Tove Jansson

Pääartikkeli: Tove Janssonin elämäkerta

Lapsuus ja perhe

Tove Jansson syntyi 9. elokuuta 1914 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat suomenruotsalainen kuvanveistäjä Viktor Jansson sekä ruotsalaissyntyinen piirtäjä Signe Hammarsten-Jansson, jotka olivat tavanneet toisensa Pariisissa opiskellessaan Académie de la Grande Chaumièressä ja olleet naimisissa vuodesta 1913. Vanhemmat toivoivat lapsesta alusta asti taiteilijaa.^[5] Perheeseen syntyi myöhemmin vielä kaksi poikaa, Per Olov Jansson vuonna 1920 ja Lars Jansson vuonna 1926. Myös Toven molemmista veljistä tuli taiteilijoita.^[2]

Janssonit asuivat Toven lapsuuden ja nuoruuden ajan Helsingin Katajanokalla Luotsikatu 4:ssä. Talossa asui paljon taiteilijoita. Janssonien hallussa oli ylimmän kerroksen ateljeehuoneisto, jonka edellinen asukas oli ollut taidemaalari Hugo Simberg. Tove vietti suuria osia lapsuudestaan myös Ruotsissa äidinpuoleisten sukulaistensa luona. Suomen itsenäistymisen jälkeisten levottomuuksien aikana Signe ja Tove asuivat pidemmän aikaa Ruotsissa, kun Viktor Jansson taisteli Suomen sisällissodassa valkoisten puolella.

Hammarsten-suvun yhteinen kesänviettopaikka oli Ängsmarnin huvila Blidön saarella Tukholman saaristossa. Myös Tove vietti lapsuutensa kesät Ängsmarnissa, ja vanha puuhuvila sekä sitä ympäröinyt vehreä laakso toimivat myöhemmin esikuvina Muumitalolle ja Muumilaaksolle.^[6]

Omaelämäkerrassaan Kuvanveistäjän tytär (1968) Tove Jansson kuvaili lapsuuttaan impulsiivisen kuvanveistäjäisän ja käytännönläheisen piirtäjä-äidin tyttärenä. Viktor Jansson oli boheemi taiteilijaluonne, jonka ateljeessa järjestetyt juhlat saattoivat jatkua päiväkausia. Hänen lähipiiriinsä kuului useita sukupolvensa johtavia taiteilijoita, kuten Alvar Cawén, Marcus Collin, Jalmari Ruokokoski ja Tyko Sallinen, jotka istuivat usein iltaa Janssoneilla. Nuoruudessaan Tove oli muutamien isänsä tekemien veistosten mallina. Kuuluisin näistä on Convolvulus, joka voitti Helsingin kaupungin kuvanveistokilpailun vuonna 1930 ja pystytettiin Kaisaniemen puistoon.

Koska Viktorin kuvanveistäjäntulot olivat epäsäännölliset, perheen päivittäisestä toimeentulosta huolehti Signe Hammarsten-Jansson. Hän työskenteli Suomen Pankin setelipainon graafikkona ja teki huomattavan uran etenkin suomalaisten postimerkkien suunnittelijana. Lisäansioita Signe hankki piirtämällä kirjankansia ja kuvittamalla suomenruotsalaisia lehtiä.^[2]

Taiteilijakodin ilmapiirin ja etenkin äitinsä esimerkin innostamana Jansson aloitti jo varhain uransa kuvittajana. Hän julkaisi ensimmäiset piirroksensa 14-vuotiaana Allas Krönika -lehdessä nimimerkillä ”Totto”. Piirrossarjan nimi oli Hej hurra för Mannerheim! (”Hei hurraa Mannerheimille”) ja se kuvasi sisällissodan 10-vuotisjuhlaparaatia. 15-vuotiaana Jansson ryhtyi avustamaan vakituisesti suomenruotsalaista pilalehti Garmia, jonka toimituskuntaan hänen äitinsä kuului. Vuonna 1933 Jansson asetti ensimmäistä kertaa töitään näytteille, ja samana vuonna julkaistiin myös hänen ensimmäinen kuvakirjansa Sara och Pelle och Neckens bläckfiskar (suom. Pipu ja Kalle ja Ahdin mustekalat, 1933; uusi suomennos Seikkailu merenpohjassa, 2014) salanimellä Vera Haij. Hän oli kirjoittanut ja kuvittanut kirjan jo viisi vuotta aiemmin, 14-vuotiaana.^[7]

Nuori kuvataiteilija

Taiteilijaperheen tyttärenä Tove Janssonille oli lapsesta asti itsestään selvää, että hänestä tulee kuvataiteilija. Tove kävi keskikoulun Helsingin suurimmassa ruotsinkielisessä yhteiskoulussa Brobergska samskolanissa^[8]. Kesken koulun äiti onnistui järjestämään Tovelle vapautuksen vaikeimmaksi osoittautuneesta kouluaineesta, algebrasta.

