Astma

Kilpaurheilu pakkasessa lisää riskiä sairastua astmaan^[1]. Vuonna 2009 julkaistu tutkimus antaa viitteitä siitä, että kodin oleskelutiloissa sijaitseva kosteusvaurio saattaa tuottaa lapsille astmaoireita.^[2] On myös olemassa viitteitä siitä, että maan pinnoittaminen asvaltilla saattaa lisätä astman esiintyvyyttä^[3].

Astma voidaan nykytietämyksen valossa jakaa erilaisiin alatyyppeihin. Alatyyppijako ei ole täysin vakiintunut, mutta useissa tutkimuksissa on havaittu seuraavat alatyypit: varhain alkava allerginen astma, aikuisena alkava eosinofiilinen astma, lihavuuteen liittyvä astma, neutrofiilinen astma sekä keuhkoahtaumataudin ja astman sekamuoto.^[4][5] Allerginen astma on yleisin alatyyppi sekä lapsilla että aikuisilla.^[5] Astma on perinteisesti totuttu jakamaan infektioastmaan ja rasitusastmaan, mutta nämä kuvaavat ennemmin astman vaikeusastetta ja hoitotasapainoa kuin varsinaista alatyyppiä. Astman synty ja reaktioiden paheneminen yhdistetään myös kosteusvaurioihin^[6] ja muihin sisäilmaongelmiin.^[7]

Atooppinen astma

Taipumus atooppiseen astmaan eli ulkoisten tekijöiden aiheuttamaan astmaan on voimakkaasti perinnöllinen. Jos toinen vanhemmista sairastaa, sairastumistodennäköisyys on noin 25 prosenttia, jos molemmat sairastavat, sairastumistodennäköisyys on noin 60–80 prosenttia. Atooppisen astman muodostumiseen vaikuttaa paljon ympäristön haittatekijöiden määrä.

Astman ensioire on usein pitkäaikainen yskä, varsinkin öisin. Muita oireita ovat hengityksen vinkuminen, ajoittainen hengenahdistuksen tunne, yskä tai yöyskä sekä rasituksessa hengityksen vinkuminen tai hengenahdistuksen tunne. Astmaa sairastava yskii tulehtuneiden limakalvojen erittämää limaa. Allergiatyyppisessä astmassa oireet esiintyvät usein keväällä ja kesällä, kun kasvit levittävät siitepölyään. Jos oireita esiintyy vain rasituksessa, kyseessä on rasitusastma.

Perusterveydenhuollossa stetoskoopilla tapahtuvassa auskultoinnissa astmaan viittaava löydös on vinkuva uloshengitys. Vinkuminen on usein kuultavissa myös ilman apuvälineitä. Varsinaisessa sairaanhoidon piirissä tapahtuvassa diagnosoinnissa käytetään apuna mm. PEF-seurantaa, spirometriaa ja rasituskoetta.

Astmaa hoidetaan lääkkeillä, jotka otetaan yleisimmin inhaloimalla eli sisäänhengittämällä niitä keuhkoputkien limakalvolle, mutta sitä voidaan hoitaa myös systeemisesti verenkierron välityksellä vaikuttavilla tabletteina tai oraaliliuoksina. Suoraan keuhkoihin annosteltaessa lääkkeiden vaikutus saadaan helposti rajattua, jolloin sivuvaikutukset pysyvät vähäisinä ja annostus pienenä. Hoito jakautuu keuhkoputkia laajentavaan ja tulehdusreaktiota ehkäisevään. Astman hoidossa tavoitteena on saavuttaa hoitotasapaino, jossa keuhkoputkia laajentavaa lääkitystä tarvittaisiin mahdollisimman vähän.

Tulehdusta vähentäviä lääkkeitä käytetään astman hoitavina lääkkeinä. Inhaloitavat kortikosteroidit (mm. beklometasoni, budesonidi, flutikasoni, siklesonidi) hoitavat keuhkoputkien limakalvotulehdusta paikallisesti. Kortikosteroidihoito aloitetaan yleensä suurella annoksella, jotta tulehdus saataisiin hallintaan ja vähitellen annosta pyritään pienentämään sellaiseksi, jolla oireet pysyvät poissa. Haittavaikutuksena inhaloitavilla kortikosteroideilla voi olla suun tai nielun hiivainfektio. Myös ääni saattaa käheytyä.

Keuhkoputkia laajentavia lääkkeitä käytetään astmaoireiden lievittämiseen ja kohtauslääkityksenä. Näihin kuuluvat inhaloitavat β₂-agonistit (sympatomimeetit) ja antikolinergit. β₂-agonistit stimuloivat selektiivisesti keuhkoputkien sileän lihaskudoksen sympaattisen hermoston β₂-reseptoreita, minkä seurauksena lihakset relaksoituvat ja ahtautuneet keuhkoputket laajenevat. Lyhytvaikutteisia β₂-agonisteja ovat mm. salbutamoli ja terbutaliini ja pitkävaikutteisia salmeteroli. Antikolinergit (mm. ipratropiumi) salpaavat epäselektiivisesti M_1, 2, 3-reseptoreita ja niitä käytetään yleensä yhdessä β₂-agonistien kanssa, jolloin saavutetaan parempi teho kuin yhdellä lääkeaineella.

Systeemisesti vaikuttavana keuhkoputkien ahtautumista vähentävänä lääkkeenä käytetään joskus teofylliiniä. Kromonit, joihin luetaan kromoglikaatti ja nedokromiili, ovat yksi nykyisin vähemmän käytetty astmalääkeryhmä.

Erityislääkkeinä vaikean astman hoitoon on tullut viimeisten vuosikymmenien aikana markkinoille biologisia vasta-ainelääkkeitä. Vaikeaa allergista immunoglobuliini E -välitteistä astmaa voidaan hoitaa IgE:tä vastaan toimivalla biologisella vasta-ainelääkkeellä omalitsumabilla. Vaikeaa eosinofiilista astmaa sairastavien hoitoon voidaan joskus käyttää interleukiini 5 -välittäjäaineen estäjiä mepolitsumabia, reslitsumabia tai benralitsumabia.^[5] Biologisten lääkkeiden aloitus tapahtuu aina erikoissairaanhoidossa keuhkosairauksien yksikössä.

Astman periytyvyys on voimakasta. Jos molemmilla vanhemmilla on atopia, lapsen riski sairastua astmaan on 70 prosenttia. Jos vain toisella on, riski on 50 prosenttia.

Varsinaista astmageeniä ei ole löydetty, vaan astma periytyy monen tekijän vaikutuksesta. Astman esiintyvyys on lisääntynyt läntisissä teollisuusmaissa toisesta maailmansodasta lähtien.^[8] Tämä viittaa siihen, että ympäristötekijät ja alttiusgeenit yhdessä vaikuttavat, ilmaantuuko astmaa vai ei.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Astma.

• Käypä hoito -suositus: Astma
• Käypä hoito -potilasversio: Astma
• Astma-oppaat ja PEF-seurantataulukko, Allergia- ja astmaliitto
• Ohjevideo: PEF-puhallus, Allergia- ja astmaliitto
• Filha ry
• Global Iniative for Asthma
• Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes (KEGG): Asthma (englanniksi)