Suomen presidentinvaali 2000

Valmistauduttaessa vuoden 2000 presidentinvaaliin tiedettiin, että uusi perustuslaki, joka astui voimaan samanaikaisesti tasavallan presidentin toimikauden alkamisen kanssa, siirsi valtaoikeuksia presidentiltä lähinnä pääministerille ja valtioneuvostolle, mutta osittain myös eduskunnalle. Tästä seurasi, että suomalaisten kärkipoliitikkojen mielenkiinto presidentin tehtävää kohtaan näytti hiipuvan. Esimerkiksi SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ei missään vaiheessa osoittanut kiinnostusta vaihtaa pääministerin tehtävää Mäntyniemen isännän paikkaan.^[2]

Naisten nousu presidenttipörssin kärkeen alkoi 1990-luvun alkupuolella silloisen keskustalaisen ministerin Eeva Kuuskosken vahvana kannatuksena. Tämä oli seurausta naisten poliittisesta menestyksestä muualla Euroopassa ja koko maailmassa. Kuuskosken suosio osoittautui pian ohimeneväksi, mutta Elisabeth Rehnin nousu oli jo pitempiaikainen ilmiö. Varsinkin Rehnin menestys vuoden 1994 presidentinvaalissa avasi tietä muidenkin puolueiden näkyville naispoliitikoille. Jo vuosina 1996 ja 1997 tehtyjen mielipidemittausten perusteella ennakoitiin, että vuoden 2000 vaalista tulisi naisten välinen ottelu.^[3][4]

Martti Ahtisaaren presidenttikauden puolivälistä saakka oli pohdittu, viitsisikö Ahtisaari asettua enää ehdolle presidentinvaaliin vuonna 2000, koska hän oli saanut osakseen kovaa, jopa ilkeää ja usein henkilökohtaisuuksiin menevää kritiikkiä.^[5] Ahtisaari viivytti omaa ilmoitustaan pitkään, mutta lopulta vapun alla 1999 hän ilmoitti, ettei hän aio olla mukana SDP:n esivaalissa. Toukokuussa 1999 järjestetyssä esivaalissa Lipposen hallituksen ulkoministeri Tarja Halonen voitti vastaehdokkaansa Pertti Paasion ja Jacob Södermanin 58 prosentin ääniosuudella.^[4]

Puolueista ensimmäisenä lähti liikkeelle Vihreä liitto, joka nimesi jo keväällä 1998 omaksi ehdokkaakseen EU-parlamentaarikko Heidi Hautalan. Keskustan esivaalissa syyskuussa 1999 puolueen puheenjohtaja Esko Aho voitti edeltäjänsä, EU-parlamentaarikko Paavo Väyrysen kahden kolmasosan ääniosuudella.^[4]

Vaikeinta oman presidenttiehdokkaan löytäminen oli Kokoomukselle. Kun eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen oli elokuussa 1999 kieltäytynyt ehdokkuudesta, vahvimmaksi nimeksi nousi valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Kuitenkin myös Niinistö ilmoitti syyskuussa, ettei hän lähde tavoittelemaan tasavallan presidentin paikkaa. Tämän jälkeen Kokoomuksen ehdokasta etsittiin myös puolueen ulkopuolelta, ja välillä näytti siltä, että Kokoomus jäisi kokonaan ilman omaa presidenttiehdokasta. Puolueen naiset, etunenässä kansanedustaja Pirjo-Riitta Antvuori, taivuttelivat Uosukaisen harkitsemaan ehdokkuuttaan uudelleen, ja lopulta lokakuussa 1999 Uosukainen suostui ehdolle.^[4]

Vuoden 1994 presidentinvaalin toisella kierroksella Martti Ahtisaaren vastaehdokkaana ollut RKP:n Elisabeth Rehn epäröi pitkään lähtöään uuteen yritykseen. Rehnin kausi YK:n erityistehtävissä päättyi kesällä 1999, ja asiaa loppukesän ajan mietittyään hän suostui RKP:n ehdokkaaksi syyskuun alussa. Eduskuntapuolueista Vasemmistoliitto asettui SDP:n Tarja Halosen taakse ja Kristillinen liitto antoi kannattajilleen vapaat kädet. Suurempien puolueiden varjossa Remonttiryhmä asetti ehdokkaakseen puheenjohtajansa ja ainoan kansanedustajansa, AKT:n entisen puheenjohtajan Risto Kuisman ja Perussuomalaiset Suomen EU-jäsenyyden vastustajana tunnetun valtiotieteen tohtori Ilkka Hakalehdon.^[4]