Keväällä 1930 15-vuotias Tove Jansson päätti koulunsa Helsingissä, ja saman vuoden syksyllä hän kirjautui Tukholman taideteolliseen kouluun opiskelemaan mainospiirtämistä ja muotoilua. Äiti Signe oli aikanaan valmistunut piirustuksenopettajaksi samasta oppilaitoksesta. Syksyllä 1931 Tove jatkoi opintojaan Tukholman Ylemmässä taideteollisuuskoulussa paino- ja taidekäsityön linjalla, kuvittaja- ja mainospiirtäjäkoulutuksessa. Jansson opiskeli Tukholmassa kolme vuotta ja asui enonsa, lääkekemian professori Einar Hammarstenin luona.^[2][9][10]

Aiemmista suunnitelmista poiketen Tove ei pyrkinytkään Tukholman kuninkaalliseen taideakatemiaan, vaan palasi 1933 Helsinkiin ja jatkoi opintojaan Ateneumissa eli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opiskeluvuodet Tukholmassa olivat vakuuttaneet hänet siitä, että hänen ominta alaansa on maalaaminen, ja Ateneumissa hän valitsi taidemaalariluokan. Ateneumissa Jansson opiskeli William Lönnbergin ja Uuno Alangon oppilaana, mutta kummallakaan ei ollut suurta vaikutusta hänen tyyliinsä.

Sen sijaan ystävyys ja rakkaus kuusi vuotta vanhemman Sam Vannin kanssa oli merkityksellinen ja vahvisti Janssonin näkemystä värien merkityksestä maalaustaiteessa.^[11] Vuonna 1934 hän matkusti Saksan kautta Pariisiin.

Taidemaalariluokan oppilaat olivat tyytymättömiä Ateneumin opetukseen ja etenkin pääopettaja Lönnbergiin, ja keväällä 1936 tilanne muuttui avoimeksi kapinaksi: suurin osa taidemaalariluokan oppilaista jätti Ateneumin. Tove Jansson ja kolme muuta oppilasta, Runar Engblom, Christian Sibelius ja Unto Virtanen, vuokrasivat yhteisen ateljeen Ullanlinnan Tähtitorninkadulta.^[12]

Jansson palasi myöhemmin Ateneumiin, mutta päätti opintonsa siellä lopullisesti vuonna 1937. Samana vuonna hän muutti omaan ateljeehensa Vänrikki Stoolin kadulle Etu-Töölöön. Hän asetti maalauksiaan näytteille useisiin eri näyttelyihin ja sai hyviä arvosteluja. Hän sai myös joitakin palkintoja, ja matka-apurahojen turvin hän opiskeli ja työskenteli Pariisissa ja Bretagnessa kevään 1938 sekä teki matkan Italiaan kevätkesällä 1939.^[13]

Taidemaalarin työ ei kuitenkaan taannut toimeentuloa, ja Jansson oli taloudellisesti riippuvainen kuvitustyöstä. Hän avusti ahkerasti suomenruotsalaisia lehtiä kuvituksillaan ja alkoi kirjoittaa myös lehtinovelleja: ensimmäinen näistä oli Helsingfors-Journalenissa julkaistu ”Bulevarden” (1934). Hän sai myös kuvitettavakseen kirjoja, pääasiassa lastenkirjoja, kuten Brita Hiort af Ornäsin Pikku-Olli ja Jänis Suurisuu (1943) sekä Solveig von Schoultzin Nalleresan (1944). Kaivattuja lisäansioita toivat myös postikorttien ja mainoskuvien piirtäminen.^[14][2]

Ostettuaan 1952 isolla pankkilainalla omakseen Ullanlinnankadun 1:ssä sijaitsevan torniateljeehuoneiston, jossa hän oli asunut jo 1944 lähtien,^[15][16] velkainen Jansson teki kymmenessä vuodessa kaikkiaan 11 monumentaalityötä lasimaalauksista monimetrisiin öljymaalauksiin, muun muassa seinämaalauksia, joista maksettiin hyvin. Hän teki monet al secco -tekniikalla, kalkkimaalilla kuivaan seinään.

