Psykiatrinen sairaala Suomessa

Pääartikkeli: Psykiatristen sairaaloiden historia Suomessa

Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli Suomessa uskonnollisilla yhdyskunnilla, mikä perustui ajatukseen laupeudesta.^[2]

Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Niitä kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.

Vielä 1700-luvulla mielisairaat eristettiin muun muassa spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa oli 1600-luvulla perustettu leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, sillä sieltä ei ollut paluuta. Vuonna 1755 saarelle avattu mielisairaala jatkoi toimintaansa vuoteen 1962. Tämän jälkeen mielisairaalan rakennukset ovat olleet Turun yliopistoon kuuluvan Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytössä.

Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. 1800-luvun lopulla hoitomaksut oli porrastettu varallisuuden mukaan niin että ylimmän maksuluokan säätyläiset maksoivat ainakin osan hoidostaan itse. Maksavat asiakkaat vähensivät pakkokeinojen suosiota mielisairaaloissa.^[3]

Vuonna 1856 Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Leonhard Fahlander lähetettiin toistamiseen opintomatkalle Eurooppaan. Isossa-Britanniassa Fahlander otti selkoa tuolloin kiistanalaisesta pakkokeinottomasta eli non-restraint-järjestelmästä käyden Bedlamissa, St. Lukessa, Colney Hatchissa ja Hanwellissa. Hän julkaisi raporttinsa seuraavana vuonna sanomalehdessä.^[3].

Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla, kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.

1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Potilaita pidettiin päivittäin ”prolongeeratuissa” eli pitkitetyissä kylvyissä 10–12 tuntia. He söivät ruokansa ja saattoivat nukkua yönsäkin kylvyssä. Muualla Euroopassa kylpyammeiden päällä vedettiin purjekangaspeittoja ja jopa puisia kansia, joiden alta näkyivät vain päät. Suomessakin potilasta saatettiin pitää kylvyssä vuorokausikaupalla, viikkoja, ja jopa kuukausia.^[3]

Kun potilas rauhoittui, hänet siirrettiin joko ”konvalesenttiosastolle” ja kotiutettiin sieltä tai jos sairaus todettiin pitkäaikaiseksi, potilas siirrettiin pitkäaikais- tai työosastolle. Esimerkiksi Niuvaniemessä valvontaosastoille rakennettiin erityiset kylpyosastot ja vuonna 1909 kylpyhoidon mahdollistava levottomien naisten osastorakennus, jossa oli kylpysalin verran ammeita. Levottomia, enimmäkseen skitsofreniaa sairastavia potilaita ei aina ollut helppo pakottaa pysymään vuoteessa, joten potilaita vahtivassa hoitoajattelussa potilaat pakotettiin verkkosänkyihin eli hullunarkkuihin. Ne olivat puulaatikoita, mahdollisesti sisältä pehmustettuja, jonka laitojen yli pingotettiin naruverkko. Verkkosänkyä pidettiin pienempänä pahana kuin eristämistä.^[3] Se oli käytössä 1930-luvulle asti^[4].

Makuuttamisen syrjäytti saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.^[3]

1920–1930-luvulla muun muassa Kammion yksityismielisairaalassa Helsingissä hoidettiin morfiinista ja heroiinista riippuvaisia yläluokkaisia ihmisiä^[5].

Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Pakkokeinoista ei enää tarvinnut raportoida Lääkintöhallitukselle. Sen jälkeen kenelläkään ei todennäköisesti ollut selkeää kokonaiskuvaa pakkokeinojen yleisyydestä. Vuonna 1969 Ilkka Taipale kritisoi asiaa ja esitti, että mielisairaalaosastoilla alettaisiin kirjaamaan ylös eristyksien ja lepositeiden käyttöä.^[3] Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin, jotka vastasivat työn kehittämisestä alueellaan.^[2]

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen suomalaiset evakuoivat lähes kaikki asukkaat ja kotieläimet Suomeen kuuluneelta Kivennavalta Karjalasta. Talot poltettiin, jotta ne eivät jäisi vihollisen hyödynnettäviksi. Kivennavan kunnalliskodin terveet vanhukset evakuoitiin jo 1,5 kuukautta aiemmin, 12. lokakuuta, mutta samalla poltettiin myös Kivennavan kunnalliskodin mielisairasosastolla olleet 12−15 ihmistä kuoliaiksi. Uhrit olivat 23−74-vuotiaita potilaita, jotka eivät päässeet pakenemaan, koska heitä säilytettiin suljetulla osastolla kalterien takana. Ennen vihollisen hyökkäystä hoitajat pakenivat ja hylkäsivät potilaat.^[6]

