Suomen tataarit

Ensimmäiset muslimit Suomessa

Ennen varsinaista tataarien muuttoaaltoa löytyi Suomen maaperältä Venäjän armeijaan kuuluvia muslimeja, joiden joukosta myös tataareja. Heitä osallistui tammikuussa 1557 Tallinnan piirityksen aikaan Iivana Julman kasakkajoukkoihin, johon olivat päätyneet Kazanin kaanikunnan valloituksen jälkeen. Tataareja oli myös isovihan- ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa. Joukkoihin kuului lisäksi baškiireja ja kalmukkeja.^[1]

1600-luvulla persianarmenialaisia- ja tataarilaisia kauppiaita kulki Suomen läpi Tukholmaan.^[1]

Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla palveli Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä vuodesta 1836.^[1]

Muslimisotilaiden jälkeen saapuivat hengelliset johtajat, kuten esimerkiksi Viaporin mullahina vuosina 1866–1906 toiminut Izzätulla Timergali. (Timur Galejeff).^[1]

Venäjän armeijassa palvelleet sotilaat saivat uskonnosta riippumatta palveluksesta vapauduttua jäädä Suomeen. Näin paljolti saikin alkunsa maan juutalaisyhteisö, mutta tataarisotilaiden jälkeläisiä ei oletettavasti maaperältä löytynyt. Sen sijaan pysyvästi he tulivat kiertelevinä kauppiaina.^[1]

Kauppiaiden muuttoaalto

Katso myös: Luettelo Suomeen saapuneiden tataarien nimistä

Tataarien muutto Suomeen eli silloiseen suuriruhtinaskuntaan tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Perimätiedon mukaan ensimmäisten joukossa oli Hasan Hamidullan isoisä nimeltään Hamidulla, joka saapui Pietarista Viipuriin vuonna 1868. Myös Samaletdin Yusuf ja Alautdin Salavat on nimetty aikaisimpiin tataarikauppiaisiin maassa. Viimeinen tataarien muuttoaalto oli 1920-luvulla, jolloin he järjestivät perheitään maahan.^[2][3]

Kyseiset kauppiaat olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylien misäärejä.^[2] Misäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä.^[4] Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä.^[5] Samoina aikoina tuli myös joitain yksittäisiä muita "turkkilaisia", kuten uzbekkeja ja kazakkeja.^[6] He kuitenkin sulautuivat pian joko misääri- tai kantaväestöön.^[7] Kotiseuduillaan misääritataarit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.^[8] Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.^[9]

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille misääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.^[6][10]

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.^[11]

Perheiden järjestäminen maahan

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen iso osa Suomeen asettuneista tataarikauppiaista alkoi järjestää perheitään maahan.^[6] Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.^[12] Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.^[13]

Suomen kansalaisuus

Suomen itsenäistyttyä monet maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.^[14]

Sota-aika

Sotavangit

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Turun keskusvankilassa oli huhtikuussa kaikkiaan 367 venäläistä sotavankia, joiden joukossa myös tataareja. Vapauduttuaan tiettävästi neljä näistä, Ibrahim Rahman, Halidulla Utarbai, Zekeriye Abdulla ja Salih Zahidulla, liittyivät tataarien seurakuntaan, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä he eivät olleet enää Suomessa. Valtiollinen poliisi etsintäkuulutti useita muslimisotilaita, jotka jättivät palaamatta Neuvostoliittoon. Suomeen oli myös sodan aikana joutunut ja lopulta oleskeluluvan saanut 74 ”Itä-Karjalan turkkilaista”, joista 36 oli lapsia. Kokonaisuudessaan joka kolmas Suomen jatkosodassa valtaamilla alueilla tavattu muslimi sai oleskeluluvan.^[15]

Suurin osa kuitenkin palasi ”vapaaehtoisesti mutta vastentahtoisesti” Neuvostoliittoon tammikuussa vuonna 1945. Harvoja Suomeen jääneitä oli avaarilainen Halid Hamido, joka sodan aikana oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja kääntynyt kristinuskoon. Suomessa oleskelleita heimonveljiään työllistivät Samaletdinin ja Ainetdinin suvut, Ymär Sali, Zuhur Tahir, Ibrahim Hamidulla, Ibrahim Arifulla sekä itse hiljattain maahan paenneet kazakki Ömmet Kenschahmet ja lezgi Velibek Alibek. Lähes kolmekymmentä niin sanottua sotasiirtolaista oli ollut Helsingin tataariseurakunnan ”hoidossa ja valvonnassa” helmikuusta 1942 alkaen. Kazanilainen sotavanki, opettaja Mahmut Rahim johti Tampereen seurakunnan rukouksia vuosina 1942–1944.^[15]

Tataareja Virosta

Vuosisadan vaihteessa asui Virossa viisi tataariperhettä. 1920-luvulla heitä kertyi lisää Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen, kunnes määrä oli lopulta noin 200–300 tataaria. Monet tulivat vuoden 1943 lopulla sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin, johon pääsi lopulta kolme Viron tataaria: Ibrahim Zarip, Ahmed Haerdinov ja Rafik Moks. Matruusiksi Turun laivastoasemalle hyväksytty Zarip jätti palaamatta iltalomaltaan ja löytyi myöhemmin New Yorkista. Haerdinov siirtyi Ruotsiin palveluksensa jälkeen, Moks puolestaan Kanadaan. Oleskeluluvan sai maassa kuusi Viron tataaria perheineen. Kansalaisuuden aikanaan sai kaksi perhettä. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim.^[16][17]

Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Suomeen tulleet Viron tataarit jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen aikaisemmin kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat vuonna 1949 yhdistyksen, jonka nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Tataarit menettivät islamilaisessa yhdistyksessään sen enemmistön 1960–1970-luvuilla. Maassa laskettiin olevan 1980-luvulla noin 50 ”täysveristä” ja 30 ”puoliveristä” tataaria. Tataarinainen Didar Samaletdin perusti miehensä kanssa vuonna 1983 Södermalmille ravintolan nimeltään Djingis Khan.^[16][17]

Tataarit Suomen sotilaina

Pääartikkeli: Tataarit Suomen sotilaina

Suomen tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 26 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi.^[18] Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet sotilaat ikuistettiin tataarien seurakunnan talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.^[19]

Tataareja hyödynnettiin etenkin propagandan ja sotavankihuollon kaltaisissa erityistehtävissä venäjänkielentaidonsa vuoksi. Vuonna 2019 elossa oli tataariveteraaneista yhdeksän.^[20]

"Islamilaisiin sotilaisiin" kuului yksi Kazakstanista (korpraali Ismirza Osman) ja Turkista (suojeluskuntasotamies Osman Ali Soukkan). Joitain Narvan tataaripakolaisia otti myös osaa.^[21]

