Toinen kotimainen kieli

Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka: Koulujärjestelmän uudistukset

Alun perin kansakouluissa ei opetettu äidinkielen lisäksi muita kieliä. Vuonna 1964 voimaan tulleen kansakoululain jälkeen toinen kotimainen kieli ja yksi vieras kieli saattoivat kuulua kansakoulun pysyviin oppiaineisiin. Kuitenkin jo ennen tätä lähinnä suurimmissa kaupungeissa opetettiin vierasta kieltä vapaaehtoisena oppiaineena. Järjestelmällisen kielenopetuksen alettua kansakouluissa oli ruotsilla suhteellisesti vahva asema: esimerkiksi vuosina 1965−1966 englantia ja ruotsia opiskelleiden oppilaiden määrät olivat lähestulkoon samat. Tuolloin yksi neljäsosa kansakoulujen oppilaista oli kielenopetuksen piirissä.^[6]

Oppikoulu puolestaan oli alun perin tarkoitettu virkamiesten ja papiston kouluttamista varten, ja siihen kuului varsin runsaasti kieltenopetusta. Vakiintunut käytäntö oli, että ensimmäisenä vieraana kielenä opetettiin toista kotimaista kieltä ja toinen oli tavallisimmin 1950-luvulle asti saksa ja siitä eteenpäin englanti. Oppikoulu jakaantui kahteen osaan, eli yleensä viisivuotiseen keskikouluun ja kolme vuotta kestäneeseen lukioon. Lukiossa pakollisina oppiaineina olivat jo niin sanotun linjalukion aikana muun muassa toinen kotimaisista ja kaksi vierasta kieltä.^[6] Toinen kotimainen ja yksi pitkä vieras kieli kuuluivat pakollisina myös ylioppilastutkintoon.^[9]

Peruskoulu-uudistuksen yhteydessä kiistanalaiseksi nousi kysymys uuden kaikille samansisältöisen koulun kielenopetuksesta. Kaikissa uudistuksen lopullista ratkaisua koskevissa valmisteluasiakirjoissa lähdettiin siitä, että peruskouluun tulisi yksi pakollinen kieli, joka suomenkielisissä kouluissa olisi englanti ja ruotsinkielisissä suomi. Suomenkielisillä yläasteella olisi ollut mahdollista valita vapaaehtoisena kielenä ruotsi ja jo kahta kieltä opiskelevilla olisi ollut vielä mahdollisuus valita kolmas kieli, joko saksa, ranska tai venäjä, mutta koska lukioon olisi kuitenkin vaadittu sekä suomen, ruotsin että englannin hallintaa, suunnitelmassa oli se heikkous, että alustava päätös peruskoulun jälkeisistä keskiasteen opinnoista olisi pitänyt tehdä vuosia etukäteen. Vuonna 1968 Suomen Sosialidemokraattisen puolueen, Keskustapuolueen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton, Ruotsalainen Kansanpuolueen sekä Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton hallitusohjelmassa kuitenkin sovittiin peruskoulun kieltenopetuksessa toisin kun lain valmistelutyön aikana oli ajateltu. Laki koulujärjestelmän perusteista hyväksyttiin eduskunnassa sellaisena, että peruskouluun tuli kaikille pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen tuli olla niin sanottu toinen kotimainen. Tämän lisäksi yläasteella voitiin opiskella vielä yhtä vapaaehtoista kieltä. Peruskoulu-uudistus toteutettiin alueittain vuosina 1972–1977.^[6] Päätöstä perusteltiin Suomen virallisen kaksikielisyyden turvaamisella, mutta perusteluiksi esitettiin myös pohjois­maista yhteis­työtä ja työllistymistä muissa Pohjoismaissa. Myös sillä, että peruskoulun rinnalla oli vielä pitkään oppikoulua käyviä oppilaita, joille toinen kotimainen kieli oli pakollista ensimmäisestä luokasta alkaen, oli merkitystä.^[10] Vuonna 2003 eduskunta päätti Vanhasen I hallituksen esityksestä vakinaistaa vuosia jatkuneen ylioppilaskirjoitusten rakennekokeilun, ja sen myötä toinen kotimainen kieli muuttui ylioppilaskirjoitusten osalta vapaaehtoiseksi.^[9]