Hän on maalannut muun muassa Elsi Borgin suunnitteleman, 1953 valmistuneen Teuvan kirkon alttaritaulun Kymmenen neitsyttä (Viisaat ja tyhmät neitsyet, 1954).^[17] Tämä on ainoa hänen maalaamansa alttaritaulu. Haminan Seurahuoneen yläkerran Marskin salissa on kaksi hänen suurikokoista maalaustaan.^[18] Maalauksia valmistui 1945 Helsingin Pitäjänmäkeen, Strömbergin tehtaan ruokasaliin^[19], 1947 Helsingin kaupungintalon ravintolaan, 1952 Kotkan ammattikouluun, 1953 Casa Academicaan Helsinkiin sekä Karjaan yhteiskouluun ja 1955–1957 Auroran lastensairaalaan.^[20] Satuaiheisia seinämaalauksia valmistui 1949 myös Kotkaan yksityiseen lastentarhaan.^[21][22] Viimeiset julkiset öljymaalauksensa Jansson teki 1984 porilaiseen Reima ja Raili Pietilän suunnittelemaan Taikurin hattu -lastentarhaan.^[2]

Erityisen merkitykselliseksi muodostui suhde pilalehti Garmiin, jota Jansson oli avustanut 15-vuotiaasta lähtien. Hän työskenteli Garmin vakituisena kuvittajana viitisentoista vuotta ja piirsi siihen noin sata kansikuvaa sekä noin viisisataa muuta piirrosta. Ahkerin kausi oli 1940-luvun alussa toisen maailmansodan aikana, jolloin Jansson oli Garmin johtava taiteilija. Hän kuvasi piirroksissaan sekä taiteilijaelämää että sota-ajan karua arkea, mutta kaikkein eniten hän nautti poliittisten pilapiirrosten tekemisestä ja siitä, että sai olla ”sikamainen Hitleriä ja Stalinia kohtaan”.^[23] Janssonin terävä kynä johti Garmin ajoittain jopa ongelmiin esivallan kanssa.

Vuonna 1938 Garmissa julkaistiin Janssonin piirtämä kansikuva, joka arvosteli Münchenin sopimusta: kuvassa Adolf Hitler on kuvattu kiukuttelevana pikkupoikana, joka vaatii huutaen lisää kakkua, vaikka on jo saanut runsaasti kakunpaloja (Puolan käytävän, Elsass-Lothringenin, Danzigin jne.). Garmin päätoimittajan Henry Reinin mukaan lehti oli vähällä saada rangaistuksen ”vieraan ystävällismielisen valtion päämiehen loukkaamisesta”.^[24] Maaliskuussa 1940, juuri ennen Moskovan rauhaa, sensuuri kielsi Garmia julkaisemasta Janssonin piirtämää kansikuvaa, jossa irvailtiin Stalinin sotilaalliselle kyvyttömyydelle.^[25]

Muumien synty

Muumien ajatus syntyi Tove Janssonin mielikuvituksessa jo 1930-luvulla. Ensimmäinen piirros muumista syntyi Janssonien kesäpaikan ulkohuussin seinälle. 1930-luvun alkupuolella hänen akvarelleissaan esiintyy mustia muumin kaltaisia olentoja, ja pian Jansson alkoi käyttää hahmoa Garmin pilapiirroksissaan, joissa se toimi tekijän tunnusmerkkinä yhdessä signeerauksen kanssa.^[26]

Varhaisessa vaiheessa hahmon nimi oli Snork (niisku), mutta myöhemmin se sai nimen Mumin tai Mumintroll (muumi/muumipeikko). Tämä nimi oli peräisin Tukholman taidekoulun ajoilta ja oli Toven enon Einar Hammarstenin keksimä. Tämä oli kertonut ruokaa näpistelevälle sisarentyttärelleen kauhutarinoita ruokakomerossa asuvasta ”muumipeikosta”.^[27] Alkuvaiheissaan muumit olivat pelottavia olentoja, mustia ja punasilmäisiä, eräänlaisia henkilökohtaisia demoneita. Ne olivat laihoja ja usein sarvipäisiä. Muumikirjojen myötä ne muuttuivat ystävällisiksi hahmoiksi.^[28]

Ensimmäisen muumikirjansa Småtrollen och den stora översvämningen (suom. Muumit ja suuri tuhotulva) Jansson kirjoitti talvisodan aikana, vuosina 1939–1940. Hän puhtaaksikirjoitti ja kuvitti kirjan jatkosodan jälkeen, ja se ilmestyi syksyllä 1945 Söderström & Co:n kustantamana. Viisikymmentä vuotta myöhemmin Jansson teki kirjan uuteen painokseen esipuheen, jossa hän selosti vaikuttimiaan ryhtyä kirjailijaksi:

Sotatalvena 1939 työni oli seisahtunut; tuntui aivan hyödyttömältä koettaa piirtää kuvia. Kai voi ymmärtää, että äkkiä innostuin kirjoittamaan jotain, mikä alkoi sanoilla ”Olipa kerran”. Satuhan jatkosta piti tulla, ei mahtanut mitään, mutta puolustelin itseäni sillä, etten ottanut mukaan prinssejä, prinsessoja enkä pieniä lapsia, vaan valitsin sen sijaan pilapiirrosteni äkäisen tunnushahmon ja nimesin sen Muumipeikoksi.^[29]

