Werner Herzog

Herzogin äiti oli Burgenlandin kroaatteihin kuulunut Elizabeth Stipetić ja isä saksalainen Dietrich Herzog. Perhe pakeni länsiliittoutuneiden pommituksia Itävallasta Baijeriin, jonka maaseudulla Sachrangissa Herzog asui lapsuutensa. Isä jätti perheen Wernerin ollessa 12-vuotias. Omien kertomustensa mukaan hän ei eristyneisyytensä vuoksi nähnyt nuorena yhtään elokuvaa ja käytti ensimmäisen kerran puhelinta vasta 17-vuotiaana. Herzog päätti kuitenkin hyvin varhain ryhtyä elokuvaohjaajaksi ja ryhtyi 15-vuotiaana tekemään elokuvakäsikirjoituksia. Koulun päätyttyä ja maailmaa muutaman vuoden kierrettyään Herzog palasi Saksaan ja teki ensimmäisen lyhytelokuvansa Herakles (1962). Hän tuotti ja rahoitti elokuvansa alusta alkaen itse, ensin työskentelemällä esimerkiksi terästehtaalla saadakseen rahaa. Ensimmäisen pitkän elokuvansa Lebenszeichen Herzog teki vuonna 1968, ja hän sai elokuvan käsikirjoituksesta myös Carl Meyer -palkinnon aiemmin vuonna 1964.

Werner Herzog osoitti elokuvissaan alusta alkaen omaperäisyyttä, johon suhtauduttiin ristiriitaisesti. Häntä syytettiin esimerkiksi toisen pitkän elokuvansa Auch Zwerge haben klein angefangen (1970) takia eksploitaatiosta, koska elokuvan näyttelijäkunta koostui kokonaan lyhytkasvuisista ihmisistä. ^{kenen mukaan?} Herzog joutui myös vaikeuksiin äärioikeiston kanssa, koska siellä katsottiin elokuvan kritisoivan fasismia. Vuonna 1972 julkaistiin Aguirre – Jumalan viha (1972), jota pidetään usein Herzogin parhaana elokuvana ja innoittajana esimerkiksi Francis Ford Coppolan elokuvalle Ilmestyskirja. Nyt. Sen yhteydessä alkoi myös yhteistyö näyttelijä Klaus Kinskin kanssa, johon Herzog tutustui jo nuorena. Kaspar Hauserista kertovassa elokuvassa Kaspar Hauserin tapaus (1974) puolestaan esiintyi ensimmäisen kerran Herzogin löytämä katumuusikko Bruno Schleinstein, taiteilijanimeltään Bruno S.. Bruno esiintyi myös Herzogin elokuvassa Stroszek (1977), jonka käsikirjoituksen Herzog kirjoitti neljässä päivässä. Elokuvan päähahmo, Der Bruno Stroszek on Bruno S:n alter ego valkokankaalla.

Herzog on ehkä elokuviaan paremmin tunnettu eksentrikkona, joka on useammassakin yhteydessä suorittanut erikoisia tempauksia. Vuonna 1974 hän sai kuulla saksalaista elokuvaa auttaneen Lotta Eisnerin sairastumisesta Pariisissa. Nuorena paljon pitkiä matkoja kävellyt Herzog lähti välittömästi kävelemään Münchenistä Pariisiin tavatakseen Eisnerin. Herzog dokumentoi matkansa pitämällä päiväkirjaa, joka on julkaistu kirjana Jäinen matka (Vom Gehen im Eis, 1974). Kirjassaan hän myös on määritellyt kävelemisen olevan yksi elokuvanteon vaihtoehdoista.

