Oslon rauhanprosessi (1993–2000)

Prosessi koostui ennen muuta kahdesta sopimuksesta, jotka ovat saaneet nimet Oslo I ja Oslo II, mutta siihen sisältyi muitakin vaiheita.

Oslo I -sopimus (1993)

Oslo I -sopimus oli Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n välinen rauhansopimus, joka neuvoteltiin Washingtonissa ja allekirjoitettiin siellä 13. syyskuuta 1993 Yhdysvaltojen välittämänä. Sopimus oli merkittävä ensimmäinen askel Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välisessä rauhanprosessissa, vaikka se ei ratkaissutkaan konfliktia kokonaan. Silti se loi perustan neuvotteluille ja toimenpiteille.^[5]

Sopimus perustui kahden valtion malliin ja oli periaatejulistus Palestiinan väliaikaisen itsehallinnon perustamisesta. Israel tunnusti PLO:n oikeutetuksi neuvottelemaan palestiinalaisten puolesta ja edustamaan heitä. PLO ilmoitti hyväksyvänsä Israelin valtion oikeuden olemassaoloon sekä YK:n päätöslauselmat 242 ja 338 ja tuomitsi terrorin ja muun väkivallan käytön. Jatkoneuvotteluissa tuli sopia tarkemmista yksityiskohdista. Sopimuksen vastustajia oli sekä Israelissa että palestiinalaisten keskuudessa, joista monet katsoivat Arafatin pettäneen palestiinalaisten asian.^[5]

Sopimus ei sisältänyt ratkaisua esimerkiksi Jerusalemin asemasta, joka jätettiin myöhemmin käsiteltäväksi. Jerusalem oli yksi kiistanalaisimmista kysymyksistä Israelin ja palestiinalaisten välillä.^[5]

Vaikka Oslo I -sopimus loi pohjan palestiinalaisten itsehallinnolle, se ei ratkaissut esimerkiksi alueiden rajausta, pakolaisten paluuta, siirtokuntia ja Jerusalemia koskevia kysymyksiä. Kolme neuvottelijaa palkittiin seuraavana vuonna Nobelin rauhanpalkinnolla. He olivat Jitzhak Rabin, Shimon Peres ja Jasser Arafat.^[6]

Kairon sopimus (1994)

Kairon sopimus allekirjoitettiin 4. toukokuuta vuonna 1994, ja sen mukaisesti palestiinalaisten itsehallintoelin (Palestinian Authority) aloitti toiminnan Gazassa ja Jerikossa. Arafatin mukana saapui laaja virkakoneisto ja tuhansia PLO:n taistelijoita, joista muodostettiin poliisikoneisto.^[7]

Oslo II -sopimus (1995)

Oslo I -sopimus sai jatkoa Oslo II -sopimuksessa, joka allekirjoitettiin 28. syyskuuta vuonna 1995. Sopimus oli nimeltään ”Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) välinen väliaikainen sopimus Länsirannan ja Gazan kaistan itsehallinnosta”. Oslo II -sopimuksen tärkeimpiä kohtia olivat:

1. Alueiden ja vallan jakaminen: Sopimus jakoi Länsirannan ja Gazan kaistan A-, B- ja C-alueisiin. A-alue siirtyi palestiinalaisten täyteen itsehallintoon. Siihen kuuluivat useimmat Länsirannan tärkeimmät kaupungit, kuten Ramallah, Jenin ja Betlehem. B-alue koostuu Länsirannan 450 arabikylästä. Ne jakautuivat palestiinalaisten ja Israelin yhteishallintoon siten, että siviilihallinto kuului palestiinalaisille ja järjestysvalta Israelille. C-alue muodostuu siirtokunnista ja valtion maista ja pysyi Israelin hallinnassa sillä poikkeuksella, että palestiinalaishallinto vastasi alueen palestiinalaisten terveys- ja koulutuspalveluista.^[8]
2. Palestiinan hallintoelinten määrittely: Palestiinalaishallintoa johtamaan valitaan neuvosto ja puhemies eli presidentti.^[9] Vuoden 1996 vaaleissa Fatahista tuli neuvoston suurin puolue ja Arafatista presidentti.^[8]
3. Turvallisuus: Sopimus sisälsi velvoitteita turvallisuusyhteistyöstä Israelin ja Palestiinan välillä. Tarkoituksena oli torjua terrorismia ja ylläpitää turvallisuutta.^[8]
4. Jerusalem: Jerusalemia koskeva kysymys jäi avoimeksi ja vaille ratkaisua.^[10]
5. Talous: Sopimuksessa vahvistettiin taloudellista yhteistyötä ja koordinointia Israelin ja Palestiinan välillä.