Ensimmäistä muumikirjaa hädin tuskin huomattiin maailmansodan jälkeisillä kirjamarkkinoilla, ja siitä ilmestyi vain yksi – joskin myönteinen – arvostelu. Jansson oli kuitenkin innoissaan uudesta aluevaltauksesta ja ryhtyi välittömästi kirjoittamaan uutta muumikirjaa. Kometjakten (suom. Muumipeikko ja pyrstötähti) ilmestyi syksyllä 1946. Jansson teki kirjan pohjalta myös jatkosarjakuvan Mumintroll och jordens undergång (”Muumipeikko ja maailmanloppu”) joka ilmestyi vasemmistolaisessa Ny Tid -lehdessä 1947–1948. Muumien saama vastaanotto oli kuitenkin edelleen vaisu. Kometjakten sai hieman edeltäjäänsä enemmän huomiota, mutta sen myyntiluvut olivat huonot, ja Söderström & Co kieltäytyi julkaisemasta enempää muumikirjoja, koska piti niitä taloudellisesti kannattamattomina. Ny Tidin lukijat puolestaan valittivat, että muumiperhe on liian porvarillinen, eikä lehti tilannut Janssonilta enempää sarjakuvia.^[30]

Janssonin kirjoitustarmoa nämä takaiskut eivät kuitenkaan kyenneet lannistamaan. Kolmannen muumikirjan Trollkarlens hatt (suom. Taikurin hattu) hän vei kilpailevalle kustantajalle Schildtsille, joka julkaisi sen syksyllä 1948. Trollkarlens hatt oli Tove Janssonin kirjallinen läpimurto. Se sai ylistävät arvostelut sekä Suomessa että Ruotsissa, jossa se edeltäjiensä tapaan julkaistiin samaan aikaan. Kirjasta tehtiin myös nopeasti englanninkielinen käännös Finn Family Moomintroll, joka ilmestyi 1950.^[31]

Ihmissuhteet

Ensimmäinen merkittävämpi rakkaussuhde Janssonilla oli 1935–1939 taidemaalari Sam Vannin kanssa.^[32] Sodan aikana Janssonilla oli 1941–1942 rakkaussuhde kuvataiteilija Tapio Tapiovaaraan.^[33] Vakavampi suhde oli 1940-luvun puolenvälin molemmin puolin vasemmistolaisen älykön ja kansanedustaja Atos Wirtasen kanssa, joka tiedetään muumiteosten hahmon Nuuskamuikkusen esikuvaksi.^[34] Jansson oli valmis avioitumaan Wirtasen kanssa.^[35]

27-vuotias Tove kirjoitti lokakuussa 1941 ystävälleen Evalle suhtautumisestaan miehiin:

” – minulla ei ole varaa eikä aikaa avioitua heistä kenenkään kanssa! En ehdi ihailla ja lohduttaa. Kyllähän minä säälin heitä, kyllähän minä pidän heistä mutta en halua omistaa elämääni esitykselle jonka läpi olen nähnyt. – Miesten sota! Näen miten työni käy, jos menen naimisiin. Sillä siitä ei pääse mihinkään, että minullakin on kaikki nuo naisten taipumukset lohduttaa, ihailla, alistua, luopua itsestäni. Minusta tulisi joko huono maalari tai huono vaimo. Enkä halua synnyttää lapsia, jotka tapetaan jossakin tulevassa sodassa!”^[36]

Atos Wirtasen empiessä avioitumisen suhteen Jansson tutustui naimisissa olevaan teatteriohjaaja Vivica Bandleriin 1946. Tästä muodostui hänen ensimmäinen naissuhteensa 32-vuotiaana. Tove ja Vivica ikuistuivat muumikirjoihin Tiuhtin ja Viuhtin muodossa (Tofslan och Vifslan); Jansson signeerasi töitäänkin Tofslan-nimellä.^[37] Jansson ikuisti Bandlerin Helsingin kaupungin häneltä 1947 tilaamaan "Juhlat kaupungissa" -freskoon.^[38] Suhde kuitenkin päättyi nopeasti, mutta ystävyys säilyi loppuelämän ajan. Jansson ja Bandler myös toteuttivat useita muuminäytelmiä yhdessä.^[39]

Vuodesta 1956 alkaen kuolemaansa 2001 saakka Janssonin elämänkumppani oli taidegraafikko Tuulikki Pietilä, jonka kanssa hän vietti kymmeniä kesiä Pellingissä sijaitsevassa Klovaharunin saaressa. He kirjoittivat yhdessä kirjan Haru, eräs saari (1996), jossa he kertoivat kesistään saarella.^[40] Jansson ja Pietilä asuivat ja pitivät yllä galleriaa Helsingin Kaartinkaupungissa Ullanlinnankadulla. Pietilän kuvaamista kaitafilmeistä on koottu useita televisiodokumentteja, joissa on käsitelty niin heidän kesiään Klovaharunilla kuin heidän matkusteluaan ympäri maailmaa. Pietilä oli Janssonin seuralainen Presidentinlinnan itsenäisyyspäiväjuhlissa vuonna 1992, ensimmäisenä samansukupuolisena parina.^[41] Tuulikki Pietilän selviä piirteitä löytyy 1957 julkaistun Taikatalvi-kirjan Tuutikista.^[42][43]