Talvisota aiheutti suuria vaikeuksia siviilien mielisairaanhoidolle, joka toimi jo ennen talvisotaa hoitokapasiteettinsa äärirajoilla. Talvisodan aikana mielisairaat kuuluivat ihmisryhmiin, joiden kohtelusta tingittiin kaikkein eniten, jotta resursseja vapautuisi muualle. Noin 1 200 potilasta evakuoitiin Karjalasta Rauhan, Viipurin ja Pälksaaren mielisairaaloista Länsi- ja Etelä-Suomen mielisairaaloihin. Kuusi muuta mielisairaalaa joutui luovuttamaan huomattavasti potilaspaikkoja sotasairaaloiden leikkaus- ja sisätautipotilaille.^[7]

Tammikuussa 1940 puolustusministeriö tiedusteli, voitaisiinko osa mielenterveysongelmia sairastavista sijoittaa vankilarakennuksiin, jotta armeijalle vapautuisi lisää hoitopaikkoja. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskari Reinikainen suhtautui siihen hyvin kielteisesti vedoten eettisiin ja käytännöllisiin syihin.^[7]

Jatkosotavuonna 1942 Nikkilän sairaalan potilaista kuoli joka neljäs eli 247 ihmistä nälkään ja kulkutauteihin. Potilaille syötettiin talven ajan usein vain harmaata jauhovelliä muutamien lantunpalojen kera.^[8] Yhteensä vuosina 1940−1945 Nikkilässä kuoli 739 potilasta^[9]. Eri puolilla Suomea kuoli tuhansia muita mielisairaaloiden potilaita nälkään.^[10] Siviilit eivät yleisesti kuolleet nälkään, vaan nälkäkuolemat rajoittuivat laitoksissa asuviin (ainakin mielisairaalapotilaisiin ja vankeihin), sotavankeihin sekä Itä-Karjalan siviileihin.^[11] Jatkosodan aikana Suomen armeija syötti sotilaille lääkkeiksi luokittelemiaan päihteitä: kokaiinia, morfiinia, oopiumia ja heroiinia. Sodan jälkeen Helsingissä oli satoja asunnottomia morfiini- tai heroiiniriippuvaisia entisiä sotilaita ja vuosina 1945–1950 heroiinin käyttö levisi Helsingissä ensimmäistä kertaa laajalti. Muun muassa Nikkilän mielisairaalassa ja Kivelän mielisairasosastolla aloitettiin vieroitushoitojen tarjoaminen. Osaa hoito auttoi, osa riippuvaisista syrjäytyi ja/tai kuoli nuorena.^[5]

Vuonna 1949 Pitkäniemen mielisairaalan ylilääkäri Ilmari Kalpa arvosteli, että sähköshokkeja ja eristämistä käytetään erittäin heikoin lääketieteellisin perustein, etenkin jos hoitohenkilökunta päättää hoidon aiheen. Eristäminen ei hänen mukaansa saanut riippua hoitohenkilökunnan mielipiteestä, vaan sallia vain ”lääkärin valvonnan alaisena”.^[3]

Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa pitkäaikaispotilaat. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.^[2] Pal­ve­lut oli koh­den­nettu lähes yksi­no­maan psy­koo­seja sai­ras­ta­ville, ja ne oli­vat vah­van lai­tos­pai­not­tei­sia.^[12] 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mikä helpotti potilaiden hallintaa. Päähoitona oli kuitenkin edelleen sähköhoito.^[2]

1950-luvulta alkaen Suomeen perus­tet­tiin vähi­tel­len useita psy­ko­te­ra­pian kou­lu­tusyh­tei­söjä, mikä paransi osaamista. Vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö ja vuonna 1967 Suo­men psy­koa­na­lyyt­ti­nen yhdis­tys.^[12]

Vuonna 1959 perustettiin ensimmäinen nuorisopsykiatrinen osasto Pitkäniemen sairaalaan.^[12]

