Orson Welles

Wellesin äiti oli konserttipianisti ja isä keksijä. Orsonia pidettiin ihmelapsena, joka soitti pianoa ja viulua, piirsi, maalasi, kirjoitti runoja ja teki taikatemppuja. Vanhemmat erosivat Orsonin ollessa neljävuotias, ja äiti kuoli pojan ollessa yhdeksänvuotias. Isä kuoli vuonna 1930. Saatuaan koulun loppuun Orson ei jatkanut yliopistoon vaan opiskeli jonkun aikaa Chicagon taideinstituutissa ennen kuin lähti vuodeksi Irlantiin.^[1]

Welles debytoi näyttämöllä Dublinissa Irlannissa vuonna 1931, ja vuonna 1934 hän oli edennyt radiotuottajaksi Yhdysvaltoihin. Welles herätti huomiota 1937 Shakespearen Julius Caesar -tuotannolla, joka esitettiin sijoitettuna fasistiseen Italiaan.^[2] Pian tämän jälkeen hän perusti yhdessä John Housemanin kanssa Mercury Theatre -yhtiön.^[3]

Heinäkuussa 1938 Welles ja Mercury Theatre aloittivat viikoittaiset radiokuunnelmat, jotka perustuivat klassisiin tai suosittuihin kirjoihin.^[4] Heidän 30. lokakuuta lähettämänsä kuunnelma Maailmojen sota, joka perustui H. G. Wellsin samannimiseen tieteisromaaniin, teki Orson Wellesista kuuluisan. Kuunnelma alkoi tavallisen tanssimusiikkiohjelman tapaan, mutta sen keskeytti uutislähetys, jossa kerrottiin marsilaisten laskeutuneen Grover's Milliin New Jerseyyn. Tällainen leikittely oli täysin uutta, ja uutisoitiin että maassa oli syntynyt pakokauhu, kun tuhannet kuulijat pitivät uutislähetystä totena ja uskoivat marsilaisten todella hyökänneen Yhdysvaltoihin. Myöhemmin on selvinnyt että pakokauhu-uutiset olivat liioiteltuja.^[1] Ohjelman jälkeen elokuvayhtiö RKO tarjosi Wellesille sopimusta kolmen elokuvan ohjaamisesta, ja aiheet Welles saisi valita itse.

Wellesin esikoisohjaus Citizen Kane (1941) kuuluu elokuvahistorian tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin. Welles näytteli itse pääosan elokuvassa, joka kertoo sanomalehtikeisari Charles Foster Kanen noususta ja tuhosta. Roolissaan Welles vanhenee 20-vuotiaasta pojasta kuolinvuoteellaan makaavaksi vanhukseksi. Elokuvan muissa rooleissa on Mercury Theatren näyttelijäkuntaa.^[1] Citizen Kane merkitsi visuaalista vallankumousta elokuvanteossa. Aikaisemmissa elokuvissa näyttelijät olivat yleensä lausuneet repliikkejään teatterimaisesti paikallaan seisovan kameran edessä. Welles käytti ensimmäistä kertaa täysimittaisesti monia keinoja, jotka nykyään ovat vakiintuneet osaksi normaalia elokuvakieltä: syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia ja pitkiä kamera-ajoja.^[5] Näyttelijät lörpöttelivät ja puhuivat toistensa päälle – tyyliin vaikutti Wellesin kokemus radiokuunnelmien ohjaajana.

Citizen Kanen myötä Welles joutui jälleen julkisuuden pyöritykseen. Juorutoimittaja Louella Parsons vakuutti lehtikeisari William Randolph Hearstille, että Kanen hahmo perustui Hearstiin, kuten aivan ilmeisesti olikin tarkoitus. Niinpä Hearstin mediaimperiumi boikotoi elokuvaa, ja taloudelliset vaikutukset olivat elokuvayhtiölle tuhoisat.^[6] Wellesin kerrotaan sanoneen ironisesti, että todellisuus on tarua ihmeellisempi.

