B. B. King
Riley B. King eli B.B. King (16. syyskuuta 1925 Berclair, Mississippi, Yhdysvallat – 14. toukokuuta 2015 Las Vegas, Nevada, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen blueskitaristi ja -laulaja. Hän aloitti 1940-luvun lopulla radioesiintyjänä ja levytti ensimmäisen hittinsä ”Three O’Clock Blues” vuonna 1951. Hänen uransa eteni vauhdilla 1950-luvulla, kun hän äänitti useita hittejä ja teki parhaimmillaan jopa 342 keikkaa vuoden aikana. Maailmanlaajuista suosiota King sai, kun hän alkoi 1960-luvulla esiintyä myös rock-yleisölle.
| B. B. King | |
|---|---|
 B. B. King esiintymässä 2009. | |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Riley B. King |
| Syntynyt | 16. syyskuuta 1925 Berclair, Mississippi, Yhdysvallat |
| Kuollut | 14. toukokuuta 2015 (89 vuotta) Las Vegas, Nevada, Yhdysvallat |
| Muusikko | |
| Aktiivisena | 1948–2015 |
| Tyylilajit | blues, R&B, blues rock |
| Soittimet | laulu, kitara |
| Levy-yhtiöt | Geffen Records, Federal Records (käännä suomeksi) ja RPM Records |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ] | |
Elämä ja ura
Nuoruudesta uran ensimmäisiin vaiheisiin
Riley B. King (B. ei ilmeisesti tarkoittanut mitään) syntyi syyskuussa 1925 pienessä Mississippissä Berclairin kylässä lähellä Itta Benan kaupunkia. Hänen vanhempansa Albert ja Nora Ella King olivat vuokraviljelijöitä.[1]
Rileyn vanhemmat erosivat, kun tämä oli viisivuotias.[2] Hänen äitinsä kuoli 1940-luvun alussa, ja hän jäi omilleen 14-vuotiaana. Bluestutkija Dick Watermanin mukaan King vuokraviljeli puuvillaa eekkerin laajuisella maatilalla ja eli lainatulla 2,50 dollarin kuukausirahalla.[1]
Riley King vietti pääosan ajastaan itsekseen ja kuunteli muun muassa Blind Lemon Jeffersonin ja Lonnie Johnsonin äänityksiä. King esiintyi itse ensimmäisen kerran kolmen muun pojan kanssa gospel-laulajana. Hän vaihtoi kuitenkin gospelin pian bluesiin, koska hän piti tyyliä lähempänä itseään ja sitä kautta myös tienaisi paremmin. King on sanonut olevansa suurimmassa kiitollisuuden velassa T-Bone Walkerille, jonka äänityksen hän kuuli ensimmäisen kerran teini-ikäisenä.[2]
King osallistui 1944 Yhdysvaltain asevoimien peruskoulutukseen mutta palasi sen jälkeen puuvillapelloille Indianolaan. Toisen maailmansodan jälkeen King muutti sukulaisensa, bluesmuusikko Bukka Whiten luokse Memphisiin. King palasi vielä kertaalleen Mississippiin ja asettui lopulta Memphisiin vuonna 1947.[2]
Ammattilaisura
King siirtyi musiikkialalle Sonny Boy Williamsonina tunnetun Aleck Millerin avustuksella. King vakuutti Williamsonin ottamaan hänet KWEM-radiokanavalla tulevaan ohjelmaansa.[2] Kingista tuli suosittu, ja hän sai pian paikan memphisiläiseltä WDIA-asemalta.[1] Afroamerikkalaista musiikkia soittaneella kanavalla hän aloitti lyhyessä kymmenminuuttisessa ohjelmassa, mutta aloitti vuonna 1949 kokoaikaisena levyjuontajana. Hänet tunnettiin nimellä Beale Street Blues Boy, josta lyhentyi myöhemmin nimi B. B.[2]
King teki ensimmäiset levytyksensä 1949 ja ensimmäisen hittinsä 1951. ”Three O’Clock Blues” oli vuonna 1952 listaykkösenä 17 viikon ajan. Hittikappaleen jälkeen King lähti afroamerikkalaisen musiikin kertueelle, jonka aikana hän esiintyi muun muassa New Yorkin Apollo-teatterissa.[2]
King levytti 1950-luvun puolivälin tienoilla useita hittikappaleita, jotka sekä myivät hyvin että olivat kriitikoiden arvostamia. Näihin lukeutuivat muun muassa ”Sweet Little Angel” ja ”Every Day I Have the Blues”.[2] Hän myös keikkaili ahkerasti ja soitti vuonna 1956 peräti 342 yhden illan esityksessä.[3]
King vaihtoi 1962 ABC Recordsille, joka pyrki hiomaan tämän tyyliä valtavirran suuntaan. Kingin ensimmäiset ABC-levy-yhtiölle tekemänsä albumit olivat pettymyksiä, mutta vuoden 1965 konserttitallenne Live at the Regal menestyi erittäin hyvin.[3]