1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä. Lääkärit kohtelivat potilaita tietoisen julmasti. Lääkäri saattoi esimerkiksi pistää potilastaan neulalla selkään vain havainnollistaakseen lääketieteen opiskelijoille, ettei katatonista skitsofreniaa sairastava reagoi kipuun. Psykiatri Claes Anderssonin mukaan potilaiden oikeusturva oli täysin olematon. Heillä ei ollut yhteiskunnallisissa elimissä lainkaan edustajia, jotka olisivat valvoneet edes heidän oikeuttaan riittävään ravintoon. Mielisairaalassa tarjottavaan ruoka-annokseen oli varattu vain puolet summasta, joka sai kulua tavallisessa sairaalassa. ^[13]

1960-luvun lopussa Suomessa oli maailman toiseksi eniten mielisairaalapaikkoja suhteutettuna väestön lukumäärään, noin 20 000 potilaspaikkaa^[13].

Psykiatrian oppikirjoissa mainittiin 1960-luvulle saakka, ettei Suomen mielisairaaloissa enää käytetä pakkokeinoja, ei ainakaan mekaanisia, kuten lepositeitä tai suojakäsineitä. Koska pakkokeinoja pidettiin menneisyytenä, niistä ei käyty keskustelua potilaan perusoikeuksien näkökulmasta ennen 1990-lukua. Vuonna 1997 selvitettiin Tampereen yliopistollisen sairaalan klinikoiden pakkotoimet ja rajoitukset ja huomattiin, että peräti 44 prosenttia työikäisistä potilaista joutui yhä pakkotoimien kohteeksi.^[3]

Mielisairaanhoidon kehittyminen vakiintui 1960- ja 1970-luvulla. Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon tavoitteita, jotka sisälsivät hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen. Pian B-sairaaloista luovuttiin.^[2]1970-luvulla valtaosa potilaista todella tuli hoitoon vastoin tahtoaan.^[3] 1970- tai 1980-luvulla ihmisoikeuksien näkökulma ei Suomessa noussut keskusteluun saati lainsäädäntöön, sillä Suomi ei ollut Euroopan neuvoston jäsen eikä sen siksi tarvinnut saattaa voimaan Euroopan ihmisoikeussopimusta.^[3]

Vuonna 1971 lääkintöhallitus asetti työryhmän suunnittelemaan psykiatrisen terveydenhuollon kehittämistä. Työryhmän ehdotuksen perusteella lääkintöhallitus hyväksyi vuonna 1977 mielisairaslain osittaisen uudistuksen, jossa muun muassa luovuttiin A- ja B-mielisairaalajaosta ja terveyskeskushoitoa tukevat hoitomuodot tulivat valtionosuuden piiriin.^[14]

Vuonna 1975 Lääkintöhallitus antoi pakkokeinoista ensimmäisen ohjekirjeen. Siinä korostettiin, että yksilö on Suomen oikeusjärjestyksen mukaan pääsääntöisesti vapaa ja että rajoitusten pitää perustua lakiin. Jos potilas ei halua ottaa hoitoa vastaan, on hoidon keskeyttämistä tai lopettamista harkittava.^[3]

Vuonna 1977 mie­li­sai­ras­lakia uudistettiin osittain niin, että valtio alkoi myöntää kunnille rahallista apua mie­li­sai­rauk­sien lisäksi myös muiden mie­len­ter­vey­den häi­riöiden hoitoon. Uudistus korosti ennalta ehkäi­se­vää mie­len­ter­veys­työtä ja muutti täy­sin van­han ja kan­gis­tu­neen pak­ko­hoi­to­jär­jes­tel­män.^[12]

Sairaalakeskeisen hoitojärjestelmän purkaminen aloitettiin vuonna 1983, ja se jatkui 1990-luvun puolelle^[15]. Suunnitelmissa oli siirtää voimavaroja terveyskeskushoitoon, koska se on halvempaa, ja sairaalahoito altistaa laitostumiselle eli oma-aloitteisuuden katoamiselle^[15]. 1990-luvun alussa psykiatrinen hoito yhdistettiin osaksi yleissairaanhoitoa, kuntainliitot lakkautettiin ja luovuttiin suoraan sairaanhoitopiireille jaettavasta valtionosuudesta. Tällöin kunnat pystyivät päättämään vapaammin psykiatrian varojen käytöstä. Sen seurauksena mielisairaalaverkostoa harvennettiin, ja potilaspaikat ja hoitoajat lyhenivät. Sairaalapaikkoja vähennettiin jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli.^[2]