Oslo II -sopimus oli merkittävä askel eteenpäin rauhanprosessissa, mutta jätti monia asioita edelleen avoimeksi ja herätti molempien tahojen keskuudessa myös arvostelua. Erityisesti palestiinalaisen Hamas-järjestön terrorikampanja heikensi rauhanprosessin etenemistä. Perustettu palestiinalaishallinto ei ryhtynyt tehokkaisiin toimiin terroristien pidättämiseksi, mikä oli edellytyksenä prosessin jatkumiselle.^[11] PLO sitoutui muuttamaan peruskirjaansa ja tunnustamaan Israelin, mutta muutosta ei tapahtunut.^[12] Rauhansopimuksen saavuttaminen ja konfliktin ratkaiseminen ovat jääneet avoimiksi.

Hebronin sopimus (1997)

Tammikuussa 1997 saatiin aikaan sopimus, jonka mukaisesti Israel vetäytyi Hebronin kaupungista, josta 80% jäi palestiinalaisille. Palestiinalaishallinto sitoutui taistelemaan terrorismia vastaan ja lopettamaan Israelin vastaisen kiihotuksen. Juutalaisille Hebron kuuluu uskonnon pyhiin kaupunkeihin. Erimielisyydet jatkuivat vetäytymisen yksityiskohdista.^[13]

Wye River -julkilausuma (1998)

Washingtonissa 23.10.1998 solmitun sopimuksen mukaisesti Israel sitoutui luovuttamaan kolmen kuukauden kuluessa 13% Länsirannan alueesta C Palestiinan itsehallinnolle. Näin palestiinalaisten hallitseman alueen osuus Länsirannasta olisi noussut 40 prosenttiin. Osapuolet myös sitoutuivat yhdessä taistelemaan terrorismia vastaan.^[14] Sopimus ei toteutunut, ja Israel luovutti vain 2% alueesta.^[15]

Camp Davidin huippukokous (2000)

Camp Davidin huippukokous 11. heinäkuuta – 26. heinäkuuta vuonna 2000 oli Oslon rauhanprosessin viimeinen vaihe. Neuvottelut päättyivät umpikujaan.

Israelin pääministeri, Työväenpuolueeseen kuulunut Ehud Barak oli valmis luovuttamaan palestiinalaisille noin 90 % Länsirannasta ja antamaan lopusta vastikkeeksi maata muualta Israelista. Hän oli myös valmis luopumaan Jerusalemin jakamattomuudesta, antamaan Palestiinalle vanhan kaupungin muslimikorttelit ja kristityt alueet sekä Temppelivuoren valvonnan. Pakolaisia voisi kuitenkin palata Israelin alueelle vain rajoitettu määrä. Arafat torjui tarjouksen. Hän vaati koko Itä-Jerusalemia ja täyttä hallintaa Temppelivuorella, missä ei Arafatin mukaan koskaan edes ollut mitään Jerusalemin temppeliä. Presidentti Clintonin mielestä Arafat sanoi kahden viikon ajan "ei" kaikkiin ehdotuksiin.^[16] Barakin ehdottama ratkaisu ei radikaalivasemmistolaisen^[17] rauhanjärjestö Gush-Shalomin mukaan olisi antanut riittäviä edellytyksiä Palestiinalle itsenäisenä valtiona, koska siihen kuului vain juutalaisten käyttöön jätettävät siirtokuntien ohikulkutiet sekä kymmenet tiesulut. Israelille olisi jäänyt Jordanjoen ja Kuolleenmeren rantakaistale sekä Länsirannan eteläinen vyöhyke. Israel olisi myös valvonut Palestiinan rajoja. Länsiranta olisi käytännössä jaettu kolmeen osaan.^[18]