Suomen peruskoulun opetussuunnitelmasta muodostui kansainvälisesti poikkeuksellisen kielipainotteinen, ja päätös kahdesta pakollisesta vieraasta kielestä aiheutti paljon arvostelua. Nykyisin kahden kielen pakollisuus hyväksytään yleisesti ja erimielisyyttä aiheuttaa vain se, mitä kieltä tulisi opettaa englannin lisäksi. 1990-luvulla myös yleiseurooppalainen suuntaus on seurannut Suomen mallia, jossa oppivelvollisuusikäisille opetetaan kahta vierasta kieltä: Euroopan komission asettama tavoite on, että jokainen Euroopan unionin kansalainen pystyisi kommunikoimaan vähintään kahdella vieraalla kielellä oman äidinkielensä lisäksi.^[11]

Oppimistulokset

Vuonna 1993 valtioneuvoston päätöksellä B1-kielen tuntimäärää vähennettiin kolmanneksella yhdeksästä kuuteen tuntiin, samalla kun A-kielen tuntimäärää korotettiin yläasteella seitsemästä kahdeksaan. Myös lukion tuntijakoratkaisu laski pakollisten kurssien määrän A-kielessä kahdeksasta kuuteen ja B-kielessä seitsemästä viiteen. Uuden tuntijaon jälkeen valtaosa erityisesti peruskoulun oppilaista opiskeli ruotsia vähemmän kuin ennen tuntijakouudistusta.^[12] Ylioppilaskirjoituksissa ruotsin kielen tulokset ovat jatkuvasti huonontuneet ja arvosteluasteikkoa on jouduttu laskemaan aikaisemmasta. Ruotsin kielen kokeeseen osallistuvilla on vähemmän kursseja suoritettuna kuin englantia kirjoittavilla. Mahdollisuus ylioppilastutkinnon hajauttamiseen on vähentänyt kielenopiskelua, koska oppilaat suorittavat usein vain pakolliset kurssit.^[10] Ruotsin opettajien mukaan oppilailla on kielteinen asenne ruotsin opiskeluun, ja he katsovat opetustuntimäärien vähentymisen vaikuttaneen oppilaidensa oppimistulosten heikkenemiseen.^[13]

Vuonna 1991 tehdyn tutkimuksen mukaan B-kielenä ruotsia lukeneet peruskoulun yhdeksäsluokkalaiset osasivat keskimäärin 720 sanaa, joka oli noin 80 prosenttia sanasto-otannan perustana olleesta 900 keskeisestä sanasta. Tytöt menestyivät keskimäärin selvästi paremmin ja osasivat sata sanaa enemmän kuin pojat. Kaupunkien koulujen ryhmissä osattiin keskimäärin 60 sanaa enemmän kuin maaseutukouluissa. Vuonna 1995 ruotsin kielen oppimistuloksia mitattiin valtakunnallisessa kokeessa, johon osallistui 975 B- ja 211 A-ruotsia opiskellutta 9. luokan oppilasta. B-ruotsin kokeen koulujen väliset erot olivat suuret: heikoimman koulun tulos oli alle puolet parhaan koulun tuloksesta. Kokeen tulosjakauma oli kaksihuippuinen: ruotsia osattiin joka melko hyvin tai erittäin huonosti. Tulokseen ei näyttänyt vaikuttavan opetusryhmän tai koulun koko eikä kunnan yksi- tai kaksikielisyys. Suurissa, yli 25 000 asukkaan kunnissa yleensä ei ilmennyt suurta ruotsia huonosti osaavaa ryhmää. Vastaavaa ilmiötä ei havaittu englannin kielen vastaavassa kokeessa, vaan jakauma oli tasaisesti nouseva ja painottui korkeisiin pistemääriin.^[14] Ylioppilaskirjoituksissa tytöt menestyvät ruotsissa poikia paremmin ja ero on erityisen selvä keskipitkän ruotsin kokeessa. Englannin pitkän oppimäärän kokeessa pojat puolestaan menestyvät tyttöjä paremmin. Tulosten erot heijastavat luultavasti asennoitumiseroja ja sitä, että englanti on nuorisokulttuurin ja tietotekniikan kieli.^[15]

