Street Kensington–Gloucester Road
East London Railway1. lokakuuta 1884Whitechapel–New Cross
City & South London Railway18. joulukuuta 1890King William Street–Stockwell
Waterloo & City Railway8. elokuuta 1898WaterlooCity
Central London Railway30. heinäkuuta 1900Shepherds Bush–Bank
Great Northern & City Railway14. helmikuuta 1904Finsbury Park–Moorgate
Baker Street & Waterloo Railway10. maaliskuuta 1906Baker Street–Lambeth North
Great Northern, Piccadilly & Brompton Railway15. joulukuuta 1906Hammersmith–Finsbury Park
Charing Cross, Euston & Hampstead Railway22. kesäkuuta 1907Charing Cross–Golders Green

Nykyiset linjat

Lontoon julkisen liikenteen päivälippu.
Linjan nimiVäri kartassaAvattuPituus
Bakerloo LineRuskea190623 km
Central LinePunainen190074 km
Circle LineKeltainen188422 km
District LineVihreä186864 km
Hammersmith & City LineVaaleanpunainen186414 km
Jubilee LineHarmaa197936 km
Metropolitan LineVioletti186367 km
Northern LineMusta189058 km
Piccadilly LineTummansininen190671 km
Victoria LineVaaleansininen196921 km
Waterloo & City LineTurkoosi18982 km

Onnettomuudet

Toisen maailmansodan aikana myös metro sai osansa Lontoon pommituksista.[12] Muun muassa lokakuussa 1940 pommiosuma Balhamin metroasemaan surmasi 72 henkeä ja tammikuussa 1941 osuma Bankin metroasemaan tappoi 57 ja haavoitti 69 henkeä.

3. maaliskuuta 1943 omien joukkojen harjoitusräjäytykset noin 400 metrin päässä saivat Bethnal Greenin metroasemalla aikaan paniikin, jossa kuoli 173 henkeä. Uhreista 62 oli lapsia.[13]

8. huhtikuuta 1953 Stratfordin metroaseman luona tapahtui junien peräänajo, jossa kuoli 12 henkeä. Syynä oli kuljettajan virhe.[14]

Moorgaten metro-onnettomuus oli tuhoisin rauhanajan onnettomuus Lontoon metrossa. Se tapahtui 28. helmikuuta 1975 ja siinä kuoli 43 ihmistä.[15]

King’s Crossin metroaseman liukuportaissa syttyi 18. marraskuuta 1987 tulipalo, joka syttyi palavasta tulitikusta. Se tappoi 31 ihmistä.[16]

Terrori-iskut 2005

7. ja 21. heinäkuuta terroristit iskivät Lontoon metroon. 7. heinäkuuta metrojunissa räjäytettiin kolme pommia 50 sekunnin sisällä, neljäs pommi räjähti linja-autossa. Iskussa kuoli kaikkiaan 56 ihmistä, mukaan lukien iskujen tekijät. Iskusta epäillään Al-Qaida-ryhmittymään kytköksissä olevia puolisotilaallisia islamistiryhmiä. 21. heinäkuuta metrossa räjähti jälleen neljä kertaa tasan kaksi viikkoa ensimmäisen pommi-iskun jälkeen. Tällä kertaa itse pommit eivät räjähtäneet, ainoastaan sytyttimet. Syytä ei vielä tiedetä, mutta räjähdysaineen epäillään olleen vanhentunutta. Iskussa loukkaantui yksi henkilö.

22. heinäkuuta poliisi ampui Stockwellin metroasemalla brasilialaisen sähköasentajan, Jean Charles de Menezesin, jota epäiltiin itsemurhapommittajaksi. Myöhemmin selvisi, ettei hänellä ollut mitään yhteyksiä terroristi-iskujen kanssa.

Kuvia Lontoon metrosta

Katso myös

Lähteet

  • Faith, Nicholas: Classic Trains. Lontoo: Boxtree, 1998. ISBN 0-7522-1181-1. (englanniksi)
  • Howson, H. F.: London's Underground. Ian Allan Ltd, 1986. ISBN 0-7110-1559-7. (englanniksi)
  • Rose, Douglas: The London Underground. Douglas Rose, 1986. ISBN 0-9507101-5-6. (englanniksi)
  • Wragg, David: Wartime on the Railways. Gloucestershire: Sutton Publishing, 2006. ISBN 0-7509-4246-0. (englanniksi)

Viitteet

Aiheesta muualla

🔥 Top keywords: