Paavo Väyrynen
Paavo Matti Väyrynen (s. 2. syyskuuta 1946 Kemin maalaiskunta)[5] on suomalainen poliitikko, joka on pitkällä poliittisella urallaan edustanut Suomen Keskustaa.[6] Hän on toiminut kansanedustajana viidellä eri vuosikymmenellä ja on ollut useita kertoja ministerinä, muun muassa ulkoministerinä vuosina 1977–1982, 1983–1987 sekä 1991–1993. EU-kriittisyytensä[7] ja ”liberaaliksi joukkueeksi”[8] kutsumansa keskustapuolueen johdon vuoksi Väyrynen on 2010-luvulla keskustan sijasta edustanut myös perustamiansa Kansalaispuoluetta sekä Seitsemän tähden liikettä.
Väyrynen on toiminut Keskustapuolueen ja Suomen Keskustan kansanedustajana vuosina 1970–1995, 1999, 2007–2011 ja 2015 sekä seitsemän tähden liikkeen kansanedustajana vuosina 2018–2019. Euroopan parlamentin jäsenenä hän on toiminut vuosina 1995–2007 ja 2014–2018 keskustan edustajana ALDE-ryhmässä.[9] Väyrynen on ollut ministeri kahdeksassa hallituksessa viidellä eri vuosikymmenellä: hän oli opetusministeri vuosina 1975–1976, työvoimaministeri vuosina 1976–1977, ulkoasiainministeri vuosina 1977–1982, 1983–1987 ja 1991–1993, pääministerin sijainen vuosina 1983–1987 ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri vuosina 2007–2011. Ministerinä Väyrynen on toiminut 5 997 päivän ajan, mikä tekee hänestä Suomen toiseksi pisimpään ministerinä toimineen henkilön Johannes Virolaisen jälkeen.[10] Koulutukseltaan Väyrynen on valtiotieteiden tohtori.[5]
Vuosina 1972–1980 Väyrynen oli Keskustapuolueen varapuheenjohtaja ja vuosina 1980–1990 Keskustapuolueen ja Suomen Keskustan puheenjohtaja. Vuosina 2016–2017 hän oli perustamansa kansalaispuolueen puheenjohtaja. Väyrynen oli Suomen Keskustan presidenttiehdokkaana vuosina 1988, 1994 ja 2012, vuoden 2018 presidentinvaaleissa hän oli ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta.[11] Väyrynen oli keskustan kunniapuheenjohtaja vuoteen 2018 asti.[12]
Väyrynen valittiin vuonna 2017 Helsingin kaupunginvaltuuston jäseneksi kristillisdemokraattien ehdokaslistalta.[13] Vuonna 2018 hän kuitenkin perusti oman Terve Helsinki -valtuustoryhmän.[14] Vuosina 1973–1980 ja 2005–2017 Väyrynen oli Keminmaan kunnanvaltuutettu. Hän oli Kemin kaupunginvaltuutettu vuosina 2021–2023 ja Lapin aluevaltuutettu 2022–2023.
Väyrynen ilmoitti huhtikuussa 2018 eroavansa keskustan jäsenyydestä.[15] Väyrynen palasi puolueeseen vuonna 2020. Samana vuonna hänet valittiin keskustan puoluehallitukseen. Syyskuussa 2023 hän ilmoitti, että aikoo elvyttää Seitsemän tähden liikkeen uudelleen. 21. joulukuuta Väyrynen ilmoitti eroavansa keskustasta ja jättävänsä puoluepolitiikan. Hän ei myöskään aio liittyä Seitsemän tähden liikkeeseen[16].
Poliittinen ura
Nuorena valtakunnanpolitiikkaan
Paavo Väyrynen syntyi ja kasvoi Kemin maalaiskunnassa Lounais-Lapissa maanviljelijäperheen poikana. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Kemin yhteiskoulusta vuonna 1965 hän opiskeli valtiotieteitä Helsingin yliopistossa ja valmistui vuonna 1970 valtiotieteiden kandidaatiksi.[5] 1960-luvun lopulla Väyrynen työskenteli ajankohtaistoimittajana Yleisradiossa.[17]
Väyrynen valittiin ensimmäistä kertaa eduskuntaan keskustapuolueen listalta 23-vuotiaana vuoden 1970 vaaleissa. Hän sai heti tehtävän keskustalaisen pääministeri Ahti Karjalaisen sihteerinä vuosina 1970–1971 istuneessa hallituksessa, ja vuonna 1972 hänet valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi. Ensimmäisen ministerinpaikkansa Väyrynen sai 29-vuotiaana vuonna 1975, kun hänet nimitettiin opetusministeriksi Martti Miettusen II hallitukseen eli niin sanottuun hätätilahallitukseen.
Puoluejohtaja
Vuonna 1980 Väyrynen valittiin keskustapuolueen puheenjohtajaksi Turun puoluekokouksessa. Hän voitti vastaehdokkaansa, 16 vuotta puoluetta johtaneen Johannes Virolaisen, äänin 1 737–1 611. Väyrynen nousi puheenjohtajaksi nuorten tuella, mutta myös suurin osa niin sanottuun K-linjaan kuuluneista kannatti hänen valintaansa. Ratkaiseva merkitys oli sillä, että presidentti Urho Kekkonen tuki taustalla puheenjohtajan vaihtamista.[18] Väyrynen oli puheenjohtajaksi tullessaan 33-vuotias; nuorempana puolueen johtoon oli noussut vain maalaisliittoa johtanut Otto Karhi.
Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Väyrynen tuki Ahti Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen kärsi tappion Kuopion puoluekokouksessa hävittyään Johannes Virolaiselle lukemin 1 365–2 666.
SDP:n vahvistuvan aseman torjuminen
Nuorena puheenjohtajana Väyrynen joutui vaikeaan asemaan ennen muuta sen vuoksi, että Kekkosen pitkä presidenttikausi päättyi vain runsas vuosi sen jälkeen, kun Väyrynen oli tullut puolueen johtoon. Sosiaalidemokraattien ehdokas Mauno Koivisto voitti presidentinvaalit. Keskustapuolue oli pahasti hajallaan Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudesta käymän kamppailun jälkeen.