Myöhempi elämä ja työt

Omien muumikirjojensa lisäksi Jansson kuvitti myös muita lastenkirjallisuuden klassikoita, kuten J. R. R. Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin sekä Lewis Carrollin romaanin Liisan seikkailut ihmemaassa ja runoelman Kraukijahti ruotsinnokset. Hän on kirjoittanut myös useita aikuisille suunnattuja kirjoja, muun muassa novelleja. Muumi-sarjakuvia Jansson piirsi itse 1947–1961 suomalaisiin ja ulkomaisiin lehtiin, minkä jälkeen niitä jatkoi hänen veljensä Lars. Parhaimmillaan 1950-luvulla Muumipeikko-sarjakuva ilmestyi yli 40 maassa ja 60 kielellä.^[26]

Jansson kirjoitti ja kuvitti toistakymmentä muumikirjaa, joista viimeinen, Muumilaakson marraskuu, ilmestyi vuonna 1970. Sen jälkeen Jansson julkaisi aikuisille suunnattua proosaa: lapsuusmuistoja, matkakertomuksia, tiiviitä novelleja ja romaaneja ihmissuhteista, jopa jännitys- ja kauhutarinoita.^[44]

Jansson sai työstään useita palkintoja. Vuonna 1966 hän sai Hans Christian Andersenin palkinnon työstään lastenkirjallisuuden hyväksi. Valtion kirjallisuuspalkinnon hän sai vuosina 1963, 1971 ja 1982. Jansson sai myös Suomen Kulttuurirahaston palkinnon 1990 sekä Suomi-palkinnon 1993.^[2]

Vuonna 1986 Jansson ja Pietilä lahjoittivat Tampereen taidemuseolle teoskokonaisuuden, johon kuului yli tuhat Janssonin alkuperäiskuvitusta ja useita Pietilän rakentamia muumiaiheisia kuvaelmia. Lahjoitukseen sisältyi myös muumikirjojen erikielisiä käännöksiä ja yli kaksimetrinen muumitalo, jonka Jansson ja Pietilä olivat tehneet yhdessä ystävänsä, erikoislääkäri Pentti Eistolan kanssa. Kokoelmaa varten perustettiin erillinen Muumilaakso-museo, joka avasi ovensa yleisölle Tampereen pääkirjastotalo Metsossa keväällä 1987.^[45]

Kuolema

Tove Jansson sairastui 1990-luvulla sekä keuhko- että rintasyöpään. Sairastumisensa myötä Jansson vetäytyi julkisuudesta; hänen viimeinen huomattava julkinen esiintymisensä oli vuonna 1994 Tampereella 80-vuotispäivänsä kunniaksi järjestetyssä kirjailijasymposiumissa. Jansson sai keväällä 2000 vaikean aivoverenvuodon. Hän vietti koko seuraavan vuoden sairaalassa ja kuoli 86-vuotiaana 27. kesäkuuta 2001. Hänet on haudattu sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle vanhempiensa sekä veljensä Larsin ja tämän vaimon Nitan viereen.^[46][47]

Kirjailijana

Janssonin ura lastenkirjailijana alkoi toisen maailmansodan aikana – hän halusi synkkyyden keskelle muistutuksen lapsuuden onnesta ja turvallisuudesta. Muumikirjoissa joudutaan yleensä seikkailuun, johon liittyy matka ja siltä paluu. Lopussa kotielämä palautuu aina turvallisiin uomiinsa. Muumit ovat boheemeja hahmoja, jotka eivät usko auktoriteetteihin. Boheemiuteen kuuluvat suvaitsevaisuus ja huumori. Muumit ovat kuitenkin melko materialistisia ja porvarillisia. Ulkoisen ja sisäisen tapahtumisen vuorottelussa muumikirjat nojaavat vahvasti myös sykliseen luonnon kiertokulkuun ja ihmisen ikäkausiin. Muumikirjojen sarja tuntuu vakavoituessaan kulkevan koko ajan syksyä ja talvea, autioitumista ja kuulasta selkeyttä kohti.^[2]

Suvi Aholan mukaan muumikirjojen suosiota selittävät varmasti eniten niiden psykologinen osuvuus ja kyky, jolla kirjailija tasapainottelee lapsen ja aikuisen maailman välissä. Muumikirjat ovat sekä lasten että aikuisten kirjoja.^[2]