Citizen Kane sai hyvät arvostelut mutta taloudellisesti se ei menestynyt. Elokuvayhtiön mielestä sitä oli hankala markkinoida, koska siitä puuttui miellyttävä päähenkilö. Se oli kuitenkin yhdeksän Oscarin ehdokkaana, ja sai niistä yhden, käsikirjoituksesta.^[1]

Wellsin seuraava filmi RKO:lle oli Mahtavat Ambersonit (The Magnificent Ambersons, 1942), edeltäjäänsä perinteisempi elokuva mahtisuvun hiipumisesta, joka perustui Booth Tarkingtonin Pulitzer-palkittuun romaaniin. Filmiyhtiö toivoi saavansa siitä takaisin Citizen Kanen tappioissa menettämiään rahoja. Saatuaan valmiiksi raakakopion Mahtavista Ambersoneista Welles lähti Etelä-Amerikkaan tekemään dokumenttielokuvaa. RKO otti elokuvan lopputuotannon haltuunsa, leikkasi siitä pois yli 50 minuuttia ja lisäsi onnellisen lopun. Yhtiö pelkäsi elokuvalle käyvän kuten edelliselle ja pelasi varman päälle tekemällä siitä lyhyemmän ja sovinnaisemman. Leikatut kohtaukset, mukaan lukien Wellesin loppukohtaus, ovat kadonneet.^[7] Katkera Welles kommentoi, että RKO leikkasi pois "elokuvan ytimen" ja että uuden loppukohtauksen kuvasi jäljestä päätellen "studion vahtimestari".

Welles ohjasi vielä joitakin elokuvia ennen kuin lähti Hollywoodista 1948.^[3] Seuraavana vuonna hän teki merkittävän sivuosaroolin Carol Reedin Kolmannessa miehessä (The Third Man), jossa hän Harry Limen roolissa piti kuuluisan "käkikellopuheen", kohtauksen, jonka hän itse kirjoitti. Wellesin roolia elokuvassa pidetään yhtenä elokuvanhistorian hienoimmista sivuosarooleista.^{kenen mukaan?}

Pahan kosketusta (Touch of Evil, 1958) lukuun ottamatta Welles ohjasi loput elokuvansa Euroopassa.^[1] The Other Side of the Wind, jota Welles teki 1970-luvun alussa, jäi kesken. Sen esityskuntoon saattamiseksi käynnistettiin vuonna 2015 joukkorahoituskampanja.^[8]

Wellesin keskeneräiset muistelmat löytyivät Michiganin yliopistosta laatikoista, jotka sisältävät Wellesin materiaalia. Laatikot on aikoinaan toimittanut yliopistolle Wellesin elämänkumppani Oja Kodar. Muistelmat eivät ole siinä kunnossa, että niitä voisi julkaista mutta tutkijoiden aineistona ne ovat hyödyllisiä.^[8]

Charlie Chaplin sai Orson Wellesiltä idean elokuvaansa Ritari Siniparta (1947). Myöhemmin Welles väitti itseään elokuvan käsikirjoittajaksi, vaikka Wellesin osuus jäi vihjeen antamiseen. Siitä että Welles olisi kirjoittanut käsikirjoituksen ei ole myöskään mainintaa Chaplinin ja Wellesin välisessä kirjallisessa sopimuksessa.^[9]

Wellesillä ja Vampirana tunnetulla suomalaissyntyisellä näyttelijällä Maila Nurmella oli Nurmen veljentyttären kirjoittaman elämäkerran mukaan lyhyt suhde, josta syntyi vuonna 1944 lapsi, jonka Nurmi antoi adoptoitavaksi.^[10][11]

Welles kuoli sydänkohtaukseen Hollywoodissa vuonna 1985.^[12]

• Koski, Markku: ”Orson Welles ja televisio”. Filmihullu 3/2016.
• Welles-teemanumero, Filmihullu 2/2003.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Orson Welles Wikimedia Commonsissa

• Sitaatteja aiheesta Orson Welles Wikisitaateissa