Presidentinvaalien jälkeen sosiaalidemokraatit katsoivat saavuttaneensa täydellisen hegemonian Suomen poliittisessa elämässä, mikä heijastui hallituspolitiikkaan vaalikaudella 1983–1987. Saatuaan vihiä vaivihkaisista yhteydenotoista SDP:n ja kokoomuksen akselilla keskustan johto pyrki myös tiivistämään yhteydenpitoa kokoomuksen puoluejohtoon saadakseen aikaan vähintäänkin samanlaisen kontaktin kuin SDP:llä oli.[19]
Vuodenvaihteessa 1987 Väyrynen teki kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa salaisen aiesopimuksen (niin sanotun kassakaappisopimuksen), jossa sovittiin näiden kolmen puolueen lähtevän ajamaan (SDP:n myötävaikutuksella tai ilman) keskustan johtamaa enemmistöhallitusta, jos ne saisivat yli puolet uuden eduskunnan paikoista. Sopimuksessa sovittiin myös, ettei mikään puolueista lähtisi hallitukseen ilman kahta muuta.[20] Lisäksi sovittiin, että Väyrystä yritettäisiin saada yleisporvarillisesti eduskunnan puhemieheksi, jos häntä ei valittaisi uuden hallituksen pääministeriksi.[20][21] Kassakaappisopimuksen takana olleet teollisuusjohtajat lupasivat rahoittaa porvaripuolueiden vaalikampanjoita tavallista suuremmilla summilla porvarihallituksen aikaansaamiseksi.[20]
SDP menetti vuoden 1987 vaaleissa 101 000 ääntä (2,6 prosenttiyksikköä kannatuksestaan), mutta ainoastaan yhden edustajapaikan ja säilyi vaalitappiosta huolimatta suurimpana puolueena.[22] SDP:n vaalitappio oli vähällä tehdä mitättömäksi kokoomuksen kanssa tehdyn sopimuksen. Historiantutkija Juhani Suomen mukaan Mauno Koivisto antoi kuitenkin ymmärtää, että kokoomus pääsee hallitukseen vain yhteistyössä SDP:n kanssa.[21] Koivisto nimitti hallituksen muodostajaksi sopimuksesta riippumattoman kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka tunnustelun jälkeen muodosti sinipunahallituksen SDP:n, kokoomuksen ja RKP:n pohjalle keskustapuolueen jäädessä oppositioon.
Presidenttiehdokkuus ja kuntavaalit 1988
Sinipunahallituksen muodostaminen liittyi vuoden 1988 presidentinvaaleihin,[23] sillä rikkomalla porvaririntaman Mauno Koivisto varmisti uudelleenvalintansa.
Keskustapuolueen syrjäytyminen hallituksesta loi kuitenkin hyvän pohjan puolueen ja puheenjohtaja Väyrysen menestymiselle vaaleissa.[24]
Koivisto ei vastoin ennakko-odotuksia saanut puolta annetuista äänistä, joten valinta jäi valitsijamiesten tehtäväksi. Väyrynen voitti pääministeri Holkerin, ja keskusta nousi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 eduskuntavaalitappion valtiollisissa vaaleissa yli 20 prosentin kannatukseen. Presidentinvaalin jälkeen keskustan menestys voimistui ja syksyn 1988 kunnallisvaaleissa puolue sai 21,10 % äänistä nostaen kannatustaan 0,9 %.
Ero puheenjohtajan tehtävistä ja eduskuntavaalit 1991
Keväällä 1990 Paavo Väyrynen päätti luopua puheenjohtajan tehtävästä. Tiukan kilpailun jälkeen hänen seuraajakseen valittiin Porin puoluekokouksessa Esko Aho, joka voitti toisella äänestyskierroksella ennakkosuosikkina pidetyn Eeva Kuuskosken.
Kevään 1991 eduskuntavaaleissa keskusta kykeni Esko Ahon johdolla säilyttämään kannatuksensa ja nousi suurimmaksi puolueeksi. Keskustan silloinen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuvasi vaalien tulosta ”veret seisauttavaksi vaalivoitoksi”. Vaaleissa Paavo Väyrynen oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana Uudenmaan vaalipiirissä, ja hän sai koko maan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän, 22 709 ääntä.
Paavo Väyrysestä tuli uransa neljännen kerran ulkoasiainministeri hänen tultuaan nimitetyksi Esko Ahon johtamaan porvarihallitukseen. Tarkoituksena oli ollut muodostaa kolmen suuren hallitus laman voittamiseksi, mutta sosialidemokraatit heikentyneen kannatuksensa vuoksi kieltäytyivät. Väyrynen toimi ulkoasiainministerinä Suomen jättäessä Euroopan unionin jäsenhakemuksen, mutta erosi hallituksesta toukokuussa 1993 ryhtyäkseen presidenttiehdokkaaksi. Väyrysen seuraajaksi ulkoministerinä tuli MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto.
Väyrynen itse on kertonut eronsa johtuneen kahdesta syystä: yhtäältä hän oli tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, toisaalta hän katsoi vaikeaksi käydä ulkoministerinä neuvotteluja Suomen mahdollisesta jäsenyydestä Euroopan unionissa, kun presidenttiehdokkaana oli myös keskustalainen kiivas Euroopan unionin jäsenyyden vastustaja Keijo Korhonen.
Presidentinvaali 1994
Vuonna 1993 hallituksesta eronnut Väyrynen voitti keskustan esivaalin ja nousi puolueensa ehdokkaaksi ensimmäisessä suorassa presidentinvaalissa 1994. Väyrynen nousi presidentinvaalin ennakkoäänissä selvästi kakkoseksi vaikka Korhosen lisäksi myös Eeva Kuuskoski oli hajottamassa keskustan rivejä. Viimeisten päivien tapahtumat kuitenkin käänsivät asetelmat, ja Väyrynen putosi vaalipäivän äänten perusteella toiselta kierrokselta. Väyrynen itse koki, että vaalipäivän tuloksiin vaikuttivat tiedotusvälineissä esillä olleet uutiset. Väyrysen mielestä media pyrki vaikuttamaan vaalien tulokseen ”mediapelillä”, jolla hän tarkoitti mielestään täysin harhaanjohtavien mielipidemittausten julkistamista. Väyrynen myös syytti MTV3:a siitä, että sen uutiset oli antanut uutisaikaa Seppo Lehdolle, joka väitti, että Venäjän lähettämä ääri-isänmaallisia järjestöjä koskeva ”nootti” oli Väyrysen tilaama.[25]
Helmikuussa 2011 uuden kirjansa julkistamistilaisuudessa Väyrynen sanoi, että hänet on ymmärretty väärin ja että hänen arvostelunsa kärki ei ollut suunnattu mediaan vaan mediaa hyväksi käyttäviin poliitikkoihin.[26] Elokuussa 2011 Väyrynen kuitenkin oli blogissaan edelleen sitä mieltä, että MTV oli ohjannut äänestäjiä tekaistuilla gallupeilla.[27]
Suomen EU-jäsenyys ja europarlamentaarikon ura
Neuvottelut Suomen EU-jäsenyydestä päättyivät keväällä 1994. Paavo Väyrynen oli kannattanut jäsenyyden hakemista, jotta voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin. Hänen mielestään Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyisi.
Kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta.
Väyrynen asettui vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä, sillä hänen mielestään tarjolla oli parempi vaihtoehto; jo valmiiksi saatu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä ”Pohjolan yhteisö”.
Väyrynen pyrki siihen, että keskustan Jyväskylän puoluekokous olisi torjunut jäsenyyden. Puoluejohdon painostuksesta puoluekokous kuitenkin hyväksyi jäsenyyden viemisen kansanäänestykseen.
Väyrynen kampanjoi jäsenyyttä vastaan. Kun kansanäänestyksessä enemmistö kuitenkin hyväksyi sen, hallitus toi jäsenyyssopimuksen eduskunnan hyväksyttäväksi.
Hallitus yritti kiirehtiä sopimuksen hyväksymistä, jotta se ehdittäisiin lyödä lukkoon ennen Ruotsin kansanäänestystä. Tästä syystä eduskunnassa syntyi niin sanottu jarrutuskeskustelu, jonka avulla lopullinen päätös siirtyi yli Ruotsin ratkaisun. Kun siellä niukka enemmistö hyväksyi liittymisen, eduskunta antoi siunauksensa EU-jäsenyydelle.