Ruotsalaisen kirjallisuudentutkijan Boel Westinin mukaan Jansson käyttää läpi tuotantonsa monia eri kirjallisuudenlajeja. Hän siirtyy notkeasti sadusta seikkailukertomukseen ja fantasiaan, onpa kokeillut muistelmatekniikan parodiaakin Muumipapan urotöissä sekä Shakespearella leikittelevää, kohtauksittaista, dialogiin nojaavaa dramaattista kerrontaa Vaarallisessa juhannuksessa.^[2]

Myös niin sanottu yleisproosa eli aikuisille suunnatut romaanit ja novellit ovat Westinin mukaan Janssonille vain yksi kirjallisuudenlaji monen joukossa, yksi tapa kirjoittaa. Niissäkin hän vuorottelee lapsuusmuistelmista, matkakertomuksista ja psykologisista novelleista jännitys- ja kauhutarinoihin.^[2]

Kuvataiteilijana

Jansson piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä 1943. Melko myönteisistä arvioista huolimatta sen öljytöitä kritisoitiin viimeistelyn puutteesta: sommitelmissa ja asetelmissa oli liikaa yksityiskohtia ja sisältöjä. Ranskaan ja Italiaan 1948 suuntautunut matka selvensi Janssonin taiteellisia päämääriä, hän lakkasi kuormittamasta maalausten kuva-alaa ja tarkensi sommittelua. Tyylin ja muotokielen muuttuminen näkyvät jo yksityisnäyttelyssä 1955 yksinkertaisuutena ja abstraktia lähentelevänä pelkistämisenä.^[2]

Nonfiguratiivisiin töihin hän siirtyi kuitenkin vasta 1960-luvulla maalaustaiteensa toisella aktiivikaudella, kun hän piti kymmenessä vuodessa kaikkiaan viisi yksityisnäyttelyä. Silloinkin hän silti menetteli teknisesti samaan tapaan kuin ennen: lähtökohtana oli konkreettinen aihe. Taidehistorioitsija Erik Kruskopfin mukaan todellisuus pysytteli aina Tove Janssonin abstrakteimpienkin teosten pohjana.^[2] Abtrakteissa teoksissa oli mukana usein tunnistettava elementti kuten rantamaisema tai vaikkapa punainen takki.^[48]

Öljyvärimaalausten ja kirjankuvitusten lisäksi Jansson teki tilaustöinä monia seinämaalauksia julkisiin tiloihin kuten Auroran lastensairaalaan, Helsingin kaupungintalon ravintolaan ja Haminaan hotelli Seurahuoneelle. Teuvan kirkkoon hän teki alttaritaulun Kymmenen neitsyttä (1954).^[2]

Palkintoja ja kunnianosoituksia

• Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 1938 (1. palkinto) ja 1953^[49]
• Valtion kirjallisuuspalkinto 1963, 1971 ja 1982^[2]
• Anni Swan -mitali 1964^[50]
• Hans Christian Andersen -palkinto (kultamitali) 1966^[2]
• Pro Finlandia -mitali 1976^[2]
• Filosofian kunniatohtori Åbo Akademi 1978^[2]
• Topelius-palkinto teoksesta Den farliga resan 1978^[2]
• Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu 1980
• Svenska kulturfondenin kunniapalkinto 1983^[51]
• Suomen kulttuurirahaston palkinto 1990^[51]
• Selma Lagerlöf -palkinto 1992^[51]
• Taiteen Suomi-palkinto 1993^[51]
• Mercuri Internationalin pronssiomena 1994^[51]
• Ruotsin akatemian suuri palkinto 1994^[51]
• Professorin arvo 1995^[2]
• American-Scandinavian Foundationin kulttuuripalkinto 1996^[51]
• WSOY:n Kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinto 1999^[51]
• Le Prix de l'Office Chrétien du Livre^[51]
• The Will Eisner Award Hall of Fame 2016^[52].

Muita huomionosoituksia

Tove Jansson sai oman nimikkoseuransa 9. marraskuuta 2007. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko Kirsi Piha. Seuraan liittyi jo sen perustamisvaiheessa noin 50 henkilöä. Seuran tarkoituksena on edistää tietoutta Janssonin kirjallisuudesta ja elämästä sekä innostaa lukemisen harrastamiseen.^[53]

Vuonna 2014 Tove Janssonin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Hänen elämäntyötään esiteltiin kevään ja kesän ajan laajassa juhlanäyttelyssä Ateneumin taidemuseossa.^[54] Syksyllä sama näyttely oli esillä Japanissa, jossa se kiersi viisi museota^[55].

