Richard Henderson
Richard Henderson (s. 1945 Edinburgh, Skotlanti) on brittiläinen biologi ja biofyysikko. Henderson tunnetaan erityisesti proteiinien rakennetta käsittelevistä elektronimikroskopiatutkimuksista. Hänelle myönnettiin Nobelin kemianpalkinto vuonna 2017 yhdessä Jacques Dubochetin ja Joachim Frankin kanssa biomolekyylien rakenteen tutkimisesta korkean resoluution kryoelektronimikroskopian avulla.[1]
| Richard Henderson | |
|---|---|
.jpg) | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1945 Edinburgh, Skotlanti |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkimusalue | Molekyylibiologia |
| Palkinnot |  Nobelin kemianpalkinto (2017) |
Henderson väitteli tohtoriksi Cambridgen yliopistosta vuonna 1969. Vuosina 1970–1973 hän toimi post doc -tutkijana Yalen yliopistossa, mutta palasi tämän jälkeen takaisin Cambridgeen. Vuodesta 1986 Henderson on toiminut Cambridgessa olevan molekyylibiologian laboratorion johtajana.[2] Henderson on tutkinut bakteerien fotosynteesiä katalysoivaa proteiinia bakteriorodopsiinia. Bakteriorodopsiini on kiinnittyneenä bakteerien solukalvoon, minkä vuoksi sen kiteyttäminen ja tutkiminen röntgendiffraktiolla on vaikeaa. Henderson eristi solukalvon ja proteiinin ja lisäsi näytteeseen glukoosiliuosta. Glukoosiliuos esti näytettä kuivumasta elektronimikroskoopin vakuumissa ja täten proteiini säilytti rakenteensa. Jotta elektronimikroskoopin elektronisuihku ei vaurioittaisi proteiinia Henderson käytti tavallista heikompaa elektronisuihkua. Näin hän sai kuvan, jonka yhdistämällä röntgendiffraktiosta saatuun informaation hän sai aikaiseksi mallin bakterioropodsiinista. Kolmiulotteisen molekyylimallin hän julkaisi vuonna 1975. Henderson oli ensimmäinen, joka käytti elektronimikroskopiaa membraaniproteiinin rakenteen selvittämiseen. Henderson jatkoi menetelmän kehittämistä ja vuonna 1990 hän julkaisi atomiresoluutioisen mallin bakteriorodopsiinin rakenteesta.[3] Henderson on saanut tutkimuksistaan useita tunnustuksia. Näitä ovat muun muassa Ernst Ruska Prize vuonna 1980[4], Rosenstiel Award vuonna 1990[5], lääketieteen Louis-Jeantet-palkinto 1993[6] ja Wiley-palkinto biolääketieteissä vuonna 2017 yhdessä Joachim Frankin ja Marin van Heelin kanssa[7].