Kun Suomi oli 1995 liittynyt Euroopan unionin jäseneksi, Väyrynen valittiin eduskunnan päätöksellä Euroopan parlamenttiin. Väyrynen uusi paikkansa Euroopan parlamentin vaaleissa 1996 ja oli vaalien suurin ääniharava 157 668 äänellä. Hän myös toimi europarlamentin liberaaliryhmän varapuheenjohtajana. Europarlamentaarikkona Väyrynen on vastustanut unionin liittovaltiokehitystä ja korostanut pohjoisen ulottuvuuden merkitystä europolitiikassa.
Paluu eduskuntaan ja hallitukseen
Väyrynen oli ehdolla vuosien 1995 ja 1999 eduskuntavaaleissa Uudenmaan vaalipiirissä ja tuli valituksi, mutta jatkoi työtään Euroopan parlamentissa. Keskustan esivaalissa vuoden 2000 presidenttiehdokkuudesta Väyrynen haastoi puolueen puheenjohtaja Ahon, mutta hävisi tälle selvästi jäsenäänestyksessä 1999.[28]
Vuonna 2003 Väyrynen osallistui keskustan puheenjohtajavaaliin kärsien kuitenkin jälleen tappion, tällä kertaa Matti Vanhaselle. Väyrynen sai jäsenäänestyksessä vain runsaat sata puoluekokouksessa annetuista parista tuhannesta äänestä.[28] Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Väyrynen ei ollut ehdolla,[29] mutta asettui ehdolle vuoden 2004 eurovaaleissa ja tuli valituksi.
Kevään 2007 eduskuntavaaleissa Väyrynen oli jälleen ehdolla Lapin vaalipiiristä, ja hänet valittiin eduskuntaan. Väyrynen ilmoitti jo ennen vaaleja, että hän ottaisi kansanedustajan toimen vastaan, jos häntä tarvittaisiin johonkin keskeiseen tehtävään kotimaan politiikassa. Muussa tapauksessa hän hoitaisi loppuun kautensa Euroopan parlamentissa. Väyrynen palautti valtakirjan vasta, kun hallitusneuvottelut oli käyty huhtikuun puolessa välissä 2007 ja Väyryselle oli ehdotettu ministeripaikkaa. Pääministeri Matti Vanhanen valitsi yllättäen Väyrysen toisen hallituksensa ulkomaankauppaministeriksi. Hänen ministeriydestään äänestettiin keskustan puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksessa, jossa hän voitti vastaehdokkaansa kansanedustaja Antti Kaikkosen äänin 41–36. Hänestä tuli uuden hallituksen kokenein ministeri.
Väyrysen ensimmäisiä ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä julkisuuteen tuomia hankkeita olivat muun muassa Sallan radan toteuttaminen sekä vaikuttaminen Venäjään puunvientimaksujen korottamista koskevassa kysymyksessä Euroopan unionin kautta.
EU-vastainen Väyrynen vastusti ministerinä euroa. Hänen mielestään Suomen ei olisi pitänyt liittyä euroon. EU-asiantuntija, valtiotieteen tohtori Esko Antola kommentoi vuonna 2009, ettei Väyrysen EU-vastaisia kommentteja ministerinä voi sivuuttaa ja Väyrysen olevan Suomelle poliittinen riski.[30]
Puheenjohtajavaalit 2010 ja eduskuntavaalit 2011
Vuonna 2010 Väyrynen asettui ehdolle keskustan puheenjohtajaksi, mutta kesäkuussa Lahdessa pidetyssä puoluekokouksessa puheenjohtaja- ja pääministerivaalin voitti Mari Kiviniemi. Myöhemmin Väyrynen kommentoi Johanna Korhosen kirjassa, että ”mediapeli” oli yksi syy, miksi häntä ei valittu keskustan puheenjohtajaksi. Heinäkuussa Väyrynen ilmoitti vaihtavansa vaalipiiriä ja asettuvansa ehdolle Uudenmaan vaalipiirissä kevään 2011 eduskuntavaaleissa.[31]
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Väyrynen jäi valitsematta eduskuntaan Uudenmaan vaalipiiristä. Väyrynen uskoi, että hänet olisi kyllä valittu Lapin vaalipiiristä, mutta hän suostui puoluesihteeri Timo Laanisen pyynnöstä siirtymään ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin.
Presidentinvaali 2012
Presidentinvaaliin 2012 liittyen Paavo Väyrynen oli ensimmäinen, joka tarjoutui keskustan presidenttiehdokkaaksi. Hänelle pyrittiin löytämään vastaehdokas, jotta Suomen Keskustan presidenttiehdokas voitaisiin valita esivaalin perusteella. Esivaalin uskottiin innostavan jäsenistöä kannattamaan keskustan ehdokasta myös presidentinvaalissa 2012. Elokuussa 2011 Väyrynen ilmoitti olevansa valmis keskustan ja perussuomalaisten yhteisehdokkaaksi vuoden 2012 presidentinvaalissa.
Keskustan puoluehallitus päätti 9. syyskuuta 2011 Riihimäellä pitämässään kokouksessa esittää Väyrystä puolueen presidenttiehdokkaaksi ja jättää puolueen sisäisen esivaalin pitämättä, sillä muita ehdokkaita ei ollut ilmoittautunut määräaikaan mennessä.[32][33] Väyrynen itse piti olennaisena, että presidenttiydessä ”jatketaan Kekkosen linjalla”.[34]
Väyrynen sai 17,5 prosenttia äänistä ja sijoittui kolmanneksi.[35]
Puheenjohtajavaalit 2012, Euroopan parlamentin vaalit 2014 ja eduskuntavaalit 2015
Pian presidentinvaalien jälkeen Väyrynen ilmoitti pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi kesän puoluekokouksessa.[36] Hän sijoittui puheenjohtajavaalissa kolmanneksi kun puheenjohtajaksi valittiin Juha Sipilä.[37]
Tammikuussa 2013 Väyrynen ilmoitti olevansa ehdokkaana sekä vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa[38] että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Hänet valittiin Euroopan parlamentin jäseneksi 69 360 äänellä.[39] Marraskuussa 2014 Väyrynen kertoi tavoittelevansa ulkoministerin paikkaa seuraavassa hallituksessa.[40] Väyrynen valittiin eduskuntaan 6 889 äänellä,[41] mutta 22. huhtikuuta hän ilmoitti jäävänsä europarlamenttiin.[42] Hän totesi Sipilän hallituksen nimittämisen jälkeen blogissaan pettyneensä, kun häntä ei valittu valtioneuvoston jäseneksi, ja kertoi asettuneensa ehdolle eduskuntavaaleissa nimenomaan päästäkseen ulkoministeriksi.[43]
Tammikuussa 2016 Väyrynen ilmoitti jättäytyvänsä keskustan puoluevaltuuston, puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan työstä petyttyään puolueen liberaaliin linjaan. Hän ei kuitenkaan luovu keskustan jäsenkirjasta ja jatkaa kauden loppuun europarlamentissa.[44] Ilmoituksen yhteydessä Väyrynen julkaisi uuden teoksen Eihän tässä näin pitänyt käydä, joka käsittelee Sipilän hallituksen muodostamista sekä Väyrysen ja Sipilän välistä sähköpostikirjeenvaihtoa sen taustalla.[45]