Avohoidon kehittäminen katkesi kuitenkin 1990-luvun alun laman ja säästöjen takia, eikä avohoidon rahoitusta lisätty suunnitellusti.^[16][2]

Avohoitopalveluja ei kyetty järjestämään riittävästi, joten tuhansia tuen tarpeessa olevia ihmisiä jäi ilman tarvitsemaansa hoitoa.^[17] Sen vuoksi psykiatrisia sairaalapaikkoja suunniteltiin Suomessa avattavan lisää, vaikka Euroopassa ja muualla maailmassa suuntauksena oli avopalveluiden kehittäminen.^[18] Vuonna 2010 Suomen mielisairaaloissa oli hieman yli 4 000 potilaspaikkaa.^[13] THL:n vuoden 2009 suunnitelman mukaan määrä oli tarkoitus laskea 3000:een paikkaan^[19]. Suomessa toteutettiin vuonna 2010 eniten Euroopassa pakkohoitopäätöksiä.^[20] Psykoottisesti oireilevien vankien määrä kahdeksankertaistui Suomen vankiloissa vuodesta 2005 (19 vankia) vuoteen 2015 (151 vankia). Tutkijoiden mukaan syynä on se, että valtio vähentää mielisairaalapaikkoja, ja että oikeus määräsi mielentilatutkimuksia vuonna 2015 puolet vähemmän (noin 100 tutkimusta) kuin vuonna 2005 (200 tutkimusta). Syyntakeettomuuden selvittämättä jättäminen johtuu siitä, että valtio säästää, sillä yksi mielentilatutkimus maksaa keskimäärin 20 000 euroa.^[21]

Potilaiden hoitoon tulon syynä voi olla muun muassa vakava masennus, itsemurhariski, ahdistuneisuushäiriöt tai pelkotilat, syömishäiriö, psykoottisuus tai päihteiden käytön aiheuttama psyykkinen oireilu. ^lähde?

Vuonna 2017 Suomessa psykiatrista vuodeosastohoitoa sai yhteensä 24 495 potilasta.^[22] Vuonna 2013 Hoidon yleisin syy oli masennus. Vuodeosastohoidon tavallisin syy oli miehillä skitsofrenia ja naisilla masennus. 29 prosenttia potilaista tuli psykiatriseen sairaalaan pakkohoitolähetteellä.^[23]

Potilaista noin 1 000 oli alle 12-vuotiaita, joista 79 prosenttia oli poikia. Lasten yleisimpiä hoitoon tulon syitä olivat tunne- ja käytöshäiriöt. 13−17 -vuotiaita oli noin 2 300 potilasta, joista 69 prosenttia oli tyttöjä. Nuorilla yleisin syy oli masennus.^[23]

Pääartikkeli: Tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito Suomessa

Pakkohoitoon eli tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaanhoitoon voidaan määrätä vain sillä hetkellä psykoosissa oleva ihminen, jos sairaus muuten pahenisi tai hän ilman hoitoa vaarantaisi omansa tai muiden terveyden tai turvallisuuden.^[24] Alaikäisillä riittää myös syyksi muu vakava mielenterveyden häiriö, ja että muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu käytettäväksi^[25][26]

Suljetulla osastolla potilaan eräitä perusoikeuksia voidaan rajoittaa sen verran kuin mielenterveyslaki antaa luvan. Liikkumisvapautta rajoitetaan, sillä osaston ovet ovat aina lukittuja. Potilas voidaan eristää esimerkiksi sitomalla hänet lepositeisiin, jos hän käyttäytyy uhkaavasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Liikkumisoikeus voidaan myös sallia esimerkiksi vain kolmesti päivässä tietyn minuuttimäärän verran.^[27]