Verrattuna vuoden 1994 presidentinvaalin ehdokasasetelmaan kaikki ehdokkaat olivat nyt kokeneita poliitikkoja, ja lisäksi kaikki neljä naisehdokasta olivat olleet uranuurtajia eri aloilla. Elisabeth Rehn oli ollut Suomen ensimmäinen nainen puolustusministerinä (vuosina 1990–1995), Riitta Uosukainen ensimmäinen nainen eduskunnan puhemiehenä (vuodesta 1994), Tarja Halonen ensimmäinen nainen ulkoministerinä (vuodesta 1995) ja Heidi Hautala ensimmäinen nainen eduskuntapuolueen puheenjohtajana (vuosina 1987–1991).^[4]

Presidentinvaalin kärkiehdokkaista Tarja Halonen korosti hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä ja puolustamista, Esko Aho taas alueellisen eriarvoistumiskehityksen pysäyttämistä ja vastustamista. Myös perheasiat nousivat keskiöön: Ahon rinnalla esiintyi hänen puolisonsa Kirsti Aho, ja myös heidän neljä lastaan olivat esillä. Haloselta tivattiin vaalikamppailun aikana toistuvasti, aikooko hän avioitua elämänkumppaninsa Pentti Arajärven kanssa ja aikooko hän liittyä kirkkoon. Kumpaankaan kysymykseen Halonen ei antanut suoraa vastausta.^[4]

Presidentinvaalin aikaan myös Suomessa nousi kuumaksi puheenaiheeksi Itävallan eristäminen Euroopan unionin päätöksenteosta sen jälkeen, kun oikeistopopulistinen Itävallan vapauspuolue (FPÖ) oli päässyt Itävallan hallitukseen. Pääministeri Paavo Lipponen teki päätöksen Suomen liittymisestä Itävallan vastaiseen boikottirintamaan yksin, muita ministereitä, presidentti Martti Ahtisaarta ja eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa kuulematta; tosin Ahtisaari hyväksyi jälkikäteen Lipposen päätöksen. Johtavista presidenttiehdokkaista Esko Aho arvosteli Lipposta hätiköinnistä, Tarja Halonen puolestaan tuki Lipposta.^[4]

Halosen kannatus oli suurinta Helsingin (66,3 %) ja Uudenmaan (59,3 %) vaalipiireissä^[8]. Kaikkein vahvinta hänen kannatuksensa oli etelän keskisuurissa vanhoissa teollisuuskaupungeissa. Naisten keskuudessa Halosen suosio ylitti kaikki perinteiset puoluerajat: vasemmiston ja vihreiden lisäksi hän sai tukea myös kokoomuksen ja RKP:n naisäänestäjiltä, joiden alkuperäiset ehdokkaat eivät olleet mukana vaalin toisella kierroksella. Halonen oli suosittu myös nuorison, etenkin kaupunkilaisnuorten, ja radikaalien taiteilijoiden joukossa. Näkyviä Halosen tukijoita toisella kierroksella olivat muiden muassa RKP:n peruspalveluministeri Eva Biaudet ja entiset kokoomuslaiset naisministerit Ulla Puolanne, Helena Pesola ja Sirpa Pietikäinen.^[4]

Ahon vahvimmat kannatusalueet olivat maaseudulla, erityisesti Pohjanmaan pienissä kunnissa. Suurimman ääniosuuden hän sai Vaasan (70,0 %), Ahvenanmaan (60,6 %), Oulun (58,9 %) ja Lapin vaalipiireissä (55,8 %)^[8]. Aho oli myös eläkeläisäänestäjien suosikki. Toisen kierroksen vaalipäivän lähestyessä Ahon taakse ryhmittyivät kokoomuksen ja RKP:n miesäänestäjät, mikä näkyi myös politiikan johtopaikoilla. Kokoomus ja RKP olivat virallisesti ilmoittaneet pysyvänsä puolueettomina vaalin toisella kierroksella, mutta muiden muassa puolustusministeri Jan-Erik Enestam ja sisäministeri Kari Häkämies ilmoittautuivat Ahon tukijoukkoihin. Myös Kristillisen liiton johto tuki Ahoa. Julkisuuden henkilöistä Ahoa kannattivat varsinkin monet urheilijat, esimerkiksi jääkiekkoilija Teemu Selänne, hiihtäjä Mika Myllylä sekä ralliautoilijat Juha Kankkunen ja Tommi Mäkinen.^[4]

Ensimmäinen kierros

Toinen kierros

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen presidentinvaali 2000.

• Tilastokeskus: Presidentinvaalit 2000
• Doria.fi − Presidentin vaalit 2000, tilastokeskuksen julkaisu
• Ehdokkaiden esittely Helsingin Sanomien vaalikoneessa
• vaalit.om.fi − Ensimmäinen vaali 16.1.2000
• vaalit.om.fi − Toinen vaali 6.2.2000