Vuonna 1980 Herzog lunasti lupauksensa ohjaaja Errol Morrisille, jolle Herzog sanoi syövänsä kenkänsä, jos Morris saisi ensimmäisen elokuvansa valmiiksi. Morris teki dokumentin Gates of Heaven (1978), ja niinpä Herzog söi kenkänsä julkisessa tilaisuudessa, josta dokumentaristi Les Blank teki lyhytelokuvan Werner Herzog Eats His Shoe (1980). Herzog oli aiemminkin tehnyt samanlaisia vetoja: elokuvan Auch Zwerge haben klein angefangen yhteydessä hän lupasi näyttelijöilleen hypätä kaktuspensaaseen, jos he kestävät kuvausten läpi. Hän väittää toteuttaneensa lupauksensa.

1970-luvun lopulla ja 80-luvulla Herzog jatkoi yhteistyötään Kinskin kanssa. Vuonna 1979 syntyi osittain F. W. Murnaun klassikkoelokuvaan perustuva Nosferatu – yön valtias (1979) ja Georg Büchnerin näytelmästä tehty Woyzeck (1979). Vuonna 1982 valmistui Herzogin kenties kunnianhimoisin elokuva Fitzcarraldo (1982). Kinski näytteli elokuvassa irlantilaista oopperahullua, joka halusi rakentaa oopperatalon keskelle Etelä-Amerikan viidakkoa. Päästäkseen tavoitteeseen hänen piti kantaa valtava höyrylaiva vuoren yli intiaanien avulla päästäkseen käsiksi kumia tuottaviin puihin, joilla hänen oli tarkoitus tehdä rahaa oopperataloa varten. Erikoiseksi elokuvan tekee se, että Herzog ei käyttänyt erikoistehosteita eikä trikkikuvausta vaan toteutti äärimmäisen vaativan laivan kantamisen paikallisten intiaanien avulla. Les Blank dokumentoi tämän ja elokuvan muut monet vaikeudet elokuvassaan Burden of Dreams (1982).

Viimeisen kerran Herzog työskenteli Kinskin kanssa elokuvassa Cobra Verde (1987), jonka jälkeen Kinski kuoli saatuaan valmiiksi elokuvansa Kinski Paganini (1989). Sittemmin Herzog ei ole juuri tehnyt teatterielokuvia vaan on keskittynyt dokumentteihin, joita hän on uransa alusta alkaen tehnyt säännöllisesti. Vuonna 1999 valmistui dokumentti Mein liebster Feind – Klaus Kinski, jossa Herzog luotasi viha-rakkaus-suhdettaan Klaus Kinskiin. Vuonna 2001 Herzog teki puolestaan fiktioelokuvan Invincible, jonka pääosissa olivat Tim Roth ja suomalainen voimamies Jouko Ahola.

Vuonna 2009 Herzog ohjasi elokuvan Paha poliisi – määräsatama New Orleans.

Ohjannut

Näytellyt

• Signs of Life (1968)
• Geschichten vom Kübelkind (1971)
• Man of Flowers (1983)
• Bride of the Orient (1989)
• Hard to Be a God (1990)
• Tales from the Opera (1994)
• Burning Heart (1995)
• What Dreams May Come (1998)
• Julien Donkey-Boy (1999)
• Der Letzte Dokumentarfilm (2000)
• Incident at Loch Ness (2004)
• Jack Reacher: Tappajan jäljillä (2012)
• The Mandalorian (2019)

Ohjatut oopperat

• Giovanna d'Arco (1989)
• Lohengrin (1991)
• La Donna del lago (1992)
• Tannhäuser (2000)

• Paul Cronin & Werner Herzog: Herzog on Herzog. Faber & Faber, 2005. ISBN 0-571-20708-1.
• Werner Herzog: Jäinen matka. Like, 1990. ISBN 951-8929-38-6.

Viitteet

• Ebert, Roger: Herzog by Ebert. The University of Chicago Press, 2017. ISBN 978-0-226-50042-3.
• Timonen, Lauri: ”Werner Herzog ja hullun kuvastin”. Filmihullu 6/2003.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Werner Herzog.

• Werner Herzog Filmproduktion, Herzogin tuotantoyhtiö
• Werner Herzog Internet Movie Databasessa. (englanniksi)