King muutti 1960-luvun lopulla New Yorkiin, missä hän aloitti yhteistyön manageri Sid Seidenbergin kanssa. Tämä auttoi Kingiä taistelemaan uhkapeliriippuvuuttaan vastaan ja sai hänet soittamaan suurimmille areenoille. Kingin 1960-luvun lopun hittikappaleita olivat ”Paying The Cost To Be The Boss” (1968), yhteiskunnallisesti kantaa ottava ”Why I Sing the Blues” (1969) ja ”The Thrill Is Gone”, josta King voitti ensimmäisen Grammy-palkintonsa.[4]
Seidenbergin ajatuksesta King alkoi 1960-luvulla esiintyä myös rock-yleisölle. ”The Thrill Is Gone” -kappaleen ja rock-esiintymisten ansiosta King nousi maailmanlaajuisesti tunnetuksi muusikoksi.[2] Hän saavutti rock-uskottavuutta vuoden 1970 albumilla Indianola Mississippi Seeds, jossa hän teki yhteistyötä Carole Kingin ja Joe Walshin kanssa. Seidenberg sai hänet myös kansainvälisille konserttikiertuille, ja hän esiintyi lisäksi vankilakonserteissa.[3]
Kingin 1970-luvun albumeihin kuuluvat myös hänen äänityksensä pitkäaikaisen ystävänsä Bobby Blandin kanssa. He julkaisivat albumit Together for the First Time... Live (1974) ja Bobby Bland and B. B. King Together Again...Live (1976).[4]
Kingin albumit nousivat 1980-luvun puoliväliin asti säännöllisesti Billboardin listoille.[5] Hän voitti muun muassa 1981 Grammyn parhaasta etnisestä tai perinteisestä äänityksestä ja 1983 parhaasta perinteisesti blues-äänityksestä.[6] King teki useita yhteisesiintymisiä, joista erityisen suosittu oli vuonna 1988 levytetty ”When Love Comes to Town”.[3]
King vähensi keikkailua vuonna 1990, kun hänellä diagnosoitiin diabetes. Hän myös teki pääosan esiintymisistään istuen.[3] Hän levytti kuitenkin edelleen kaupallisesti menestyneitä albumeita.[4] Deuces Wildilla (1997) esiintyi Kingin lisäksi Van Morrison, Bonnie Raitt ja Eric Clapton. Bluesia, popmusiikkia ja countrya yhdistänyt albumi hallitsi blues-listoja peräti kahden vuoden ajan. Claptonin kanssa King levytti myös albumin Riding with the King (2000). Sheryl Crow’n, John Mayerin ja Elton Johnin kanssa hän teki albumin B.B. King & Friends: 80. Juurilleen King palasi albumilla One Kind Favor (2008), jossa hän soitti 1940- ja 1950-lukujen blues-klassikoita.[5] King keikkaili lokakuuhun 2014 asti, jolloin hän ilmoitti peruuttuvan kiertueensa diabeteksen aiheuttaneen nestehukan ja uupumuksen takia.
Yksityiselämä
King oli kahdesti naimisissa. Hän nai ensimmäisen vaimonsa Martha Dentonin 22-vuotiaana. Heidän liittonsa kesti kahdeksan vuoden ajan. Kingin ja Sue Hallin avioliitto päättyi vuonna 1966, myös kahdeksan vuoden jälkeen.[1] Kingillä oli avioliittojensa lisäksi useita naissuhteita, ja omien sanojensa mukaan hänellä oli 15 lasta 15 naisen kanssa.[4]
King kuoli kotonaan Las Vegasissa 89-vuotiaana toukokuussa 2015. Clarkin piirikunnan kuolinsyyntutkijan mukaan King kuoli aikuistyypin diabeteksen aiheuttamiin kompilaatioihin.[1]
B.B. King muusikkona
B.B. King hioi blueskitaroinnin tyylin huippuunsa kehittäen esimerkiksi oman persoonallisen vibratonsa. On myös sanottu, että King oivalsi laulavista blueskitaristeista parhaiten laulun ja kitaransoiton välisen yhteyden. Vuodesta 1949 lähtien King nimesi jokaisen kitaransa "Lucilleksi". Laulajana Kingin maine on lähes samaa luokkaa kuin kitaristina. Kappaleitaan B.B. King ei juuri kirjoittanut itse, vaan hän useiden muiden vanhojen blueslaulajien tapaan tyytyi valmiiseen materiaaliin. Varsinaisen bluesin lisäksi B. B. Kingin levyiltä löytyy paljon myös "kevyempää" rhythm and bluesia. Hän julkaisi myös yhden gospel-levyn (B.B. King Sings Spirituals), johon oli itse tyytyväinen, sekä epäonnistuneena pidetyn country-levyn. King halusi aina musiikkiinsa vanhalle rhythm and blues -musiikille ominaisen ison taustaryhmän, johon kuuluu esimerkiksi flyygeli sekä suuri puhallinsektio. King myönsi, ettei osaa kovin hyvin sointuja, ja hänen soittonsa monien muiden blueskitaristien tapaan koostui enimmäkseen yksittäisistä nuoteista.
