Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta (SVR) perustettiin valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin päätöksellä 28. tammikuuta 1919 korvaamaan samalla päivämäärällä keskeytetyn Vapaudenristin ritarikunnan toiminta.
_-_Tallinn_Museum_of_Orders.jpg)
Ritarikunta on sekä siviili- että sotilasritarikunta. Merkit on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela.[1] Suurmestarina toimii tasavallan presidentti.[2]
Kunniamerkki on valkoiseksi emaloitu yrjönristi, jonka keskuksessa on hopeinen ruusu (ks. Suomen vaakuna). Ristin sakaroiden välissä on Suomen leijonan pää kohotettuine miekkoineen.
Historiaa
Keväällä 1963 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan hallitus käsitteli tasavallan presidentin toivomuksen, että SVR:n suurristin ketjun hakaristit korvattaisiin toisella tunnuskuvalla. Taustalla oli presidentti Urho Kekkosen edellisvuoden valtiovierailu Ranskaan, jolloin presidentti Charles de Gaullelle luovutettiin suurristi ketjuineen. Presidentti de Gaulle kuitenkin peitteli takillaan hakaristein koristeltua ketjua, sillä juuri hän johti toisessa maailmansodassa ranskalaisten vastarintaa hakaristiä tunnuksenaan käyttänyttä natsi-Saksaa vastaan.
Heraldikko Gustaf von Numers sai tehtäväkseen laatia muutosehdotuksia. Monien vaiheiden jälkeen suurmestari hyväksyi lopulta kuusenhavuristin. Itsenäisyyspäivänä 1963 presidentti Kekkonen kantoi ensimmäisenä uutta ketjua. Hakaristin korvaamisesta havuristillä seurasi, että vanhat suurristit pyrittiin vaihtamaan uusiin. Muun muassa vuonna 1967 Belgian kuningas Baudouin I:lle vuonna 1954 myönnetty kunniamerkki vaihdettiin hänen pyynnöstään[3] ja vuonna 1986 presidentti Mauno Koiviston Japaniin tekemän valtiovierailun yhteydessä vaihdettiin keisari Hirohitolle jatkosodan aikana 1942 luovutettu suurristi.[4]
Kunniamerkit
Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen (SVR SR ketj.) – korkein suomalainen kunniamerkki[5]- Suomen Valkoisen Ruusun suurristi (SVR SR)
Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n komentaja (SVR K I)
Suomen Valkoisen Ruusun komentaja (SVR K)
Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n ritari (SVR R I)
Suomen Valkoisen Ruusun ritari (SVR R)
Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi (SVR Ar)
Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n mitali kultaristein (SVR M I kr)
Suomen Valkoisen Ruusun I lk:n mitali (SVR M I)
Suomen Valkoisen Ruusun mitali (SVR M)
Lähde:[6]
Kunniamerkkien myöntämisestä
Suurristi ketjuineen myönnetään yleensä vain valtionpäämiehille, ja niitä on myönnetty noin sadalle henkilölle.
Suomen istuvalle pääministerille on useimmiten myönnetty SVR:n suurristi. Poikkeuksen muodostavat Anneli Jäätteenmäki, Mari Kiviniemi ja Alexander Stubb, joille suurristiä ei ole myönnetty. Mauno Pekkala ja Väinö Tanner eivät ottaneet kunniamerkkiä vastaan periaatteesta. Rafael Paasio otti vastaan, mutta ei kantanut. Keijo Liinamaalle myönnettiin Suomen Leijonan suurristi.
Presidentti Mauno Koiviston aikana alkoi käytäntö, jonka mukaan tasavallan presidentin puolisolle myönnetään Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Tellervo Koivisto oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka sai suurristin.[7]
Valkoisen Ruusun ritarikunnan, sekä Suomen Leijonan ritarikunnan, kunnianosoituksia jaetaan miekkoineen ainoastaan sodan aikana ja sotilasansioista.[8]
Muiden ritarikuntien tavoin hakemuksia uusista nimityksistä otetaan vastaan vuosittain heinäkuun loppuun asti. Hakemuksen tekijä, joka ei saa olla se, jolle kunniamerkkiä haetaan, lunastaa kunniamerkit ja maksaa lunastusmaksun, joka vaihtelee ritarikunnan ja merkin luokan mukaan. Esimerkiksi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan ritarimerkki maksaa 580 euroa.[9]
Erityisiä huomionosoituksia
- Suurristi jalokivien ja miekkojen kera on myönnetty vain Carl Gustaf Emil Mannerheimille 4. kesäkuuta 1944.
- Suurristi jalokivien kera on myönnetty kolmelle suomalaiselle: senaattori Otto Stenrothille 6. joulukuuta 1938, ulkoministeri Carl Enckellille 7. kesäkuuta 1946 ja Jean Sibeliukselle 8. joulukuuta 1950.[10]
- Suurristi miekkojen kera on myönnetty kolmelle suomalaiselle kenraaliluutnantille: Hjalmar Siilasvuolle, Edvard Hanellille ja Aksel Airolle. Merkin on saanut myös muutama korkea ulkomaalainen upseeri kuten saksalainen kenraalieversti Eduard Dietl. [10]
- Vuosittain äitienpäivänä myönnetään I lk: mitaleita kultaristein äitienpäivänkunniamerkkeinä tunnustukseksi äideille heidän työstään kasvattajana. Tämä perinne alkoi vuonna 1946 Väestöliiton aloitteesta, mutta liitto päätti luopua siitä vuonna 1992, jolloin mitalin sai yhteensä 149 äitiä. Saajien esittäminen siirtyi lääninhallituksille ja myöhemmin aluehallintovirastoille. Mannerheimin Lastensuojeluliitto otti tehtäväkseen äitienpäiväjuhlan järjestämisen.
- Lisäksi kunniamerkkeihin kuuluu Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan pronssinen ansiomerkki, jota ei ole koskaan myönnetty kenellekään. Juha E. Tetrin mukaan se sijoittuisi keskinäisessä arvojärjestyksessä ensimmäiseksi ritarikunnan nauhassa kannettavista merkeistä.[11]
Ulkomaalaiset, jotka ovat saaneet ritarikunnan arvon ketjuineen
Lähde:[12]
Kanslerit
Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnilla on yhteinen hallitus, johon kuuluvat suurmestari, kansleri, varakansleri ja vähintään neljä jäsentä. Kanslereina ova toimineet:[13]
- Otto Stenroth 1919–1938
- Oskari Mantere 1938–1942
- Antti Tulenheimo 1942–1952
- Eero Rydman 1952–1963
- Toivo Tarjanne 1963–1973
- Erik Serlachius 1973–1980
- K. A. Fagerholm 1980–1983
- Klaus Waris 1983–1987
- Esko Rekola 1987–1996
- Jaakko Iloniemi 1996–2004
- Aino Sallinen 2004–2017
- Jussi Nuorteva 2017–
Katso myös
Lähteet
Kirjallisuutta
- Kunniamerkkiopas. 3. painos. Helsinki: Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat, 2019. ISBN 978-951-37-7650-3. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Matikkala, Antti: Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat. Helsinki: Edita, 2014. ISBN 978-951-37-7005-1.
- Suomen ritarikunnat 100 vuotta. Helsinki: Kansallisarkisto, Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat, Vapaudenristin ritarikunta, 2018. ISBN 978-952-7323-00-7. Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