Neljä vuotta aikaisemmin pitämässään puheessaan Arafat oli selkeästi torjunut kahden valtion mallin, josta vuonna 2000 neuvoteltiin.^[19] Neuvotteluja alkoi viedä umpikujaan myös Barakin heikentynyt kannatus, sillä hänen odotettiin häviävän Israelin tulossa olevat vaalit.^[18]

Usein todettu este rauhalle on Israelin miehitys alueilla, jotka se valtasi kuuden päivän sodassa vuonna 1967 ja Jom Kippur -sodassa vuonna 1973.^[20] Israel on silti luopunut noin 90 prosentista vuoden 1967 sodassa valtaamistaan alueista: Siinain niemimaa siirtyi Egyptille rauhansopimusta vastaan vuonna 1979^[21] ja Gazan kaista Palestiinan itsehallinnolle vuonna 2005.^[22] Tällöin Israel purki Gazan kaistalla sijainneet juutalaiset siirtokunnat ja rakensi rajalle aidan. Luovutus ei kuitenkaan tuonut rajalle rauhaa: terroristijärjestö Hamas kaappasi vuonna 2007 Gazassa vallan Palestiinan itsehallinnolta ja on sieltä käsin tehnyt väkivaltaisia iskuja Israeliin.

Merkittävä este ovat osapuolten poikkeavat näkemykset tavoitteesta. PLO^[23] ja Hamas^[24] eivät peruskirjoissaan ole tunnustaneet Israelin oikeutta olemassaoloon, mitä YK:n päätöslauselma 242 edellytti. Konfliktin osapuolia eivät toisaalta olleet vain palestiinalaiset vaan myös arabimaat. Vuonna 1967 Arabiliitto oli pitänyt Sudanin Khartumissa kokouksen, jossa omaksuttiin "kolmen ein" politiikka suhteessa Israeliin: Ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja eikä rauhaa Israelin kanssa.^[25]

Jasser Arafatin puheiden perusteella PLO ei sitoutunut päätöslauselma 242:n vaatimaan kahden valtion malliin. 30. tammikuuta 1996 Arafat piti arabialaisille diplomaateille puheen Grand Hotelissa Tukholmassa. Israelilaisten lähteiden mukaan hän lausui seuraavaa:^[19]

Viidessä vuodessa meillä on kuudesta seitsemään miljoonaa arabia, jotka asuvat Länsirannalla ja Jerusalemissa... Ymmärrättehän, että aiomme poistaa Israelin valtion ja perustaa puhtaasti Palestiinan valtion... Minulla ei ole mitään käyttöä juutalaisille; he ovat ja pysyvät juutalaisina. Tarvitsemme nyt kaiken avun, jonka voimme saada teiltä taistelussamme yhdistyneen Palestiinan puolesta täydellisen arabi-muslimivallan alla.

Vuonna 2000 alkoivat niin sanotun toisen intifadan väkivaltaisuudet, mikä johti rauhanprosessin pysähtymiseen.^[26] Lopullista rauhansopimusta ei ole solmittu 2020-luvulle tultaessa.

Israelin pitkäaikaisin pääministeri Benjamin Netanyahu (1996–1999, 2009–2021, 2022–) on vastustanut kahden valtion mallia ja pitänyt virheenä sitä, että ennen hänen pääministerikauttaan PLO yleensä päästettiin Tunisiasta Palestiinaan ja Palestiinalaishallinto perustettiin. Hän sanoo olevansa ylpeä siitä, että esti palestiinalaisvaltion muodostumisen, "koska tänään jokainen ymmärtää, millainen Palestiinan valtio olisi voinut olla nyt kun olemme nähneet pienimuotoisen Palestiinan valtion Gazassa".^[27] Vuonna 2019 Netanyahu lausui "Sen, joka vastustaa Palestiinan valtion perustamista, on tuettava taloudellisesti Gazaa, koska länsirannan Palestiinalaishallinnon ja Gazassa olevan Hamasin pitäminen toisistaan erillään estää Palestiinalaisvaltion syntymisen." Pääministerinä Netanyahu salli miljoonien avustusdollarien pääsyn Gazaan. Vuonna 2023 hän vakuutti, että raha tuli humanitaarisiin tarkoituksiin eikä hyödyttänyt Hamasia.^[27][28]

• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2.

Viitteet