Neuvostoliiton puolella taistelleita Nižni Novgorodin alueen misääritataareja menehtyi sodassa noin 6,700 henkeä. Tunnetuimpiin näistä kuuluu tykkimies-kersantti Sadyk Abelhanov ja pioneeripataljoonan komentaja, kersantti Alam Aisin.^[22][23]

Yhteydet kotiin

1900-luvun alkuun mennessä Leningradiin oli muodostunut paljolti Nižni Novgorodin alueen misääreistä koostuva yhteisö. Osa heistä saapui Suomeen ja osa jäivät kaupunkiin. Tataarit Suomessa pitivät yhteyksiä heidän ja kotikyliensä sukulaisten kanssa tiettävästi aina 1930-luvulle, liikkuen rajan yli laittomasti 1920-luvun ajan. Yhteydet lopulta katkesivat kiristyneen rajavalvonnan seurauksena. Tätä ennen he olivat myös avustaneet kaupungin misäärejä lähettämällä heille rahaa kuriirin kautta; esimerkiksi Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre ja Camaletdinin veljekset. Henkilökohtaisesti avustettiin etenkin teologi Musa Bigieviä. Hänen joutuessa pidätetyksi Moskovassa lähetti Suomen yhteisö vuonna 1923 Turkin hallinnolle kirjeen pyytäen apua hänen vapautuksessa ja vuonna 1930 oli myös pyrkimys saada hänet maahan.^[24]

Rajan yli matkaamisien ja siirrettyjen rahasummien vuoksi Neuvostoliiton puolelle jääneitä tataareita syytettiin ajoittain "vakoilusta Suomen hyväksi", ja osa heistä teloitettiin tämän vuoksi. Näihin kuuluu muun muassa Letfulla Sharipzhanov, Aktukin kylän mullah, entinen Tsaarin armeijan nuorempi aliupseeri. Hän kävi 1920-luvulla useasti Suomessa tapaamassa sukulaisiaan. Vuonna 1937 hänet teloitettiin ampumalla. Sharipzhanov rehabilitoitiin vuonna 1989.^[25][26]

1950-luvun puolivälissä avautunut kirjeenvaihto ja matkustaminen Neuvostoliiton puolelle mahdollisti katkenneiden yhteyksien uudelleenluomisen, joskin vasta 1960–1970-lukujen taitteessa alkoivat vahvistua kontaktit Tatarstanin päkaupunkiin Kazaniin heidän saadessaan tataarilaisia vieraita rajan toiselta puolen. Baškiirilaisia taiteilijoita he saivat vieraakseen vuonna 1967, hieman ennen kazanilaisia. Kotikylissään he pääsivät käymään 1900-luvun loppupuolella.^[24][27]

Tataarit Berliinissä

Berliini toimi monille tataareille ja muille turkkilaisille maanpakolaisille 1900-luvun alkupuolella omanlaisena kohtaamispaikkana. Tästä oli tietoinen myös Venäjän valtion yhteinen poliittinen osasto, eli OGPU; ”Kazanin, Pietarin ja Suomen muslimit ylläpitävät hyvin aktiivisia kontakteja Berliiniin, jonne tällä hetkellä kokoontuu ulkomaalaisten tataarien vastavallankumouksen kerma”. Professori Yrjö Jahnsson kävi Berliinissä tapaamassa baškiirilaista aktivistia Zeki Velidi Togania vuonna 1925. Hänen mukaansa Jahnssonin pyrkimys oli ”yhdistää suomalaiset ja venäläisten vangitsemat aasialaiset kansakunnat Venäjän siirtomaaintressejä vastaan”. Vuotta aikaisemmin Togania ja kaupungissa oleskelevaa tataariaktivistia Ayaz İshakia olivat käyneet Suomesta tapaamassa tataarit Zinnetullah Ahsen ja Imad Samaletdin, jotka kertoivat Koraanin suomennoshankkeesta.^[28]

Myös nuoria muslimiemigrantteja lähti opiskelemaan Berliiniin. Teologi Alimcan Idrisin johdolla sinne oli perustettu vuonna 1918 ”Venäläis-muslimiopiskelijoiden avustusseura”, jonka tarkoitus oli auttaa opiskelijoita ylläpitämään yhteydet kotimaahansa ja tuoda uusia opiskelijoita kaupunkiin. Vuoden 1972 haastattelussa sosiologi Pertti Raution kanssa tataaripariskunta Semiulla ja Mahruse Wafin, jotka itse olivat opiskelleet Berliinissä, kuvailivat tataarien opiskelua Saksassa muun muassa seuraavasti: ”Monista heistä tuli tiedemiehiä, Istanbulin ja Ankaran yliopistoihin opettajia. Suurin osa turkologeja. Sit oli lääkäreitä, kemistejä, kauppakorkeakoulun käyneitä ja nämä saivat Turkissa opintoa vastaavat paikat ja yleensä ne olivat professoreita siellä.”^[28]

Järjestäytyminen maassa

Uskonnolliset yhdistykset

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt. Syynä oli moniavioisuuden pelko, vaikka sitä ei tataarien keskuudessa harjoitettu. ”Muslimien” ja ”islamilaisten” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.^[29]

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta,^[30] ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.^[31]

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan vuonna 1931. Aikaisemmin, vuonna 1925, muutama yhteisön jäsen oli yrittänyt samaa, mutta tietämättömistä syistä se epäonnistui. Imaami Weli-Ahmed Hakim suoritti pyhiinvaelluksen ennen Suomeen tuloaan vuonna 1907.^[32]

Kulttuuriyhdistykset

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit perustivat yhdistyksiä eri kaupunkeihin. Muun muassa vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys.^[33] Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kielen opetukseen, kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan.^[34] Myös tataarien seurakunta on järjestänyt kielikursseja ja vuosina 1948-1969 Helsingissä toimi tataarien oma koulu, ”turkkilainen kansakoulu”.(Türk Halık Mektebi).^[35][36]

Identiteetti

Tausta

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, jonka juuret johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessaan on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin 1900-luvun aikana. Konfliktissa on ollut kyse lähinnä heidän etnonyymistään, ”tataari”.^[37]

Venäjällä

Katso myös: Tataari (nimitys), Volgan tataarien historia

Venäjän keisarikunnan aikaan tataarit eivät tiettävästi yleensä kutsuneet itseään "tataareiksi", vaan enimmäkseen muslimeiksi, tai vaihtoehtoisesti omilla ryhmänimityksillään, kuten kazanilainen ja misääri. (qazanlı, mişär).^[38]