Vuonna 2003 K. Pohjolan tekemän tutkimuksen mukaan "oppilaiden osaaminen on yhteydessä heidän asenteisiinsa kielen tärkeyttä ja mieluisuutta kohtaan" ja hänen mukaansa erityisesti toisena kotimaisena kielenä opiskeltavan ruotsin opetusta tulisi kehittää siten, että oppilailla olisi "mahdollisuuksia olla kosketuksissa ruotsin kielen kanssa luonnollisissa tilanteissa."^[10]

Oppilaiden motivaatio ja asennoituminen

Kyösti Julkusen tutkimuksessa "Vieraan kielen oppiminen: A2-kielen opiskelijoiden motivaatio ja kielen valintaan vaikuttaneet tekijät" vuodelta 1998 tutkittiin oppilaiden lähtömotivaatiota ja kielivalintojen syitä peruskoulun viidennellä luokalla. Tutkimusaineistona oli 181 oppilasta Joensuusta. Oppilaat olivat selvästi motivoituneimpia englannin kielen opiskeluun ja ranska, saksa ja venäjä olivat suunnilleen samalla tasolla. Ruotsin osalta motivaatio oli alhaisin lukuun ottamatta yhteiskunnallisen motivaation aspektia, eli näkemystä kielitaidon kuulumisesta yleissivistykseen. Opetusministeriön toimeksiannosta vuonna 1998 tehdyn haastattelututkimuksen perustella 44 % suomenkielisistä oppilaista piti ruotsin kielestä oppiaineena ja 63 % ilmoitti haluavansa opiskella jotain toista kieltä ruotsin sijaan. Ruotsin pakollisuuden kannalla oli 44 % tytöistä ja 19 % pojista. A-kielenä ruotsia opiskelleet suhtautuivat siihen tosin myönteisemmin kuin muut. Heistä 56 % tytöistä ja 41 % pojista oli ruotsin pakollisuuden kannalla.^[16]

E. Mustilan tutkimuksessa pyrittiin selvittämään mitkä opiskelumotivaation perusteet parhaiten selittävät lukiolaisten ruotsin kielen opintomenestystä. Hyvin ruotsia osaavat oppilaat (19 %) motivoituivat opiskeluun erityisesti integratiivisista syistä, osallistuivat opetukseen tunneilla ja olivat kiinnostuneita ylimääräisten kielten opiskelusta. Keskinkertaiset oppilaat (45 %) suuntautuivat kotitehtäviin ja monet heistä olivat instrumentaalisesti motivoituneita. Heikoimmat oppilaat (38 %) olivat myös kotitehtäväorientoituneita ja heitä puuttui kokonaan opiskelumotivaatio. Motivaation selitysosuus menestyksestä oli 27,7 %, eli ennen kaikkea ahkeruus ruotsintunneilla ilmeni hyvinä arvosanoina. Laineen vuoden 1991 tutkimuksen mukaan kaupunkikouluissa ruotsin opiskelumotivaatio on selkeästi korkeampi kuin maaseutukouluissa, vaikka yleisessä opiskelumotivaatiossa ei havaittu samanlaisia eroja.^[17]