Kansalaispuolueen perustaminen
Väyrynen ilmoitti 4. helmikuuta 2016 uuden puolueen, Kansalaispuolueen, perustamisesta.[46][47] Kansalaispuolue merkittiin yhdistysrekisteriin maaliskuussa 2016[48] ja puoluerekisteriin joulukuussa 2016.[49] Puolue ajaa Suomen eroa euroalueesta ja omaan kelluvaan valuuttaan siirtymistä sekä vastustaa keskittävää metropolipolitiikkaa.[50]
Väyrysen päätös perustaa uusi puolue herätti paljon kommentteja. Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Vanhanen kertoi ottaneensa Väyrysen päätöksen raskaasti ja arvioi Väyrysen liikkeen pääsyyksi tämän vaatimukset eurosta eroamisesta. Kansanedustaja Mikko Alatalo puolestaan arvioi, että Väyrysen tavoitteena olisi osallistua vuoden 2018 presidentinvaaleihin ja vertasi tämän toimia Veikko Vennamoon.[51] Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen luonnehti puoluehanketta ”historian vakavimpana uhkana keskustalle” ja ennakoi sen johtavan useisiin sisäisiin konflikteihin ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja.[52]
Presidentinvaali 2018
Väyrynen pyrki presidentiksi vuoden 2018 presidentinvaaleissa valitsijayhdistyksen kautta.[53] Viralliseksi ehdokkaaksi päästäkseen hänen oli kerättävä 20 000 kannattajakorttia 12. joulukuuta 2017 mennessä. 25. marraskuuta Kansalaispuolueen puheenjohtaja Sami Kilpeläinen arvioi, että kortteja olisi kasassa hieman alle 15 000.[54] Joulukuun alussa kannattajakortteja Väyryselle ryhtyi keräämään myös Suomi Ensin -ryhmittymä.[55] Väyrynen ilmoitti 5. joulukuuta 2017, että tarvittava määrä kannattajakortteja oli saatu kerätyksi.[56] 18. joulukuuta Helsingin vaalipiirilautakunta ilmoitti, että kannattajakortteja on lähes 27 000 kappaletta.[11]
Väyrynen sijoittui vaaleissa 6,2 prosentin kannatuksellaan neljänneksi.[57]
2018: ero keskustasta ja kiista Kansalaispuolueessa
Presidentinvaalien jälkeen, 1. helmikuuta, Väyrynen ilmoitti lähtevänsä ehdolle keskustan puheenjohtajaksi ja eroavansa puolueesta, jos häntä ei valita.[58] Keskustan puoluehallitus päätti 8. helmikuuta 2018 kokouksessaan, ettei Väyrynen voi olla ehdokkaana keskustan puheenjohtajaksi, koska hän on Kansalaispuolueen jäsen. Keskustan sääntöjen mukaan keskustan perusjärjestön jäsen ei saa kuulua muuhun puolueeseen.[59] 3. maaliskuuta 2018 Kansalaispuolue julkaisi tiedotteen, jossa ilmoitettiin että Väyrynen on erotettu kansalaispuolueesta tilinkäytön väärinkäytösten sekä vaaliraharikkomusten vuoksi. Erottamisen syyksi mainittiin myös se, että Väyrynen pyrkii keskustan puheenjohtajaksi.[60] Väyrynen ja hänen tukijansa pitivät laittomana kokousta, jossa hänet erotettiin.[61] 7. maaliskuuta käräjäoikeus keskeytti erottamispäätöksen toimeenpanon.[62] 12. huhtikuuta Väyrynen ilmoitti eroavansa Kansalaispuolueesta. Hän uskoi näin pääsevänsä keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi.[63] 20. huhtikuuta Väyrynen ilmoitti luopuvansa keskustan puheenjohtajaehdokkuudesta. Väyrysen mukaan kilpailu ei olisi ollut niin rehtiä, että hän olisi voinut menestyä. Hän ei ehtinyt erota Kansalaispuolueesta ja aikoi jatkaa siellä.[64] 25. huhtikuuta Väyrynen ilmoitti eroavansa keskustasta.[65] Väyrynen ilmoitti 4. kesäkuuta palanneensa Kansalaispuolueen johtoon. Jakaantuneen puolueen puheenjohtajana itseään pitävä Sami Kilpeläinen kiisti Väyrysen valinnan ja syytti häntä laittomasta esiintymisestä puolueen nimissä.[66]
Paluu kansanedustajaksi ja Seitsemän tähden liike 2018
25. huhtikuuta 2018 Väyrynen kertoi ottavansa kansanedustajanpaikkansa vastaan kesäkuussa 2018. Tämä tarkoitti varapaikalta eduskunnassa toimineen Mikko Kärnän putoamista eduskunnasta. Väyrynen kertoi paluustaan ilmoittaessaan, ettei hänellä ole ”enää mitään syytä edesauttaa sote- ja maakuntauudistuksen hyväksymistä”.[67] Väyrynen palasi eduskuntaan 12. kesäkuuta 2018.[2] Paluupäivänään hän kertoi olevansa oppositiossa sekä hallitusta että oppositiota vastaan. Lisäksi Väyrynen sanoi kuuluvansa eduskunnan "vasemmistopuolelle".[68]
28. kesäkuuta 2018 Väyrynen ilmoitti perustavansa uuden poliittisen liikkeen nimeltään Seitsemän tähden liike[69]. Syyksi Väyrynen ilmoitti sen olevan vastaus kansalaispuolueen ja hänen väliseen kiistaan[69]. Idean liikkeen nimestä Väyrynen sai Italian Viiden tähden liikkeestä[69]. Väyrynen päätti osallistua vuoden 2019 eduskuntavaaleihin uuden liikkeensä kautta ja alkoi kerätä kannattajakortteja sitä varten.[69]
Eduskunta- ja europarlamenttivaalit 2019
Väyrynen valitti useaan otteeseen sitä, että hän ei saanut näkyvyyttä mediassa vaalikeskusteluissa tarpeeksi verrattuna muihin eduskuntapuolueisiin.[70][71] Väyrynen sai eduskuntavaaleissa 1 235 ääntä, eikä se riittänyt valintaan Uudenmaan vaalipiiristä. Väyrynen asettui näissä vaaleissa ehdolle Uudellemaalle uuden puolueensa Tähtiliikkeen riveissä. Väyrynen perusti uuden puolueen, kun riitaantui edellisen perustamansa puolueen, Kansalaispuolueen, muiden johtohenkilöiden kanssa.[72] Ennen vaaleja hän kertoi olevansa valmis "vaativiinkin valtiollisiin tehtäviin, jos niitä eduskuntavaalien jälkeen avautuu."[73]
2019 europarlamenttivaaleissa Paavo Väyrynen sai 13 671 ääntä eikä häntä valittu.[74]
Paluu keskustan jäseneksi 2020