Historioitsija Alfred Halikovin näkemys oli, että nykyiset tataarit polveutuisivat enimmäkseen bulgaareista ja burtasseista, joita Kultaisen ordan feodaaliylhäisö- ja lopulta venäläiset feodaalit ja tsaarin hallinto kutsui "tataareiksi". Suomalainen tutkija Antero Leitzinger kritisoi Halikovin taipumusta etäännyttää nykyisten tataarien etnogeneettinen historia Ordan kiptšak-tataareista, ja yhdistää se mielummin sen edeltäjän, Volgan bulgarian väestöön. Tämä johtuu hänen mukaansa sen negatiivisesta assosiaatiosta "Venäjän valtion vanhoihin vihollisiin" eli mongoleihin, ja etenkin Tšingis-kaanin sotureihin, jotka tunnettiin tataareina 1200-luvulla.^[39] Yksittäisten tataarien haastattelujen mukaan se koettiin lapsuudesta saakka haukkumanimenä.^[38]

Historioitsija Gali Jenikejev puolestaan yhdistää muinaiset tataarit nykyisten suoriksi esi-isiksi ja on uskossa, että he alun perinkin kutsuivat itseään "tataareiksi". Etääntyminen termistä ja kansallisen tietoisuuden hajoaminen hänen mukaansa johtui "länsimaistuneen Romanovin hallituksen" vääristellystä historiasta ja sen "hajoita ja hallitse" -politiikasta, jonka tarkoitus oli luoda vastakkainasettelua venäläisten ja muiden alueen kansojen, kuten tataarien välille. Samankaltaisia ajatuksia esitti kiistelty historioitsija-maantieteilijä Lev Gumiljov.^[38][40]

Tuona aikana kuitenkin oli myös tataareja, jotka pitivät kiinni nimestään. Puolalainen maantieteilijä ja etnografi Jan Potocki (1761–1815) tapasi tataareja matkustaessaan laajasti ja kommentoi aihetta muun muassa seuraavasti: "Ihmiset, joilla on täysin erilaiset kasvot, puhuvat samaa kieltä, ja he kaikki pitävät itseään todellisina Tšingis-kaanin tataareina".^[41] Teologi-historijoitsija Şihabetdin Märcani totesi; "Keitä te sitten olette, jos ette tataareja?".^[38]

Nykyaikaiset tutkijat kasvavissa määrin ovat todenneet, että Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan suhde tataarien muodostumiselle kansana pitäisi nähdä symbioottisena eikä vastakkaisena.^[38]

Suomessa

Vuosisadan vaihteessa Suomessa tataarit tunnistivat itsensä lähinnä uskontonsa kautta. (Muhamettilainen / musulmaani). Kun Turkin tasavalta perustettiin (1923), muodostui siitä omanlainen identiteetin kiinnekohta kyseiselle turkinsukuiselle Volgan kansalle, jolloin he innostuivat kutsumaan itseänsä "turkkilaisiksi", tai vaihtoehtoisesti "pohjoisen turkkilaisiksi" ja "Volgan turkkilaisiksi". (Myös kiptšakkien nimeen vedottiin^[42]). Niin sanottua "turkkilaista heräämistä" edustava aate panturkkilaisuus oli mahdollisesti myös vaikuttava tekijä.^[43][44][45]

Kyseisinä aikoina Venäjältä ja lähinnä Kazanista muutti tataareja Turkkiin. Suomen yhteisön keskuudessa muun muassa yrittäjä Zinnetullah Ahsen Börestä tuli Turkin kansalainen toivoen samalla, että muutkin liittyisivät ”suurturkkilaiseen kansaan”. Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet yhtä paljon ”Turkin turkkilaisuudesta”. Osa heistä pysyi edelleen toiveikkaana, että heimonveljet Venäjällä saisivat perustettua oman itsenäisen valtion, jota oli hetkellisesti edustanut Idel-Ural (1918). Kiinnostus oli lähtenyt liikkeelle maassa vierailleista hankkeen johtavista henkilöistä sekä suomalaisista aktivisteista, jotka olivat perehtyneet turkkilaisiin kansoihin ja reunavaltiopolitiikkaan. Tataariaktivistit Sarif Daher ja Hasan Kanykoff olivat mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia, jonka tarkoitus oli auttaa Venäjän vähemmistökansoja ja luoda heidän ja Suomen välillä yhteistyötä.^{[46][47][48][49]}

Vaikutus kulttuuriin

Atatürkin reformien perässä tataariyhteisö korvasi arabialaiset aakkoset latinalaisilla, joskin osa vastusti muutosta ja jatkoi mielummin vanhalla kirjaimistolla. Turkin kieltä pidettiin yhteisön keskuudessa omanlaisena sivistyskielenä ja se vaikutti myös heidän omaan turkkilaiseen kieleen. Esimerkiksi henkilönimissä tataareille tuttu ä-äänne merkittiin usein Turkin tapaan E-kirjaimella. Tätä ennen ainakin jotkut nimistä olivat ehtineet olla jo käytössä Ä-kirjaimen kanssa Suomessa, kunnes lopulta vuonna 1957 tataariseurakunnan toimesta ne ilmoitettiin väestörekisteriin Turkin oikeinkirjoituksen mukaisesti, eli E:llä. (Ahsän → Ahsen, Sämiulla → Semiulla).^{[51][52][53][54][55][56]}

Turkkia opetettiin yhteisön nuorille heidän äidinkielensä ohella, johon he viittasivat usein ”turkin kielenä” tai ”Volgan turkkina”. Tataarien yhdistykset myös käyttivät nimeä turkkilainen eikä tataari.^{[51][52][57][54][58]}

Vuoden 1955 Yleisradion äänihaastattelussa helsinkiläinen liikemies Osman Ali puhuu yhteisöstään turkkilaisina, todeten samalla, että itse on "toisen polven turkkilainen Suomessa".^[59]

Nykypäivä

Nykyisin tataari-nimitys on vakiintunut kyseisille volgalaisille, niin Suomessa kuin Venäjän puolella. Turkin vaikutuksen aikakauden jälkeen Suomessa alkoi syntyä uusi yhteys ”tataarilaisiin juuriin”, kun Tatarstanista saapui ensimmäisiä vierailijoita 1960–1970-lukujen taitteessa. Suomen yhteisö itsekin pääsi matkaamaan Kazaniin ja hieman myöhemmin myös esivanhempiensa synnyinalueille. Lisäksi mahdollisesti halu lopulta erottua Suomeen saapuneista Turkin turkkilaisista vaikutti asiaan.^[60][52] Vuonna 1974 yhteisö itse tunnistautui julkisesti tataareiksi kun Järvenpäässä järjestettiin ”tataarikulttuurin päivät”.^[61] Termin uudelleen käyttöönotto aiheutti kuitenkin vahvoja erimielisyyksiä; tataariin viitattiin edelleen venäläisenä haukkumanimenä.^[62]