Suomessa suomea opiskellaan pakollisena kielenä joko äidinkielenä, suomena saamenkielisille, suomena viittomakielisille, suomena toisena kielenä tai viimeistään B-kielenä seitsemänneltä luokalta alkaen. Muille kuin suomen-, ruotsin-, saamen- ja romaninkielisille suomi toisena kotimaisena kielenä voi olla vapaaehtoinen.^[18][19] Yli 80 prosenttia suomenruotsalaisista käyttää päivittäin arki- tai työelämässään myös suomen kieltä^[20]. Professori Kari Sajavaaran mukaan toisen kotimaisen kielen merkitys Suomen ruotsinkielisille onkin kokonaan toisenlainen kuin ruotsin merkitys suomenkielisille. Sajavaaran mukaan Suomen koulujärjestelmässä suomea heikosti osaavien ruotsinkielisten asema jää helposti huomiotta. Ruotsinkielisissä kouluissa 90 % valitsee A1-kieleksi suomen ja A2-kielenä sitä opiskelee 3,4 %. Ruotsinkielisissä lukioissa 54 % oppilaista opiskeli kolmea vierasta kieltä.^[1] 80 % ruotsinkielisistä oppilaista suorittaa ylioppilaskirjoituksissa suomen kielen pitkän oppimäärän kokeen. Suomen kielen opetus ruotsinkielisissä oppilaitoksissa on käytännössä huomattavasti laajempaa kuin ruotsin opetus suomenkielisissä oppilaitoksissa.^[14]

Suomenruotsalaisten lisääntyneen kaksikielisyyden vuoksi oppilaiden kielitaustassa ja opiskelumotivaatiossa on suuria eroja. Opetusministeriön tutkimuksen mukaan noin yksi kolmesta ruotsinkielisten koulujen oppilaasta on taustaltaan kaksikielinen ja tämän lisäksi noin 20 % kuulee ja käyttää suomea säännöllisesti. Oppilaista 45 % on kosketuksessa suomeen vain koulussa. Kaksikielisyys on voimakkaasti keskittynyt suuriin kaupunkeihin ja yksikielisesti ruotsia puhuvat ovat pääsääntöisesti Pohjanmaalta, Turun saaristosta, Ahvenanmaalta ja Uudenmaan maaseudulta. Erilaisten lähtökohtien vuoksi paikallisissa opetussuunnitelmissa yksikielisillä paikkakunnilla on melko laajasti käytetty hyväksi mahdollisuutta nostaa suomen kielen vuosiviikkotuntimäärä kahdeksasta kymmeneen tai joskus jopa 12−14. Ruotsinkielisissä kouluissa on myös tavallisen suomen oppimäärän rinnalle kehitetty niin sanottu äidinkielenomainen oppimäärä.^[14]

Ahvenanmaalla kaikkien oppilaitosten virka- ja opetuskielenä on Ahvenanmaan itsehallintolain mukaisesti ruotsi.^[21] Maakunnalla on oikeus järjestää itsehallintolakinsa puitteissa opetustoimi alueellaan haluamallaan tavalla, mihin sisältyy maakunnan mahdollisuus säätää opetuskielestä ja opetussuunnitelmista vapaasti.^[22] Ahvenanmaan peruskouluissa suomi ei ole pakollinen oppiaine, mutta enemmistö koululaisista opiskelee sitä valinnaisaineena B-kielenä, useat jo ala-asteella A2-kielenä.^[14] Englanti on sen sijaan maakunnassa kaikille pakollinen A1-kieli peruskoulussa ja keskiasteen oppilaitoksissa.^[23]

Suomen kieli oli 1970-luvulla pakollinen Ahvenanmaan ainoassa lukiossa Ålands lyceumissa. Myöhemmin koulu jakautui kahteen linjaan: ylioppilaslinja (studentlinje) ja lukiolinja (gymnasielinje). Lukiolinjan päästötodistus oikeutti pyrkimään Ruotsin korkeakouluihin sekä Åbo Akademi -yliopistoon. Muihin Suomen korkeakouluihin edellytettiin ylioppilaslinjan päästötodistus. Suomi oli pakollinen ylioppilaslinjalla, mutta ei lukiolinjalla.