Kesällä 2014 Helsingin Katajanokalla sijaitseva Katajanokan puisto nimettiin Tove Janssonin puistoksi. Nimikkopuisto sijaitsee lähellä Janssonin lapsuudenkotia.^[56] Myös Tukholman kaupunki aikoi samana vuonna nimetä Janssonin mukaan kadun Kristinebergin kaupunginosassa Kungsholmenilla, jossa on entuudestaan paljon kuuluisien kirjailijoiden mukaan nimettyjä katuja. Hanke jouduttiin perumaan, koska Janssonin perikunta ei antanut sille lupaa ja hänen nimensä on rekisteröity tavaramerkki, jota ei saa käyttää luvatta.^[57]

Janssonin laajasta kirjeenvaihdosta julkaistiin syksyllä 2014 ruotsin- ja suomenkielinen valikoima Kirjeitä Tove Janssonilta, jonka ovat toimittaneet Boel Westin ja Helen Svensson.^[58]

Zaida Bergrothin ohjaama elämäkertaelokuva Tove sai ensi-iltansa Suomessa 2. lokakuuta 2020.^[59] Elokuvan on käsikirjoittanut Eeva Putro ja tuottanut Helsinki-filmi. Elokuva keskittyy 1940–1950-luvun tapahtumiin ja se on kuvattu ruotsiksi. Nimiroolissa esiintyy Alma Pöysti.^[60][61] Myös Kesäkirjan pohjalta suunnitellaan elokuvaa Isossa-Britanniassa. Hanke etsii toistaiseksi rahoitusta.^[62]

Postimerkit ja juhlarahat

Tove Janssonin kunniaksi on Suomessa julkaistu vuosina 1988–2022 toistakymmentä muumiaiheista postimerkkiä, postimerkkivihkoa ja ehiötä. Elokuussa 2004 juhlistettiin Janssonin 90. syntymävuotta julkaisemalla graafikko Päivi Vainionpään suunnittelema muumiaiheinen postimerkki sekä Pertti Mäkisen suunnittelema juhlaraha Tove Jansson ja Muumi.^[63] Toinen juhlaraha lyötiin vuonna 2014,^[64] ja samana vuonna julkaistiin myös kahden euron erikoiskolikko.^[65]

Luettelo postimerkkijulkaisuista:^[66]

• 2.5.1988: Finlandia 88 -postimerkkinäyttely (ehiökortti 1,80 mk)
• 9.10.1992: Nordia 1993 -postimerkkinäyttely (postimerkkivihko 4 × 2,10 mk)
• 27.1.1994: Ystävyydellä – Muumeja (postimerkkivihko 8 × 1. lk., 2 erilaista merkkiä)
• 15.1.1998: Muumeja (postimerkkivihko 4 × 1. lk.)
• 15.3.2000: Muumeja (postimerkkivihko 4 × 1. lk.)
• 7.5.2003: Muumit ja taikatalvi (postimerkkivihko 6 × 1. lk.)
• 9.8.2004: Muumit (erikoispaperille painettu 1. lk:n merkki)
• 9.5.2007: Muumilaakson kesä (postimerkkivihko 6 × 1. lk.)
• 6.5.2009: Muumit sarjakuvissa (postimerkkivihko 6 × 1. lk.)
• 6.5.2011: Kuinkas sitten kävikään? (postimerkkivihko 6 × 2. lk.)
• 6.5.2013: Muumisuosikit (postimerkkivihko 6 × 1. lk.)
• 31.1.2014: Tove Jansson 100 vuotta (pienoisarkki 2 × 1. lk.)
• 4.5.2015: Vanhat lelut – muumit (Europa-postimerkit 2 × 1. lk.)
• 24.5.2017: Muumien aikamatka (postimerkkivihko 5 × ulkomaan ikimerkki)
• 5.6.2019: Muumit: Neuvoja hyvään elämään (postimerkkivihko 6 × kotimaan ikimerkki)
• 22.1.2020: Muumit: Meidän meri (postimerkkivihko 6 × kotimaan ikimerkki)
• 7.9.2022: Muumit ABC (postimerkkivihko 6 × kotimaan ikimerkki)

Pääartikkeli: Tove Janssonin bibliografia

Kirjat

Sarjakuvat

• Muumit: Sarjakuvaklassikot 1. (Moomin, 1954–55). Suomentanut Anita Salmivuori. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34342-5.
• Muumit: Sarjakuvaklassikot 2. (Moomin, 1955–56). Suomentanut Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35404-9.
• Muumit: Sarjakuvaklassikot 3. (Moomin, 1956–57). Suomentanut Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36520-5.
• Muumit: Sarjakuvaklassikot 4. (Moomin, 1957–58). Suomentanut Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-37874-8.
• Muumit: Sarjakuvaklassikot 5. (Moomin, 1959). Suomentanut Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN ISBN 978-951-0-39157-0.
• Muumit: Sarjakuvaklassikot 6. (Moomin, 1960). Suomentanut Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN ISBN 978-951-0-39746-6.