Tataarien vastaanotto Suomessa

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin verojen välttelystä ja kaupan harjoittamisesta ilman lupia. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi syy maahan asettumiselle.^[63] Suomen viranomaisten mukaan suurimmalla osalla kauppiaista motiivi maahan tuloon ei ollut Venäjällä koettu syrjintä vaan ilmeisesti paremman elintason tavoittelu.^[64] Tarkoituksena alkuun oli yleensä palata takaisin kotiin tienattuaan tarpeeksi.^[65]

Tataariemigrantteihin ei kohdistunut tiettävästi juurikaan ennakkoluuloja heidän islamilaisuuden vuoksi, vaan keskittyi se lähinnä heidän taustaan Venäjällä. Ajoittain tataarit joutuivat ”kommunistivakoojan” epäilyjen kohteeksi. Nämä olivat yleensä perättömiä syytöksiä ja perustuivat jonkun yksittäisen tataarin väitettyihin ”bolševikkimyönteisiin” mielipiteisiin, jotka eivät lopulta johtaneet mihinkään.^[66] He myös saivat luottamusta lainvalvojien tahoilta sillä heidän keskuudessa oli suomalaisten yliopistoihmisten ja aktivistien kanssa hyvissä väleissä olevia ja yhdessä työskenteleviä. Tästä selkeänä esimerkkinä Hasan Kanykoff.^[67]

Myöhempien tataarisukupolvien yksittäisten haastattelujen perusteella Suomessa ei juurikaan ole syrjintää esiintynyt ajoittaisten "tattari" -nimittelyjen lisäksi. Kyseinen kutsumanimi, joka erehdyttävästi on myös romaneista käytetty nimitys johti kuitenkin vuonna 1961 välikohtaukseen, jonka seurauksena kaksi Suomen tataaria joutui vankilaan ja kolmas vahingonkorvausten maksuun. Kolmikko pahoinpiteli erään metalliliikkeen harjoittajan vahingoittaen tämän näköä pysyvästi. Mies oli väitetysti haukkunut heitä "tattareiksi" helsinkiläisessä ravintolassa vappuyönä. Pahoinpitelijät yhdessä joutuivat maksamaan uhrille kokonaisuudessaan 1 105 000 markkaa.^[68][69][70]

Tataareihin kohdistuneita välikohtauksia on vuonna 1942 tapahtunut tappo, jossa rintamalta lomalla oleva sotamies Siadetdin Samlihan ammuttiin hänen kävellessä ystävänsä kanssa ilta-aikaan Helsingissä puhuen äidinkieltään. Motiiviksi epäiltiin ampujan luulleen häntä desantiksi. Tekijää ei tavoitettu.^[71] Tampereella puolestaan 1990-luvun alussa heitettiin palopommi tataarikotiin.^[68]

Poliittiset pakolaiset tataarien keskuudessa

Idel-Ural -valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz İshaki, Musa Bigiev, Zeki Velidi, Sadri Maksudi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin.^[72] Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajiin kuului Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa.^[73] Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.^[74]

Idel-Ural-poliitikkojen lisäksi pakolaisena Suomeen tuli esimerkiksi myöhemmin Ranskassa teosofina ja vapaamuurarina tunnettu tataari Emine Sartlan, joka Suomessa oli mukana perustamassa tataarien seurakuntaa ja luennoimassa islamin uskosta.^[75]

Akateeminen kiinnostus tataareja kohtaan Suomessa

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Misäärejä tarkemmin tutkineet ovat etenkin Martti Räsänen ja Heikki Paasonen.^[76][77] Muita uteliaita olivat Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”.^[76]

Uskonto

Katso myös: Tataarien islam ja Jadidismi

Tausta

Tataarit ovat perinteisesti sunnalaisia muslimeja.^[78] Heidän islamilainen historia voidaan yhdistää aina Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan aikakausille.^[79][38] Venäjällä ensimmäinen virallinen islamilainen yhdistys oli vuoden 1788 "Orenburgin muslimien henkinen kokoonpano", jonka muftina toimi tataari Muhammedžan Husainov.^[80] Tunnetuimpia misäärihistorian uskonnollisia hahmoja on Kuisun kylässä syntynyt suufilaisen Naqshbandi -veljeskunnan šeikki, ulama ja filosofi Sadek Abdulžalilov eli Sadek-abzi (1829–1886), joka "puhui arabiaa, turkkia, persiaa, venäjää ja opiskeli Koraania syvästi ja tiesi monia suuroja ja säkeitä ulkoa".^[81]

Islamin uskon merkitys tataareille vahvistui entisestään 1500-luvulla, kun heistä tuli osa Venäjää. Tämän jälkeen konservatiivit, eli kadimit (قديم, qadīm, ”vanha”) alkoivat vastustaa kaikkea uudistusta peläten sen johtavan identiteetin hajoamiseen. "He puolsivat olemassa olevien instituutioiden säilyttämistä ja saarnasivat keskiaikaisen teologisen perinteen tiukkaa noudattamista (taqlīd)". Naisten koulutus nähtiin negatiivisena asiana.^[82]

Osa hengellisistä johtajista kuitenkin alkoi kritisoimaan vanhoillisia. "He vaativat rationaalisuutta ja itseluovaa tarkastelua (ijtihād) primaarilähteistä, Koraanista, sunnasta ja muslimien ensimmäisten sukupolvien käytännöistä oikeudellisten määräysten poimimiseksi, ottaen huomioon yhteisön nykyaikaiset ja alueelliset tarpeet".^[82] Nämä teologit ja heidän reformiaatteen seuraajat halusivat uudistaa koulutusta sisällyttämällä myös maallisia aineita sekä venäjänkieltä kokien, että integraatiota ja vuorovaikutusta venäläisten kanssa ei voida välttää.^[83] He kannattivat naisten koulutuksen kehittämistä.^[82] Ayaz İshaki: "Kansa, jota uhkaa täydellinen sukupuutto, koska he eivät halua seurata edistystä-, venäläistä kulttuuria ja uudistaa vuosisatoja vanhoja tapojaan".^[83]

Tämä uudistusliike tunnettiin lopulta jadidismin nimellä. (Džadidizm, Cäditçelek; جديد jadīd, ”uusi”). Tataarit Suomessa olivat yhteyksissä rajan toisella puolen asuviin uudistuksellisiin hahmoihin. Heitä myös kävi Suomessa. Näistä nimekkäimpiä Ayaz İshaki ja Musa Bigi. Heillä oli yhteys 1900-luvulla myös Japanin ja Turkin tataariväestöjen kanssa, jotka olivat omaksuneet samaisia uudistuksia.^[82] Tamperelainen imaami Habibur-Rahman Shakir oli kirjeenvaihdossa kurdilaisen uudistajan Said Nursin kanssa.^[84]