Yhteydenpitoa sairaalan ulkopuolelle voidaan rajoittaa tai kieltää määräajaksi kokonaan. Omaisuus voidaan takavarikoida, jos epäillään, että potilas hukkaa sen tai käyttää rahojaan holtittomasti. Matkapuhelin voidaan ottaa pois. Mielipiteenvapautta ei saa rajoittaa. Rajoituksia tulee purkaa sitä mukaa kuin potilaan vointi sen sallii ja niistä on tehtävä tarkat kirjalliset merkinnät potilaan papereihin.^[27]

Psykiatrisen sairaalan suljetun osaston päiväohjelma muodostuu tyypillisesti television katselusta, lehtien ja kirjojen lueskelusta, kortinpeluusta ja kuntosalilla käynnistä. Lisäksi potilailla saattaa olla mahdollisuus askarrella ja osallistua ohjattuihin harrasteryhmiin.^[28] Liikuntamahdollisuudet ovat usein puutteelliset ja liikunta voi pahimmillaan jäädä 15 minuutin ulkoiluun omahoitajan kanssa. Kaikkia potilaita ei päästetä ulos.^[29]

Psykiatrinen sairaala on jaettu lasten-, nuoriso-, aikuis- ja vanhuspsykiatrian osastoihin sekä nuorten ja aikuisten päihdepsykiatrian osastoihin. Alle 13-vuotiaat lapset kuuluvat lastenpsykiatrian pariin, 13−17 -vuotiaat nuortenpsykiatrian, 18−65-vuotiaat aikuispsykiatrian ja yli 65-vuotiaat vanhuspsykiatrian (nimeltään myös psykogeriatria, geropsykiatria). Vanhuspsykiatrian potilaat ovat yleensä pitkäaikaissairaita, jotka eivät enää pysty itse huolehtimaan itsestään. Osa heistä on vuodepotilaita. ^lähde?

Intensiivinen ryhmäkuntoutus tapahtuu ryhmäkuntoutusosastolla ja siihen sisältyy paljon ryhmäkeskusteluja. Intensiivisen ryhmäkuntoutusjakson tavoitteena voi olla esimerkiksi tunteiden vapaampi kokeminen, joustavampi suhtautuminen itseen ja muihin, mielekkyyden ja ilon löytäminen sekä rutiinien muuttaminen omaa hyvinvointia parantaviksi.^[30]

Intensiivistä ryhmäkuntoutusta ei enää järjestetä kovinkaan paljoa. Intensiiviset ryhmämuotoiset kuntoutusosastot on esimerkiksi Helsingissä yhtä lukuun ottamatta lopetettu ja muutettu löyhäksi avohoidoksi.^[30]

Julkiset psykiatriset sairaalat valvovat ensisijaisesti itse omaa toimintaansa. Aluehallintovirastot eli AVI:t saavat tehdä hoitolaitoksiin yllätyskäyntejä vain, jos heille on tehty hoitolaitoksesta kantelu, jonka perusteella on syytä epäillä väärinkäytöksiä. Muuten AVI:t käyvät ennalta ilmoitetuilla tarkastuskäynneillä. Tarkastuskäyntiä ei tehdä joka vuosi. Esimerkiksi Lounais-Suomen aluehallintoviraston resurssit riittävät siihen, että se tarkastaa vuodessa 12 prosenttia alueensa ympärivuorokautisista sosiaali- ja terveydenhuollon toimipaikoista.^[31]

Liikunta parantaa potilaiden elämänlaatua ja sillä on positiivisia vaikutuksia mielenterveydelle. Liikunta on myös usein merkittävä osa mielenterveyskuntoutusta.^[32] Erot mahdollisuuksissa liikkua ovat kuitenkin sairaaloiden välillä suuret. Joissakin sairaaloissa kaikki potilaat pääsevät harrastamaan liikuntaa, joissakin vain neljä prosenttia. Vuonna 2006 psykiatrisissa sairaaloissa keskimäärin alle puolet potilaista oli mukana liikuntatoiminnassa. Suurimpia ongelmia olivat liikuntatilojen puute tai huono kunto ja henkilökunnan vähäisyys. Vain alle 40 prosentissa laitoksista liikuntatilat olivat hyvässä kunnossa. Mielenterveyden keskusliitto on vaatinut psykiatristen potilaiden liikuntamahdollisuuksien parantamista.^[29]

• Tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito Suomessa