Näytelmiä ja kuunnelmia, valikoima

• Troll i kulisserna 1958 (Muumit kulisseissa, suom. Kirsi Kunnas, 2002)
• Muminoperan (Muumiooppera, 1974)
• Mumintroll i kulisserna 1982 (Muumipeikot kulisseissa, suom. Eila Maunu, 1994)

Kuvituksia, valikoima

• Lewis Carroll: Snarkjakten, 1959, suom. Kraukijahti
• J. R. R. Tolkien: Bilbo, en hobbits äventyr, 1962, suom. Hobitti eli sinne ja takaisin
• Lewis Carroll: Alice i underlandet, 1966, suom. Liisan seikkailut ihmemaassa

• Ahola, Suvi: ”Jansson, Tove (1914–2001)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 406–412. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.10.2015).
• Karjalainen, Tuula: Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-6963-3.
• Kivi, Mirja: Muumilaakso: Tarinoista museokokoelmaksi. Espoo: Schildt, 2000. ISBN 951-50-1135-3.
• Tolvanen, Juhani: Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson: Muumipeikko-sarjakuvan tarina. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23633-0.
• Tove Jansson: Muistonäyttely. Taiteilijavanhemmat Signe Hammarsten Jansson ja Viktor Jansson. Toimittajat: Anneli Ilmonen, Teija Waaramaa & Elina Bonelius. Tampere: Tampereen taidemuseo – Pirkanmaan aluetaidemuseo, 2002. ISBN 952-9549-70-9.
• Toven matkassa: Muistoja Tove Janssonista. (Resa med Tove. En minnesbok om Tove Jansson, 2002.) Toimittanut Helen Svensson. Suomentanut Outi Menna. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28323-1.
• Westin, Boel: Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä. (Tove Jansson. Ord, bild, liv, 2007). Suomentanut Jaana Nikula. Helsinki: Schildt, 2008. ISBN 978-951-50-1752-9.
• Ørjasæter, Tordis: Tove Jansson: Muumilaakson luoja. (Møte med Tove Jansson, 1985). Suomentanut Saima-Liisa Laatunen. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14401-0.

Viitteet

• Gravett, Paul: Tove Jansson: Kuvittaja. Suomentanut Juhani Tolvanen. Helsinki: Otava, 2023. ISBN 978-951-1-46425-9.
• Happonen, Sirke: Muumiopas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-363-0.
• Happonen, Sirke: Vilijonkka ikkunassa: Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33163-7.
• Järvelä, Juha: Tove Janssonin Helsinki. Helsinki: Minerva, 2021. ISBN 978-952-375-317-4.
• Karlsson, Petter: Muumimaailma ja todellisuus: Tove Janssonin elämä kuvina. (Muminvärlden & verkligheten: Tove Janssons liv i bilder, 2014.) Kuvatoimitus Bengt Wanselius. Suomentanut Sari Kumpulainen. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40949-7.
• Kruskopf, Erik: Kuvataiteilija Tove Jansson. (Bildkonstnären Tove Jansson, 1992.) Suomentanut Eija Kämäräinen. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-18241-9.
• Latva, Otto – Leskelä-Kärki, Maarit: Meri ja Tove – elämää saaristossa. John Nurmisen Säätiö, 2022. ISBN 978-952-9745-93-7.
• Tarkka, Pekka: ”Tove Jansson”, Suomalaisia nykykirjailijoita. 6. uudistettu laitos. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1770-7.
• Westin, Boel & Svensson, Helen (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta. (Brev från Tove Jansson, 2014.) Suomentanut Jaana Nikula. Helsinki: Schildts & Söderströms, 2014. ISBN 978-951-52-3409-4.
• Virtanen, Leena – Pelliccioni, Sanna: Tove! Tove Janssonin matka vapauteen ja maailman ääriin. Helsinki: Teos, 2023. ISBN 978-952-363-404-6.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tove Jansson.

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Tove Jansson.

• Tove Janssonin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. 28.6.2001. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tove Jansson -sivusto. (suomeksi, ruotsiksi, englanniksi)
• Radio- och TV- intervjuer med Tove Jansson. Yle Elävä arkisto/Arkivet. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tove Jansson läser Tove Jansson. Yle Arkivet.(Arkistoitu – Internet Archive)
• Välähdyksiä Tove Janssonista. Yle Elävä arkisto.
• Tove Jansson kertoo elämästään. Yle Elävä arkisto.
• Tove Jansson Kansallisgallerian kokoelmissa
• Tove Jansson -seura ry.
• Coward, Ros: Gifted creator of the Moomins, a fantasy family for children and adults alike. The Guardian 30.6.2001. (englanniksi)
• Moominland Tales: The Life of Tove Jansson. BBC. (englanniksi)
• Tanskanen, Jani: Murhia ja pimeydessä vaanivia silmiä – Tove Jansson kirjoitti kauhua lapsille ja aikuisille. Yle 3.11.2017.
• Krapulainen hemuli ja muuta Tove Janssonin tuntemattomampaa tuotantoa. Ohjelma Janssonin Bulevardi-teoksesta. Yle Radio 1:n Kirjakerho.
• Yleisradion Tove Jansson 100 -teemasivu.
• Jansson, Tove hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)