Tataarit näkevät islamin osana heidän kansallista ja kulttuurillista perintöä ja se on täten etnisen identiteetin keskeisessä roolissa. Aikoinaan tataarin sijasta he jopa tunnistautuivat nimellä muslimi (möselman). Tataarikylissä tehtyjen haastattelujen perusteella he eivät välttämättä aina edes noteeraa kristittyjä tataareja "aidoiksi tataareiksi^[85]". Suufivaikutteista tataarien islamia onkin kutsuttu nimellä "kansan islam".^[86]

Suomen tataarien islam

Suomen tataarit harjoittavat uskoa oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä Fredrikinkadulla.^[87] Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä.^[88] Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla.^[30][89] Tataarien islam-rakennuksessa käy rukoilemassa muitakin muslimeja, mutta jäseneksi otetaan vain tataarit tai heidän puolisonsa kolmen vuoden koeajan jälkeen. Jäsenen pitää osata tataarin kieltä.^[90][91]

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia ja heidän harjoittamaansa islamia on kutsuttu ”liberaaliksi islamiksi”. Seurakunnan entinen puheenjohtaja, asianajaja Atik Ali puolestaan kuvailee, että heidän islamiaan voi kutsua maltilliseksi lähinnä, jos sitä vertaa ääriliikkeisiin, mutta muutoin tataarit hänen mukaansa harjoittavat samaa ”yhtä ja oikeata islamin uskoa”. Hartaampia muslimeja löytyy tataarien varttuneimmasta sukupolvista, kun taas nuoremmat nojaavat enemmän äidinkieleen ja kulttuuriinsa yleisesti identiteetin määrittelyssä. Tästä huolimatta esimerkiksi sianlihan välttäminen koetaan edelleen tärkeäksi.^{[92][93][94][95][96][97]}

Tataariyhteisöstä ensimmäisen pyhiinvaelluksen Mekkaan teki Ismail Arifulla vuonna 1931. Perinne on jatkunut aina nykypäivään.^[98] Koraanista ensimmäinen suomenkielinen käännös julkaistiin tataarilaisen yrittäjän Zinnetullah Ahsen Bören puolesta vuonna 1942. Samoihin aikoihin toinen tataariyrittäjä Hasan Hamidulla jakoi näköispainosta koraanista islaminuskoisille sotavangeille Suomessa ja Saksassa.^[46][99]

Vuonna 1954 tataarien jalkapalloseura Yolduz matkasi Abdullah Alin johdolla Algeriaan, missä he pelasivat ystävyysottelun paikallista joukkuetta vastaan. Tämän on tulkittu edustaneen "tataarien moraalista tukea algerialaisille veljille heidän itsenäisyystaisteluissaan".^[100]

Suomen Islam-seurakunnan tunnetuimpia ulkomaisia vieraita ovat olleet muun muassa Tunisian presidentti Habib Bourguiba, Irakin suurlähettiläs Saleh Mehdi Amash, Tatarstanin presidentit Rustam Minnihanov (kahdesti) ja Mintimer Šaimijev, sekä Turkin presidentit Abdullah Gül ja Recep Tayyip Erdoğan (silloinen pääministeri). Kotimaisiin poliitikkovieraisiin lukeutuu Jacob Söderman, Elisabeth Rehn, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Seurakunnassa on toiminut myös muualta tulleita imaameja, kuten krimintataari Abdurrahman Kaya ja turkkilainen Enver Yıldırım.^{[101][102][103][104]}

Vuonna 2020 Suomen Islam-seurakunnan imaami on Ramil Belyaev.^[91] Hän on syntynyt Nižni Novgorodin alueella ja aloitti seurakunnan imaamina vuonna 2004. Belyaev alkoi opiskella Suomen tataarien historiaa Kolomnan pedagogisen instituutin historian osastolla, jatkaen Helsingin yliopistossa, missä vuonna 2017 samaisesta aiheesta teki tohtorin väitöskirjansa. Belyaevin väitöskirjasta pidettiin Tatarstanissa asti, jolloin sen johtaja Rustam Minnihanov määräsi tasavallan maksamaan kaikki kirjan julkaisukustannukset. Teos on ollut tarkoitus myöhemmin kääntää suomeksi.^[105]

Seurakunnan hallituksen puheenjohtajana on vuodesta 2018 toiminut pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin, joka on samalla seurakunnan ensimmäinen naisjohtaja. Häntä edelsi Atik Ali (2012–2018^[106]). Bedretdin oli sekä tuomassa Suomeen primekorkojärjestelmää että perustamassa Danskea. Bedretdin myös suunnitteli entisen Kansallis-Osake-Pankin dealing-huoneen, jota Nordea nykyisin käyttää.^[91]

Tampereen tataariseurakunta

Tampereen tataariseurakunta (vuoteen 2019 Tampereen islamilainen seurakunta) oli etenkin 1900-luvun alkupuolella merkittävässä asemassa Venäjän tataaripoliitikoiden yhteyksien ylläpitäjänä. Tampereen tataariyhteisön keskuudessa vieraili myös tataarilaisia tiedemiehiä Kazanista ja sen jäseniä matkasi Venäjän puolelle vierailulle. Tampereelle kutsuttiin ensimmäinen imaami jo 1910-luvulla Kazanista.^[107] Seurakunnan imaami Habibur-Rahman Shakir oli arvostettu teologi islamilaisessa maailmassa. Hän teki pyhiinvaelluksen Mekkaan Saudi-Arabian kuninkaan kutsuvieraana vuonna 1972.^[108] Tampereen yhteisön keskuudesta pyhiinvaelluksen Mekkaan teki myös Esad Baibulat vaimonsa Leylan ja siskonsa Ölken Alin kanssa vuonna 1987.^[109]

Nykyisin seurakunnan jäsenistö on muutamissa kymmenissä.^[107] Seurakunnan puheenjohtaja vuonna 2020 on yrittäjä Vahit Wafin^[110].