Sittemmin suomen kieli oli pakollinen oppiaine kolmella linjalla neljästä Ålands lyceumissa: humanistis-yhteiskuntatieteellisellä, luonnontieteellisellä ja esteettisellä. Terveys- ja urheilulinjalla oli yksi pakollinen kieli englannin lisäksi; sen sai vapaasti valita suomen, saksan tai ranskan kesken.^[24] Nykyisin suomi on kaikilla linjoilla yksi vaihtoehto toiseksi pakolliseksi kieleksi, sen sijaan voi valita saksan tai ranskan.^[25]

Itsehallinnon historiallinen pohja on Kansainliiton kesäkuussa 1921 tekemän päätös, jonka mukaan Ahvenanmaan saaret jäivät vastoin tuolloisen ahvenanmaalaisten enemmistön toiveita Suomen yhteyteen. Päätöksessä kuitenkin vaadittiin että saarten ruotsinkielisen väestön kansallisuuden, kielen ja kulttuurin turvaamiseksi oli annettava tiettyjä takeita, jotka Suomen eduskunta hyväksyi lisäyksinä ja muutoksina Ahvenanmaan jo 1920 saamaan laajaan itsehallintoon.^[26]

Pääartikkeli: Pakkoruotsi

Ruotsin kielen opiskelun pakollisuus on herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa sekä pakollisuuden puolustajat että vastustajat viittaavat pedagogisiin seikkoihin. Kaikille annettavan toisen kotimaisen kielen opetuksen puolustajien näkemys on, että vapaaehtoisuus kaventaisi kielitaitoa ja muodostaisi riskin, etteivät ne, jotka haluavat opiskella ruotsia, enää saisi siihen mahdollisuutta. Heidän näkemyksensä on myös, etteivät oppilaat voi itse ennustaa mitä kieliä he tulevaisuudessa tarvitsevat.

Kaikille annettavan toisen kotimaisen kielen opetuksen vastustajien mukaan pakolla ei saavuteta mitään vaan opiskelusta kiinnostuneet oppilaat olisivat motivoituneimpia ja pääsisivät parempiin oppimistuloksiin.^[14]

Suomalaisten suhtautumista ruotsin kielen opiskelun pakollisuuteen on mitattu useita kertoja. Taloustutkimus Oy:n vuosien 1990-2003 välillä tekemässä sarjassa mielipidemittauksia noin kaksi kolmasosaa vastaajista on tasaisesti kannattanut ruotsin kielen muuttamista vapaaehtoiseksi. Taloustutkimuksen toisille tilaajille tekemissä mittauksissa 1996 ja 2008 puolet kannatti ruotsin kielen pakollisuutta.^[27][28] Keskeiset poliittiset vaikuttajat suurimmissa puolueissa, kuten esimerkiksi Jyrki Katainen ja Paavo Lipponen, ovat kuitenkin kannattaneet kaikille annettavaa toisen kotimaisen kielen opetusta.^[29]

Vapaa kielivalinta ry järjesti bussikampanjan Tampereella ruotsin vapaaehtoisuuden puolesta.^[30] Kampanjan suunnittelijan Heikki Orsilan mukaan suomalaista opetusta olisi kehitettävä niin, että pakollisen ruotsin edellyttämät oppitunnit voitaisiin käyttää paremmin opiskelijan omien tarpeiden mukaan.^[31]

• Suomen kielipolitiikka
• Suomen kielilaki
• Virallisten kielten opetus eri maissa

• Toisen kotimaisen kielen opetuksen kehittämisen suuntaviivoja Kieltenopetuksen monipuolistamis- ja kehittämishanke 1996–2000 Kimmoke 1999. Opetushallitus. Arkistoitu 18.5.2005. Viitattu PDF.

Viitteet

• Folktinget - Svenska i studentexamen (pdf). (ruotsiksi)
• Opetushallitus: Voimassa olevat opetussuunnitelmien ja tutkintojen perusteet (Arkistoitu – Internet Archive).
• Opetushallitus: Kieltenopetuksen kehittämishanke 2002–2004 (Arkistoitu – Internet Archive).
• Suomen ruotsinopettajat ry.