Väyrynen ilmoitti 2. toukokuuta 2019, että hän pyrkii presidentiksi 2024 presidentinvaaleissa ja on ehdokkaana vuoden 2023 eduskuntavaaleissa.[75] Väyrynen ilmoitti 13. toukokuuta 2019 jättävänsä Tähtiliikkeen puheenjohtajuuden ja eroavansa sen jäsenyydestä. Ero astui voimaan europarlamenttivaalien jälkeen 27. toukokuuta 2019.[76][77] Hän ilmaisi olevansa mahdollisesti kiinnostunut pyrkimään keskustan puheenjohtajaksi vuoden 2020 puoluekokouksessa, mikäli menestyy hyvin europarlamenttivaaleissa.[78]Helmikuussa 2020 Väyrynen palasi keskustan jäseneksi. Hän liittyi aluksi Maalahdenseudun Keskusta ry:n jäseneksi.[79] Vuonna 2020 Väyrynen valittiin keskustan Centerns Distrikt -piirin puheenjohtajaksi ja tämän piirin edustajana hänet valittiin marraskuussa 2020 keskustan puoluehallitukseen.[80] Vuoden 2022 puoluekokouksessa Väyrynen oli ehdolla keskustan puheenjohtajaksi. Hän sai 151 ääntä ja ainoa vastaehdokas Annika Saarikko 1 341 ääntä.[81]
Vuoden 2020 jälkeen
Väyrynen valittiin vuoden 2021 kuntavaaleissa Kemin kaupunginvaltuustoon ja vuoden 2022 aluevaaleissa Lapin aluevaltuustoon.[82][83] Hän oli myös keskustan ehdokkaana vuoden 2023 eduskuntavaaleissa muttei tullut valituksi.[84]
Väyrynen ilmoitti kesäkuussa 2023 pyrkivänsä valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi vuoden 2024 presidentinvaalissa.[85] Syyskuussa 2023 hän tiedotti, että Seitsemän tähden liike pyrkii jälleen puoluerekisteriin.[86] Väyrynen kertoi myös luopuvansa kaupungin- ja aluevaltuutetun tehtävistä keskittyäkseen presidentinvaaleihin.[87] Hän ei päässyt ehdokkaaksi, koska ei saanut kerättyä riittävästi kannattajakortteja.[88] 21. joulukuuta 2023 Väyrynen ilmoitti jättävänsä puoluepolitiikan ja eroavansa keskustan jäsenyydestä lopullisesti[16]. Hän ei myöskään aio liittyä perustamaansa Seitsemän tähden liikkeeseen.[16]
Uratiivistelmä
- Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1972–1980
- Keskustapuolueen 1980–1988 ja Suomen Keskustan 1988–1990 puheenjohtaja Turun puoluekokouksesta Porin puoluekokoukseen saakka.
- Kansanedustaja: Lapin läänin vaalipiiri 1970–1991, Uudenmaan vaalipiiri 1991–2003 (vuosina 1995–2003 ja 2015–2018 eduskunnassa oli tilalla varaedustaja, mutta Väyrysen valtakirja oli voimassa), Lapin vaalipiiri 2007–2011, 2015–2019
- Euroopan parlamentin jäsen 1995–2007, 2014–2018
- Opetusministeri 1975–1976 Martti Miettusen II (hätätila)hallituksessa
- Työministeri 1976–1977 Martti Miettusen III hallituksessa
- Ulkoministeri 1977–1979 Kalevi Sorsan II hallituksessa, 1979–1982 Mauno Koiviston II hallituksessa, 1983–1987 Kalevi Sorsan IV hallituksessa ja 1991–1993 Esko Ahon hallituksessa. 1993–1995 ulkoasiainministerinä Ahon hallituskauden loppuun jatkoi MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto ja Haaviston sairastuttua Paavo Rantanen.
- Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri 2007–2011 Matti Vanhasen II hallituksessa ja Mari Kiviniemen hallituksessa.
- Presidentin valitsijamies 1978 ja 1982.
- Kunnanvaltuutettu Keminmaalla 1973–1980, 2005–2017[89]
- Kaupunginvaltuutettu Helsingissä 1989 ja 2017–2021
- Kaupunginvaltuutettu Kemissä 2021–2023
- Lapin aluevaltuutettu 2022–2023
- Suomen Keskustan puoluehallituksen jäsen 2020–2023
Ministerinä ja kansanedustajana olon ennätyksiä
Väyrynen on ensimmäinen suomalainen ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä (1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla). Kiviniemen hallituksen lopettaessa työnsä 22. kesäkuuta 2011 hän oli toiminut ministerinä yhteensä 5 997 päivää. Väyrystä pidempään ministerinä on ollut vain Johannes Virolainen.[90]
Väyrynen on valittu eduskuntaan 11 kertaa: 1970, 1972, 1975, 1979, 1983, 1987, 1991, 1995, 1999, 2007 ja 2015. Vuosina 1995, 1996, 1999, 2004 ja 2014 Väyrynen valittiin EU-parlamenttiin.
Väyrynen istui eduskunnassa tai EU-parlamentissa yhtämittaisesti vuodesta 1970 vuoteen 2011 eli yhteensä 41 vuotta.
Poliittisia näkemyksiä
2010 Väyrynen oli valmis rahoittamaan kehitysyhteistyötä kansainvälisellä pörssiverolla. Hänen mukaansa jo yhden tuhannesosan vero pörssitransaktioista olisi tuonut kymmenien miljardien eurojen tulot ja pörssejä olisi helppo verottaa.[91]
Kesällä vuonna 2015 Väyrynen käynnisti kansalaisaloitteen kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa[92].
Vuonna 2018 palatessaan eduskuntaan Väyrynen sanoi olevansa vasemmistokeskustalainen.[93]
Kirjallinen ura
Väyrysen varhaisempi kirjallinen tuotanto käsittelee keskustapuoluetta ja alkiolaista aatetta sekä niiden tulevaisuutta. Myöhempi tuotanto keskittyy EU-kritiikin ja eurokysymyksen ohella kansainvälisiin asioihin. Väyrynen muun muassa julkisti Suomessa Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisia ajatuksia osoittaakseen, että valtioliittoajatus soveltuisi Euroopan yhteisöön paremmin kuin liittovaltio.
Tieteellinen ura
Väyrynen väitteli poliittisen uransa ohessa valtiotieteen tohtoriksi Åbo Akademista 1988 Suomen ulkopoliittista doktriinia käsittelevällä väitöskirjalla Finlands utrikespolitik – den nationella doktrinen och framtidens mänsklighetspolitik (Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka). Väitöskirjassaan Väyrynen muun muassa esitti, että Neuvostoliitto säilyy suurvaltana[94] ja että Euroopan kahtiajako on pysyvä. Tilaisuus oli suuri mediatapahtuma, ja lisäksi opinnäytteestä löytyi sata puutteellista kohtaa, mutta lopulta se kuitenkin hyväksyttiin.[94] Vastoin Väyrysen arviota Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan yhdentyminen alkoivat 1989 nopeassa tahdissa.[95]
Väyrynen nimitettiin Lapin yliopiston dosentiksi 1996. Dosentuuria varten hän julkaisi tieteellisen tutkimuksen ”Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa”. Lisäksi hänen nimityksensä perustui runsaaseen muuhun tieteelliseen aineistoon.lähde?