Kieli

Katso myös: Tataarin kielen historia ja murteet

Tataari on turkkilainen kieli, joka luokitellaan kiptšakkilaisten kielten kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään.^[111] Sen lähin sukulaiskieli on baškiiri.^[112] Misäärit ja täten samalla Suomen tataarit puhuvat kielen läntistä murretta eli misääriä. Se eroaa hieman Kazanin murteesta, joka on samalla tataarin kirjakieli.^[113][114] Näiden murteiden eroa kuvaa esimerkiksi kirjain Ğ, [ʁ] jota kazanilaiset käyttävät, kun taas misääreiltä se puuttuu (Ğabdulla → Abdulla).^[115]

Suomen kieli on vaikuttanut paikallisten tataarien kieleen.^[116] Suomentataariin on myös vaikuttanut turkki, siinä missä Venäjän tataareilla venäjä. Esimerkiksi Saksa on tataareille Venäjällä "Germanija" (Германия), kun taas tataareille Suomessa se on turkkilainen "Almanya".^[117] Ensimmäisen polven tataarit Suomessa-, jotka olivat asuneet kotiseuduillaan hajanaisesti venäläisten kanssa, käyttivät myös venäläisiä lainasanoja. Ensimmäinen suomentataarien polvi osasi myös yleensä venäjää^[20]. Tataari yleisesti on aikoinaan saanut vaikutteita arabian-, persian-, ja uralilaisista kielistä.^[118][119] Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta on misäärien puhuman tataarin murteen sanottu ääntämykseltään ja rakenteeltaan paljolti muistuttavan kiptšakkikielten alkumuotoa.^[114]

Tataarinkielen taito on perinteisesti nähty keskeisenä osana suomentataarien etnistä identiteettiä ja täten sen korvaamista suomenkielellä on katsottu negatiivisesti. Zirek Tuganay: "Lapsena puhuimme tietenkin suomea suomalaisten kanssa ulkoleikeissä. Kotona piti kuitenkin aina puhua tataaria. Vanhempamme vetivät korviamme, jos he kuulivat meidän puhuvan suomea".^[120]

Kirjaimisto

Suomessa tataaria kirjoitetaan nykyään latinalaisella kirjaimistolla ja Venäjällä kyrillisesti, joskin sen ohella on rajallisessa käytössä latinalainen versio.^[121]

Historia

Volgan tataarit käyttivät virallisesti arabialaista kirjaimistoa aina vuoteen 1928, jonka jälkeen hetkellisesti, vuoteen 1939 käytössä oli latinalainen kirjaimisto, minkä jälkeen siirryttiin kyrilliseen. Arabialaiset aakkoset eivät tunnetusti riitä kuvaamaan eri kielten äännevarastoja, joten myös tataarin arabian kirjaimisto koki muutoksia historiansa aikana.^{[122][123][124]}

Kirjakielenä käytettiin 1900-luvun alkuun asti Tšagatain kielestä polveutuvaa türkiä, joka tunnetaan myös tataarin vanhana kirjakielenä (İske tatar tele). Arabialaista kirjaimistoa kutsutaan nimellä İske imlâ (Vanha oikeinkirjoitus). 1870-luvulla sitä uudistettiin kirjailija Qayum Nasıyrin toimesta lisäämällä ylimääräisiä merkkejä tšagataista niiden puuttuessa arabian ja persian kirjaimistosta. Sitä mukautettiin tataarin fonetiikalle sopivaksi.^[124][125]

Seuraavaksi, aikana 1920-1928 muunnelma Yaña imlâ (Uusi oikeinkirjoitus) oli käytössä. Kirjaimiston lopullisena tavoitteena oli mukauttaa aakkoset varsinaiseen tataarin ääntämiseen. Huomioon otettiin tataarin vokaalisointu.^[124]

Suomen tataarien keskuudessa erikseen oli myös arabian kirjaimiston uudistajia. Kirjailija Abdullah Battal, Islam-seurakunnan ensimmäisten sääntöjen laatija sovelsi oikeinkirjoituksen foneettiseksi. Hän pyrki nostamaan tataarin vokaalit selkeästi ja johdonmukaisesti näkyviin arabialaisessa kirjoitusasussa ja yhdenmukaistamaan myös konsonanttien merkitsemisen.^[123]

Ennen kyrilliseen siirtymistä vuonna 1939, silloisessa Neuvostoliitossa tataarit omaksuivat hetkellisesti latinalaisen kirjaimiston Yañalif-liikkeen vaikutuksesta. Myös Suomessa latinalaiseen kirjaimistoon siirtyminen tapahtui osittain kyseisen liikkeen vuoksi, mutta ennen kaikkea Turkin tasavallan kielireformin vaikutuksesta. Muutos Suomen tataareilla alkoi 1930-luvulla ja 1950-lukuun mennessä julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet kyseistä muutosta sillä osa uskoi arabialaisesta kirjaimistosta luopumisen vaikuttavan negatiivisesti uskonnolliseen identiteettiin.^[119][126]

Suomessa tataarin latinalaisen kirjaimiston ensimmäinen versio lainattiin suoraan Turkin kielen aakkosista. Se on kokenut muutoksia vuosikymmenten aikana. Suomentataarin latinalaisten kirjaimien eroavaisuus eri lähteissä ilmenee etenkin "ä-äänteen" merkitsemisessä. (Finlandiya - Finlandiye - Finlandiyä^{[127][128][129]}).^[119]

Kielinäyte

»Finlandiyä tatarlarınıñ törki cämiyäte 1800 nçe yıllarnın ahırında oyışkan. Ul vakıtta Tübän Novgorod guberniyäse Sergaç öyäzeneñ avıllarınnan tatar säüdägärläreneñ törkeme Finlandiyägä kilgän. Finlandiyä ul zaman Rusiyä kulastında bulgan. – Kadriye Bedretdin (2021)»

Nimet

Katso myös: Luettelo Suomeen saapuneiden tataarien nimistä ja Aktukin kylän vanhoja henkilönimiä

Sukunimet

Tataareilla oli yleensä käytössä etunimi+patronyymi -yhdistelmä ennen sukunimikäytäntöä. Suomeen saapuneet tataarit täten lopulta omaksuivat oman isännimensä sukunimekseen. Poikkeuksellisesti ne, jotka matkustivat maahan vanhempiensa tai isänsä kanssa, saivat sukunimekseen isänsä patronyymin, eli isoisänsä nimen. Täten eri aikoina tulleet veljekset saattoivat käyttää eri sukunimeä. Kyseiseen aikaan patronyymejä merkittiin samoin miten sukunimiä nykyään, eli ov/ev/in. (Esimerkiksi Zinnätulla Imadutdininpoika = Zinnätulla Imadutdinov). Edellä mainitun isännimi olisi nykyisen käytännön mukaan Imadutdinovitš, ja sukunimi Imadutdinov. Venäjältä tulleiden tataarinaisten isännimiä ei oltu Suomessa eroteltu sukupuolen perusteella (ova/eva/ina).^{[130][131][46][132]}

Suomessa venäläiset päätteet otettiin sukunimistä pois yleensä itsenäisyyden aikoihin. Pääsyyksi on oletettu pyrkimys välttyä sen ajan niin sanotulta ”ryssänleimalta”. Myös Venäjän puolella osa tataareista on käyttänyt sukunimeä ilman venäläistä päätettä, joskin yleensä epävirallisissa merkeissä, kuten taiteilijanimenä (Tukayev -> Tukay). Venäjällä on virallisessa käytössä venäläistetty versio nimestä, joka usein eroaa tataariversiosta. Tataarin kielellä patronyymit merkitään ulı / kızı (ul = poika, kız = tyttö; esim. Zinnätulla İmadetdin ulı).^{[133][130][132]}