Ahkerasti konsertteja pitänyttä B.B. Kingiä on luonnehdittu blueskitaristien kuninkaaksi. Hän kiersi maailmaa "levittäen bluesin sanomaa", kuten hän itse luonnehti missiotaan. King ei ollut sukua aikalaisilleen Freddie Kingille ja Albert Kingille, vaikka musiikkinsa puolesta nämä kolme kitaristia ovat läheisiä toisilleen. King on toiminut esikuvana monille häntä seuranneille blues- ja rock- kitaristeille.
Bluesmusiikin lisäksi King harrasti esimerkiksi lentämistä (hän hankki pilotin koulutuksen), pelasi uhkapelejä ja kampanjoi diabetesta vastaan. Viimeisinä elinvuosinaan hän muutti elintapojaan terveellisempään suuntaan ja vietti päihteetöntä ja savutonta elämää kasvissyöjänä.
Levytyksiä
Albumit
| Vuosi | Albumi | Kärkisija | ||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| US | US R&B | US Jazz | US Blues | SWI | ||||||
| 1956 | Singin' the Blues | — | — | — | — | — | ||||
| 1958 | The Blues | — | — | — | — | — | ||||
| 1959 | B. B. King Wails | — | — | — | — | — | ||||
| Sings Spirituals | — | — | — | — | — | |||||
| 1960 | The Great B. B. King | — | — | — | — | — | ||||
| My Kind of Blues | — | — | — | — | — | |||||
| 1961 | Blues For Me | — | — | — | — | — | ||||
| 1962 | Blues in My Heart | — | — | — | — | — | ||||
| Easy Listening Blues | — | — | — | — | — | |||||
| 1963 | B. B. King | — | — | — | — | — | ||||
| Mr. Blues | — | — | — | — | — | |||||
| 1966 | Confessin' the Blues | — | — | — | — | — | ||||
| 1968 | Blues on Top of Blues | — | 46 | — | — | — | ||||
| Lucille | 192 | — | — | — | — | |||||
| 1969 | Live & Well | 56 | 11 | 17 | — | — | ||||
| Completely Well | 38 | 5 | — | — | — | |||||
| 1970 | Indianola Mississippi Seeds | 26 | 8 | 7 | — | — | ||||
| 1971 | B. B. King in London | 57 | 15 | — | — | — | ||||
| 1972 | L.A. Midnight | 53 | 21 | — | — | — | ||||
| Guess Who | 65 | 14 | — | — | — | |||||
| 1973 | To Know You Is To Love You | 71 | 13 | — | — | — | ||||
| 1974 | Friends | 153 | 27 | — | — | — | ||||
| 1977 | King Size | 154 | 34 | — | — | — | ||||
| 1978 | Midnight Believer | 124 | 27 | — | — | — | ||||
| 1979 | Take It Home | 112 | 22 | — | — | — | ||||
| 1981 | There Must Be a Better World Somewhere | 131 | 26 | — | — | — | ||||
| 1982 | Love Me Tender | 179 | 45 | — | — | — | ||||
| 1983 | Blues 'N' Jazz | 172 | 38 | 21 | — | — | ||||
| 1985 | Six Silver Strings | — | 31 | 23 | — | — | ||||
| 1989 | King of Blues | — | — | — | — | — | ||||
| 1991 | There is Always One More Time | — | 76 | — | — | — | ||||
| 1993 | Blues Summit | 182 | 64 | — | — | 93 | ||||
| 1995 | Lucille & Friends | — | — | — | — | — | ||||
| 1997 | Deuces Wild | 73 | — | — | 1 | 33 | CAN: Platinaa[7] US: Kultaa | |||
| 1998 | Blues on the Bayou | 186 | — | — | 2 | — | ||||
| 1999 | Let the Good Times Roll | — | — | — | 2 | — | ||||
| 2000 | Riding with the King | 3 | — | — | — | 3 | AUS: Kultaa[8] CAN: Platinaa[7] US: 2x Platinaa | |||
| Makin' Love Is Good for You | — | — | — | 2 | — | |||||
| 2001 | A Christmas Celebration Of Hope | 151 | — | — | 1 | — | ||||
| 2003 | Reflections | 165 | — | — | 2 | — | ||||
| 2005 | B. B. King & Friends: 80 | 45 | — | — | 1 | 78 | ||||
| 2008 | One Kind Favor | 37 | — | — | 1 | 78 | ||||
| Merkintä "—" tarkoittaa, ettei julkaisu päätynyt listoille. | ||||||||||
Lähteet
- Komara, Edward (toim.): Encyclopedia of the Blues. New York, NY: Routledge, 2006. ISBN 978-0-415-92699-7. Google-kirjat (viitattu 9.11.2015).
Viitteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta B. B. King Wikimedia Commonsissa
- B. B. King, virallinen kotisivu (englanniksi)
- B. B. King UK Fan Site (englanniksi)
- B. B. King Internet Movie Databasessa. (englanniksi)