Yrittäjänä
Euroopan parlamentin jäsenenä Väyrynen järjesti runsaasti Eurooppa-koulutusta sekä nuorille että aikuisväestölle. Hän ideoi muun muassa ”Politiikan korkeakoulu” -nimisen kurssin ja alkoi julkaista Pohjantähti-nimistä lehteä. Tästä hän sai idean, että Suomeen olisi perustettava kansanopisto, joka erikoistuisi kansainvälisyyskasvatukseen ja Eurooppa-koulutukseen. Pohjantähti-opisto perustettiin Keminmaalle. Vuokko ja Paavo Väyrynen ostivat Kemin kaupungin entisen vanhainkodin Niemi-Niemelän tilan ja nimesivät sen Pohjanrannaksi. Tilalla toimii Pohjantähti-opisto. Opetusministeriö ei kuitenkaan myöntänyt valtionapuja kansanopistolle, koska opiston perustamiselle ei ollut ”riittäviä taloudellisia ja sivistyksellisiä edellytyksiä”.[96] Keminmaan kunnalta opisto sai kuitenkin vuonna 1998 puoli miljoonaa markkaa avustusta.
Kun opistolle ei myönnetty ylläpitolupaa, Paavo Väyrynen on yhdessä Vuokko-vaimonsa kanssa kehittänyt Pohjanrannaksi nimeämälleen tilalle monipuolista yritystoimintaa. Siellä toimii muun muassa Keminmaan nuorisokoti, navetan ullakolle rakennettu Lapin suurin tanssilava, viinitarha sekä matkailijoita majoittava kesämotelli. Keväällä 2010 alueelle valmistui paanukirkko.[97]
Nuorisokodin työn päästyä hyvään vauhtiin, Pohjantähti-opisto haki ylläpitolupaa kansanopistolle, joka antaisi opetusta sijaishuollossa oleville nuorille. Opetusministeriö myönsi opistolle vuonna 2007 aluksi tilapäisen ja lopulta vuonna 2010 vakinaisen ylläpitoluvan. Väyrynen toimii opiston kannatusyhdistyksen varapuheenjohtajana.
Paavo Väyrynen osti elokuussa 2015 vaimonsa Vuokon kanssa Viron Pärnusta Inge Villa -nimisen hotellin, jossa on 11 huonetta ja 33 vuodepaikkaa. Hotelli oli määrä avata syyskuussa 2015.[98]
Suhteet ja suhtautuminen Neuvostoliittoon ja Venäjään
Suhde Neuvostoliiton tiedustelupalveluun
Suomettumisen aikaan 1970–1980-luvuilla Väyrysen on väitetty olleen läheisessä suhteessa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n kanssa. Entinen KGB-eversti Oleg Gordijevski kutsuu kirjassaan Sokea peili Väyrystä Kekkosen ja Karjalaisen lailla ”omaksi mieheksi”. Väyrynen on vastineessaan myöntänyt yhteydenpidon, mutta on katsonut sen ”normaaliksi isänmaalliseksi yhteydenpidoksi”.[99] Dosentti Hannu Rautkallion mukaan Väyrynen peri KGB-suhteet Kekkoselta.[100]
Väitteet neuvostokaupalla vehkeilystä
Seitsemän vuotta jälkikäteen nousi kohu Väyrysen menettelystä vuoden 1982 presidentinvaalia edeltäneissä tapahtumissa. Suomen Kuvalehti julkaisi syksyllä 1989 valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan kirjoittaman jutun, jossa Väyrysen väitettiin syyllistyneen maanpetokseen keskusteltuaan Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä mahdollisuudesta, että Neuvostoliitto lisäisi ns. välitysöljyn myymistä Suomelle, jolloin Suomen vienti voisi vastaavasti lisääntyä. Tämä toisi myönteistä julkisuutta talouskomission puheenjohtajana toimineelle Ahti Karjalaiselle.[101] [102] Väyrynen kielsi ensin kokonaan osallisuutensa ja uhkaili Tarkkaa oikeusjutulla, jos todisteet Väyrysen osallisuudesta jupakkaan julkistettaisiin. Tarkan julkaisemassa kirjassa Ahti Karjalaisen urasta Väyrysen osallisuudesta todistava kirje julkaistiin Väyrysen uhittelusta huolimatta.[103]
Viisi kansanedustajaa kokoomuksen Kimmo Sasin johdolla teki eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi Väyrysen toimineen varomattomasti, mutta ei lain vastaisesti ja eduskunta hylkäsi ehdotuksen kanteen nostamiseksi häntä vastaan.[102]
Moskovan vallankaappaus 1991 ja Viron itsenäisyyden tunnustaminen
Väyrynen toimi Suomen ulkoministerinä elokuun 1991 Moskovan vallankaappausyrityksen aikana ja osallistui 20. elokuuta pohjoismaisten ulkoministerien kokoukseen Skagenissa Tanskassa. Tanskan ulkoministeri Uffe Ellemann-Jensen olisi halunnut käyttää yhteisessä kannanotossa sanaa ”vallankaappaus”, mutta Väyrysen vastustuksesta sana poistettiin julkilausumasta. Tanskalaiset moittivat Suomea ja Väyrystä liiallisesta varovaisuudesta. Muiden länsimaiden kannanotot tosin olivat vielä edellisenä päivänä olleet samansisältöisiä kuin Suomen varovainen kanta, mutta Suomi piti varovaisesta linjastaan kiinni niitä pidempään.[104]
Viron tuolloinen pääministeri Edgar Savisaar on syyttänyt useiden Suomen johtajien jarruttaneen Viron itsenäistymistä Neuvostoliitosta 1990-luvun alussa ja on nimennyt myös Väyrysen yhdeksi heistä.[105] Viro julisti itsenäisyytensä palautetuksi vallankaappauksen aikana 20. elokuuta ja Latvia seuraavana päivänä, mutta Suomen johto oli aluksi epäileväinen niiden itsenäisyyden tunnustamisen suhteen. Suomessa paraikaa vieraillut Viron ulkoministeri Lennart Meri toivoi Suomelta tukea maansa itsenäisyydelle. Väyrynen otti lopulta ulkoministerin ominaisuudessa Meren vastaan 22. elokuuta, mutta ilmoitti vielä kaksi päivää myöhemmin Suomen linjaksi, etteivät Baltian maat täyttäneet suvereenien valtioiden tunnusmerkkejä. Venäjän kuitenkin tunnustettua Baltian maiden itsenäisyyden useat valtiot seurasivat perässä, ja Suomikin ilmoitti muutama päivä myöhemmin vuoden 1920 tunnustusten olevan edelleen voimassa.[106][107]
Professori Jarmo Virmavirta on kritisoinut voimakkaasti Suomen silloista ulkopoliittista linjaa, joka hänen mukaansa nojasi Väyrysen väitöskirjan lähtökohtaan ”jossa Neuvostoliitto on pysyvä ja Euroopan kahtiajako ikuinen”. Virmavirran mukaan Suomen ulkopoliittinen linja ehti kuitenkin viime hetkellä kääntyä Baltian maiden itsenäisyyden kannalle.[108]
Georgian kriisi 2008
Georgian kriisin selvittelyssä 2008 Suomen ulkoministeri Alexander Stubb edusti Euroopan unionia Suomen EU-puheenjohtajuuden vuoksi. Stubb pyysi kriisin jälkeen Suomen suurlähettiläiltä analyysit Venäjästä ja maailman tapahtumista. Nimetön yhteenveto analyyseistä annettiin avoimuusperiaatteiden mukaisesti kaikkien luettavaksi Helsingin Sanomien kautta.[109] Ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä istunut Väyrynen haukkui ulkoministeri Stubbin linjan avoimesti ja katsoi Georgian aloittaneen sodan hyökkäämällä venäläisjoukkoja vastaan. Väyrynen ei pitänyt Georgian kriisiä merkityksellisenä sen enempää maailmanpolitiikan kuin eurooppapolitiikankaan kannalta.[110] Poliittisen historian professori Timo Soikkanen piti Väyrysen avointa Stubbin linjojen arvostelua harvinaisena.[111] Suurlähettiläiden analyyseistä paljastuu, että he pitivät Georgian tapahtumia herätyskellona ja olivat yksimielisiä että vahvistuva Venäjä ei ole kiinnostunut Euroopan arvoista kuten demokratia ja että Venäjä pyrkii tavoitteisiinsa uusin keinoin.[109]