Tiettyjen tataariäänteiden puuttuminen suomalaisesta kirjaimistosta on tuottanut hankaluuksia. Esimerkiksi kirjain c (misäärimurteella d͡ʒ) on välillä korvattu s -kirjaimella (Camaletdin, Hakimcan –> Samaletdin, Hakimsan), tai yhdistelmällä -dsh (Dshamaletdin, Hakimdshan). Sukunimien "suomalaistetut" versiot ovat kuitenkin käytännössä usein perua alkujaan venäläisistä versioista. (Жамалетдинов, Хакимжанов; Žamaletdinov, Hakimžanov –> Samaletdinoff, Hakimsanoff). Suomessa tataarinimien oikeinkirjoitus on kokonaisuudessaan kirjavaa.^{[134][130][135][136][137][138]}

Yleisimpiä sukunimiä Suomen tataariyhteisön keskuudessa vuonna 1970 olivat Samaletdin, Bedretdin, Ali, Saadetdin, Hairetdin, Ainetdin, Hamidulla/Hamidullen, Schakir, Hasan, Arifulla/Arifullen, Sadik, Alkara, Asis, Beshar, Osman, Nisametdin, Fethulla ja Wafin.^[130]

Etunimet

Tataarinimet ovat pääsääntöisesti arabialais-, persialais- ja turkkilaisvaikutteisia.

Ennen Volgan alueen islamisoitumista tataarien esi-isien nimet olivat enimmäkseen turkkilaista perää. (Esimerkiksi aatelisnainen nimeltään Altın Börtek = ’kultainen siemen’). Islamin vaikutuksesta nimet muuttuivat arabia- ja persiapainotteisiksi. 1800–1900 -lukujen taitteeseen saakka nimet viittasivat uskonnollisiin termeihin ja olivat monesti myös kaksi-, joskus jopa kolmeosaisia.^{[139][140][141][142][143]}

Islaminuskoisilla turkkilaisilla kuten Volgan tataareilla kaksiosaiset miesten nimet oli johdettu arabian kielestä ja usein päättyivät joko -ullah / -ulla (الله, Allāh = "jumala"), -etdin / -utdin ( الدين, al-Dīn = "uskonto / usko"), tai persiankieliseen sanaan -can / -dshan ( جان, d͡ʒan = "sielu"). Esimerkkinä Sämiulla ("Allahin kuuntelija"), Nasretdin ("uskon puolustaja"), Arifcan ("oppinut sielu"). Myös Abd-alkuiset nimet olivat yleisiä. (Abdulla, Abdrähim, Abdräşit, Abdelwäli, Abdelkärim, Abdelwafa). Vanhoja kaksiosaisia naisten nimiä olivat esimerkiksi Şämsekamär, Şämsihacär, Bibican, Bibigöl, Gölçäçäk, Ömmegölsem, Säidäbikä, Ayşäbikä, Miñlebädär, Bädricamal, Särwicamal.^{[140][141][144][145]}

Vaikka 1900-luvun alun jälkeen kaksiosaiset nimet olivat menettäneet suosiotaan ja osa päätyi lyhentämään ne (Sadretdin: Sadri), nimet olivat silti vielä paljolti arabialaisia ja usein Koraanista johdettuja. Esimerkiksi Suomessa tataarinimet miehillä: Ädhäm, Äkram, Feyzi, Ferid, Räshid, Mönever, Halid, Fatih, Hakim, Vahit; naisilla: Aliye, Hayat, Hafize, Anise, Mönire, Azize, Amine, Hakime, Halime, Feride.^{[67][46][146][147][141][148][149]}

Seuraavaksi käyttöön tulivat Turkin turkkilaiset (Erkan, Okan - Meral, Filiz) sekä turkkilaispersialaiset ja -arabialaiset hybridinimet (Ildar - Ainur). Myös joitain eurooppalaistaustaisia nimiä on ilmennyt, etenkin Venäjällä. (Albert, Emil, Rudolf - Çulpan, Diana, Roza). Tataareilla on yleensä vain yksi etunimi.^{[150][151][152][153][154][139][155][156]}

Taide

Runous

Tataarien kansallisperinteeseen kuuluu runous. Misääreillä se on yleensä haikeaa, kotiseuduista ja kurjista ihmiskohtaloista kertovaa. Suomen merkittävimpiä tataarirunoilijoita oli Sadri Hamid, jonka erikoisuus olivat humoristiset ja riimitellyt kronikat. Naisrunoilija Gevher (Gäühär) Tuganay (1911–1998) puolestaan kirjoitti paljolti luontoaiheisia runoja. Aisa Hakimcanin runous käsitti usein kotikylän Aktukin kaipuuta. Myös muun muassa Habibur-Rahman Shakir ja Hasan Hamidulla ilmaisivat itseään runouden kautta.^{[157][158][159]}

Fazile Nasretdinin haikurunokirja Tuksan tugız haiku julkaistiin Aybagar-sivustolla vuonna 2022.^[160][161]

Tunnetuin Volgan tataarien runoilija on Abdulla Tukay (Ğabdulla Tuqay). Hänen runoaan Tuğan tel ("Äidinkieli") pidetään omanlaisena kansallishymninä.^[162][163]

Musiikki

Katso myös: Tataarimusiikki

Yhteisön paljolti vanhoihin kansanlauluihin pohjautuva musiikkiperinne juontaa juurensa Nižni Novgorodin alueelle, josta ensimmäinen sukupolvi saapui maahan. Tataarilaisessa kansanmusiikissa usein kaivataan koti- ja synnyinseutuja sekä kauas jääneitä ystäviä ja perheenjäseniä. Vastapainoksi tanssilaulu puolestaan on ”rytmikäs, reipas ja iloinen”. Nykyaikaista tataarilaista musiikkia on soittanut paikallinen yhtye Başkarma, jonka keulahahmo Deniz Bedretdin on perustanut lisäksi kaksi muuta yhtyettä Kazanin puolella ja vuonna 1968 Helsingissä rockyhtyeen The Sounds of Tsingiskhan.^{[164][165][166][167]}

Suomen tataareilla on ollut myös omia laulukuoroja. Lahjakkaita laulajia yhteisön keskuudessa ovat olleet muun muassa Hamit Hairedin, Zeituna Abdrahim, Naim Sadik, Hamdurrahman Hakimcan, Aliye Hakimcan, Hamide Çaydam, Dina Abdul ja Betül Hairetdin. Muusikoista esimerkkinä Halid Kurbanali, Batu Alkara ja Ädhäm Kanykoff, joista jälkimmäisin oli säveltäjä Jean Sibeliuksen ystävä.^{[168][169][36]}