Väyrynen on myöntänyt Stubbin mediahakuisuuden ärsyttävän itseään ja hän pitää Stubbia itseään parempana brändääjänä. Väyrynen on väittänyt Stubbin politikoivan julkisuutta varten.[112]
Ukrainan kriisi 2014
Väyrynen esitti blogissaan 31. joulukuuta 2014, että Krim olisi autonominen osa Venäjää kuten Puerto Rico on autonominen osa Yhdysvaltoja. Hän myös kyseenalaisti Ukrainan hallinnon oikeuden päättää maan asioista, ja halusi Ukrainan pysyvän EU:n ja Naton ulkopuolella.[113] Tätä pidettiin Venäjän liehittelynä. Keskusta irtisanoutui Väyrysen kommenteista.[114][115][116]
Uuden Suomen päätoimittaja kummasteli Väyrysen kirjoitusta ”itäisen naapurimaamme laajentumishaluja jossain määrin ymmärtävänä”.[117] Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen kummasteli: ”toiselta itsenäiseltä maalta voi vallata maata ja maailmalla olisi ratkaisuna hyväksyä tämä?”[116]
Venäjän hyökkäys Ukrainaan
Syyskuussa 2022 Helsingin Sanomat kirjoitti, että Väyrynen toistaa blogikirjoituksissaan Venäjän hallinnon väitteitä, joiden mukaan Venäjän hyökkäys Ukrainaan johtuu Yhdysvaltojen ”uuden kylmän sodan” politiikasta ja Itä-Ukrainan venäläisten sorrosta. Lehti katsoi jo yksistään äänestäjien kuluttajansuojan edellyttävän, että puolueen kaikilla edustajilla olisi keskeisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ainakin jossain määrin samansuuntaiset näkemykset.[118]
Jalasmökkikohu
Vuoden 1982 suurin poliittinen selkkaus oli niin sanottu jalasmökkijupakka. Väyrynen asui ja oli asunut keskeytyksettä jo toistakymmentä vuotta perheineen Helsingissä, mutta hän oli siitä huolimatta ilmoittanut vakituiseksi asuinpaikakseen Keminmaan Lapissa. Tämä oikeutti hänet nostamaan eduskunnan päivärahaa.
Kävi kuitenkin ilmi, että Keminmaan-asunto oli muutaman neliömetrin kokoinen siirrettävä jalasmökki ja vastaavasti Helsingin asunto 173 neliömetrin huoneisto Helsingin Kruununhaassa. Tuolloin kansanedustajat saivat päivärahansa eduskunnan ja vaalipiirin välisestä etäisyydestä ja kahden asunnon ylläpidosta.[119] Väyrynen pystyi näin toimimalla nostamaan verottomia lisätuloja noin 4 100 markkaa kuukaudessa.[120]
Aiempi oikeuskansleri Risto Leskinen, eduskunnan virkamiehet ja kansliatoimikunta katsoivat menettelyn lailliseksi. Vastaavasti uusi oikeuskansleri Kai Korte puuttui asiaan, ja lopulta korkein hallinto-oikeus tulkitsi[121] Väyrysen vakituiseksi asuinpaikaksi Helsingin.[122]
Kohun jälkeen aikaisemmin omaksuttua väestökirjalain tulkintaa muutettiin siten, että kansanedustajien asuinpaikka alettiin määritellä asunto-olojen perusteella, jolloin Väyrysen ohella useampi kansanedustaja menetti päivärahansa. Tämän jälkeen päivärahajärjestelmä korvattiin kulukorvausjärjestelmällä.[122]
Kaupunkitarinat
Väyrysestä on liikkunut vuosien aikana lukuisia erilaisia kaupunkitarinoita niin mediassa kuin muutoinkin. Suurin osa jutuista on peräisin 1980-luvulta, jolloin Väyrynen oli poliittisen taistelun keskiössä. Väyrysen on väitetty muun muassa nipistelleen lentoemäntiä,[123] vaarantaneen lentoliikennettä puhumalla kännykkään ja istuneen bisnesluokassa turistiluokan lipulla.[124][125]
Toimittaja Johanna Korhosen kirjassa Väyrynen kommentoi kaupunkitarinoita ja kiistää väitteet. Väyrysen mukaan Hymy-lehti veti väitteensä nipistelystä takaisin jälkikäteen.[126] Hän kiistää myös europarlamentaarikkoajan kohun kännykkään puhumisesta lentokoneessa. Väyrysen mukaan lentoemäntä huomautti kännykästä, jolloin hän lopetti puhelunsa ja sulki kännykän. Väyrysen mukaan Ilmailulaitos tutki asian ja antoi hänelle puhtaat paperit.[127]
Tarinan mukaan Väyrynen rehvasteli lukeneensa Fjodor Dostojevskin koko tuotannon yhdessä viikonlopussa. Väyrysen mukaan hän lainasi Keminmaan kirjastosta kaikki Dostojevskin kirjat ja luki ne kolmessa vuorokaudessa läpi. Hän ei kuitenkaan lukenut kirjoja sanasta sanaan, vaan pääkohdat tarkasti ja muun kursorisesti.[127]
Vuoden 2012 presidentinvaalien alla ilmestyi novelliantologia On Suurten Muinaisten aika, johon on koottu Väyrystä käsitteleviä kauhutarinoita.[128] Kirjavinkit-sivustolla julkaistun arvion mukaan kirjassa ”hyödynnetään miehestä muodostunutta suullista perinnettä, ihan kuin hän olisi jo jokin suomalaisen kansanperinteen myyttinen hahmo.”[129] Väyrynen itse kertoi olevansa ylpeä, että hänen ”vaatimaton persoonansa on näin hienon kirjan aiheena”.[128]
Yksityiselämä
Väyrynen on ollut naimisissa Vuokko Kaarina Väyrysen kanssa vuodesta 1968, ja heillä on kolme lasta[130] sekä kuusi lastenlasta (syyskuussa 2016).[131]
Heinäkuussa 2007 Väyryselle tehtiin sepelvaltimon pallolaajennus.[132]
Väyrysen isä Eemeli Väyrynen kuoli 101-vuotiaana 30. elokuuta 2011. Eemeli Väyrysen täytettyä 100 vuotta Paavo Väyrynen kirjoitti isästään Eemeli Väyrysen vuosisata -nimisen kirjan, joka julkaistiin keväällä 2010. Puutarhayrittäjänä toiminut Eemeli Väyrynen oli saanut vielä satavuotiaana patentin kehittämälleen perunanistutuskoneelle.[133][134][135]
Kunniamerkit
Suomen Leijonan suurristi (1987)[136]
Suomen Valkoisen ruusun komentajamerkki (1984)[137]
Sotilasansiomitali (1984)[138]
Saksan Liittotasavallan Ansioritarikunan suurristi[139]
Itävallan Ansioritarikunnan suuri kultainen kunniamerkki olkanauhan kera[139]
Kolumbian San Carloksen ritarikunnan suurristi[139]
Tanskan Dannebrogin ritarikunnan suurristi[139]
Espanjan Isabella Katolilaisen ritarikunnan suurristi (1978)[140]
Ranskan Kunnialegioonan suurupseeri[139]
Ranskan Kansallisen Ansioritarikunnan suurristi[139]
Kreikan Fenixin ritarikunnan suurristi[139]
Islannin Haukan ritarikunnan suurristi (1977)[141]
Japanin Nousevan Auringon ritarikunnan suurristi (1986)[142]
Norjan Pyhän Olavin ritarikunnan suurristi[139]
San Marinon Pyhän Marinuksen ritarikunnan suurristi[139]
San Marinon Pyhän Agathan ritarikunnan suurristi[143]
Jugoslavian lipun ritarikunnan kunniamerkki nauhassa[139]
_-_ribbon_bar.png){kind=small}
.png){kind=small}
Elokuva- ja televisioesiintymisiä
Väyrynen esiintyi runonlausujana elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986). Subin syksyllä 2007 esittämässä talk show -ohjelmassa Me Myself and I Väyrynen esiintyi kommentaattorina.[144]
Teokset
- Köyhän asialla. Helsinki: Kirjayhtymä, 1971.
- On muutoksen aika. Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 978-951-0-06259-3.
- Kansallisia kysymyksiä. Porvoo: WSOY, 1981. ISBN 978-951-0-10940-3.
- Kansakunta. Ihmiskunta. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 978-951-2-03073-6.
- Finlands utrikespolitik. Den nationella doktrinen och framtidens mänsklighetspolitik. Väitöskirja. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 978-951-5-21232-0.
- Suomen ulkopolitiikka: Kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 978-951-0-15718-3.
- Yhteinen tehtävämme. Kansanvaltaisen muutoksen strategia. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 978-951-0-15931-6.
- On muutoksen aika 2. Tosiasioita ja haavekuvia Suomesta. Porvoo: WSOY, 1993. ISBN 978-951-0-19109-5.
- On totuuden aika 1. Tosiasioita ja muistikuvia Urho Kekkosen Suomesta. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 978-951-0-18839-2.
- On totuuden aika 2. Tosiasioita ja muistikuvia Mauno Koiviston Suomesta. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 978-951-0-18840-8.
- On muutoksen aika 1. Tosiasioita ja haavekuvia tulevaisuudesta 1974 ja 1994. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 978-951-0-19536-9.
- Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa: Kansallinen doktriini ympäristön murroksessa. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 978-951-1-14459-5.
- Paneurooppa ja uusidealismi – Tutkielma Richard Coudenhove-Kalergin filosofisista ja yhteiskunnallisista ajatuksista. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 978-951-1-15410-5.
- Itsenäisen Suomen puolesta. Jyväskylä: Atena, 1999. ISBN 978-951-7-96160-8. [1]
- Etiäisiä vai kaukoviisautta? Paavo Väyrysen puheita ja kirjoituksia 1999–2004. Rovaniemi: Eppe, 2004. ISBN 978-952-9-17309-9.
- Eemeli Väyrysen vuosisata. Helsinki: Maahenki, 2010. ISBN 978-952-5-87001-5.
- Huonomminkin olisi voinut käydä – Esseitä elämästä, politiikasta ja yrittämisestä. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2011. ISBN 978-952-5874-63-1. [2]
- Suomen linja. Helsinki: Paasilinna, 2014. ISBN 978-952-299-042-6.
- Eihän tässä näin pitänyt käydä. Espoo: Paasilinna, 2016. ISBN 978-952-299-109-6.
- Kukahan nämäkin sotkut selvittää? Helsinki: Paasilinna, 2016. ISBN 978-952-299-118-8.
- Suomen linja 2017. Helsinki: Paasilinna, 2017. ISBN 978-952-939-517-0.
- Terve Suomi. Paavo Väyrynen, 2018. ISBN 978-952-94-1079-8.
- Yhteinen vuosisatamme. Paavo Väyrynen, 2020. ISBN 978-952-94-2913-4.
- Sota vai rauha Suomelle? Pohjantähti-keskus, 2022. ISBN 9789526509402.
- Vielä voimme pelastua – tie itsenäiseen ja eheytyvään Suomeen. Suomen linja ry, 2023. ISBN 978-952-94-8403-4.
Toimittajana
- Goldsmith, James: Ansa. Kääntänyt ja toimittanut Paavo Väyrynen. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 978-951-1-13833-4.
- Kansainvälinen yhteistyö Pohjois-Kalotilla. Toimittaneet Timo Kivimäki ja Paavo Väyrynen. Lapin yliopisto, 1997. ISBN 951-634-589-1.
- Samankeskisten kehien Eurooppa. Toimittanut Paavo Väyrynen. Jyväskylä: Suomen puolesta, 2000. ISBN 978-952-9-12287-5.
Lähteet
- Juhani Suomi: Kohti sinipunaa, Mauno Koiviston aika 1986–1987. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21969-9.
- Korhonen, Johanna: Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen. Helsinki-kirjat, 2010. ISBN 978-952-5874-14-3.
- Hannu Rautkallio: Neuvostovallan asialla. NKP:n vaikutus Suomessa 1960-luvulla. Tammi, 1993. ISBN 951-31-0257-2.
- paavopresidentiksi.fi/
Viitteet
Kirjallisuutta
- Korhonen, Jarmo: Väyrysen valtakunta. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-7745-4.
- Lehtinen, Lasse & Ukkola, Sanna: Vastarannan kiiski. Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39490-8.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paavo Väyrynen Wikimedia Commonsissa
Sitaatteja aiheesta Paavo Väyrynen Wikisitaateissa- Paavo Väyrysen kotisivu
- Paavo Väyrynen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- Paavo Väyrynen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
- Paavo Väyrynen Euroopan parlamentti.
- Pohjantähti -opisto
- Paavo Väyrysen kaksi vastakkaista imagoa, ilmestynyt Aamulehdessä 20.8.1998
- Yle Elävä arkisto: Keskustan kestokasvo Paavo Väyrynen
- Jukka Seppinen: Väyrynen, Paavo (1946–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
| Edeltäjä: Lauri Posti | Suomen opetusministeri 1975–1976 | Seuraaja: Marjatta Väänänen |
| Edeltäjä: Paavo Aitio | Suomen työvoimaministeri 1976–1977 | Seuraaja: Arvo Aalto |
| Edeltäjä: Keijo Korhonen Pär Stenbäck Pertti Paasio | Suomen ulkoministeri 1977–1982 1983–1987 1991–1993 | Seuraaja: Pär Stenbäck Kalevi Sorsa Heikki Haavisto |
| Edeltäjä: Paula Lehtomäki | Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri 2007–2011 | Seuraaja: Alexander Stubb |
| Edeltäjä: Johannes Virolainen | Keskustapuolueen puheenjohtaja 1980−1990 | Seuraaja: Esko Aho |