Myös venäläisiä tataaritaiteilijoita on esiintynyt Suomessa aina 1960-luvulta. Ensimmäisten joukossa oli kulttuurityöntekijä Ymär Daherin järjestämänä muusikot Röstəm Yaxin, İlham Şakirov, Venera Şäripova, Ayrat Arslanov, Marat Ahmetov ja Mars Makarov. He esiintyivät Helsingissä ja Tampereella ja matkansa aikana tapasivat presidentti Urho Kekkosen. Muihin venäjäntataarilaisiin muusikkovieraisiin kuuluu esimerkiksi Haidar Bigitšev vuonna 1989.^{[170][171][172]}

Aktukissa syntynyt Räşit Wahapov oli merkittävimpiä tataarien kansanmusiikin tulkitsijoita.^[173]

Helsinkiläinen rap-artisti Nupe on tataari.^[174]

Teatteri

Katso myös: Galiaskar Kamalin akateeminen tataariteatteri, Säyär

Tataarit ovat järjestäneet Suomessa omankielisiä teatterinäytöksiä. Aktiivisinta aikaa oli 1900-luku jolloin helsinkiläinen Suomen Turkkilaisten Seura ry sekä Tampereen Turkkilainen Yhdistys olivat päätekijät näytäntöjen organisoinnissa. Tampereella näytelmiä esitettiin muun muassa Tampereen Teatterissa, johon yhteisön jäseniä kutsuttiin muualtakin Suomesta. Poliittiset pakolaiset, kuten Ayaz İshaki ja Musa Bigiev olivat mukana toiminnassa. Helsingissä esityspaikkoihin kuului Kansallisteatteri ja Kaupunginteatteri. Helsingin tataarit esittivät Tampereen Teatterissa vuonna 1950 Molièren näytelmän Saituri.^{[175][165][176]}

Vuonna 1930 järjestettiin Suomessa ensimmäinen tataarinkielinen näytös. Se oli Mirxäydär Fäyzin musiikillinen draama Ğaliyäbanu. (Paikallisesti ’Aliyebanu’). Suomentataarit ovat esittäneet myös muun muassa Aliäsgar Kamalin sekä Ayaz İshakin teoksia.^[176]

Suomen yhteisö on esiintynyt myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 1939 Virossa, vuonna 1992 Kazanissa ja vuonna 1994 New Yorkissa. Venäjäntataarilainen teatterintekijä Luara Şakircanova ohjasi yhteisön näytelmiä Helsingissä 1990-luvulla.^[165][177] Yhteisön keskuudessa on ollut myös näytelmäkirjailijoita, kuten kazanintataari Saniye İffet (Saniyä Ğiffät, 1899–1957).^[165][178]

Tatarstanin kansallisteatteri vieraili Helsingissä vuonna 1996 ja esiintyi Ruotsalaisessa teatterissa.^[179]

Muuta

Naile Wafin vaikutti 1950-luvulla Arabian koristemaalarina.^[180][181]

Viimeaikaisempia tataaritaiteilijoita on korumuotoilija Ildar Wafin, jonka tekeleitä on nähty Jenni Haukion yllä. Kuva- ja tekstiilitaiteilija Niran Baibulat voitti Vuoden tekstiilitaiteilija -nimikkeen 2007. Arkkitehti Pervin Imaditdin tunnetaan erityisesti hotellien ja ravintoloiden sekä erilaisten korjausrakentamishankkeiden suunnittelijana. Historiantutkijana toimiva Ainur Elmgren tunnetaan myös sarjakuvistaan.^{[182][183][184][185][186][187][188][189]}

Julkaisutoiminta

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämäkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet. Näitä on julkaistu niin yksittäisten tekijöiden- kuin tataarien seurakunnan sekä kulttuuriyhdistysten kautta.^[191] Tataariseurakunnan oma lehti on Mähallä Habärläre ('Yhteisön uutiset')^[192].

Aktiivisimpia yksittäisiä tataarijulkaisijoita Suomessa oli Hasan Hamidulla, jonka kenties tunnetuin teos on Aktukin kylän historiikki.^[193] Yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre puolestaan kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin.^[46] Muihin ensimmäisen sukupolven julkaisutoimintaa harjoittaneihin tataareihin lukeutuu muun muassa Sadri Hamid, Ibrahim Arifulla, Aisa Hakimcan, Habibur-Rahman Shakir, Semiulla Wafin, Ymär Sali.^[191]

Vuonna 2016 Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisi kulttuurityöntekijä Okan Daherin ja tutkija Arto Moision tekemän tataarilais-suomalaisen sanakirjan.^[194][195]

Tataarisisarukset Fazile Nasretdin ja Feride Nisametdin toimittivat vuonna 2009 kansallisrunoilija Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa – Su anası. Teoksessa on satu suomen ja tataarin kielellä sekä CD-levy, jolta sadun voi myös kuunnella.^[196][197]

Sabira Ståhlberg on julkaissut tataarinkielistä kirjallisuutta Aybagar-sivustolla.^[198]

Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut kaksiosaisen teoksen Pitkä matka Suomeen. (2021). Se sisältää kirjat Nizam - tataari ja Rahim - persialainen. Ne ovat elämänkerrallisia romaaneja, jotka kertovat hänen isästään, Kazanissa syntyneestä tataarista Nizam Huseinovista, joka tuli Suomeen Persian passilla käyttäen nimeä Rahim Sadik-Ogli. Teos on Pietarissa painettu ja Suomessa sitä myy kirjakauppa Rosebud Books.^[199]

Juhlat

Tataariyhteisön perinteisiin juhliin kuuluu keväisin järjestettävä kansallisrunoilija Abdulla Tukain syntymää juhlistava tilaisuus Balalar Bäyräme (’lasten juhla’), jossa yhteisön lapset ja nuoret esittävät lauluja, runoja ja tarinoita. Kesäisin puolestaan on järjestetty leirejä. Niiden sijaintina ovat olleet muun muassa Terijoki, Järvenpää, Hyvinkää, ja Mäntsälä. Pitkän aikaa, vuoteen 2020 asti, ne järjestettiin Kirkkonummella. Alkuaikoina leirit kestivät kuukauden, sittemmin kymmenen päivää. Leiri päättyy tataarilaiseen kyntöjuhlaan nimeltään Sabantuy, johon kerääntyy nuorison sukulaisia ja muita yhteisön jäseniä yleensä yli sadan hengen.^[200]

Ruoka

Katso myös: Pärämäts

Tunnetuin tataarilainen ruoka Suomessa on mausteinen piiras nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloisesta grillistä). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiittorimestari-jääkiekkoilija Mönever Saadetdin. Perinteisiin ruokalajeihin kuuluu lisäksi muun muassa hevosenlihasta tehty makkara kazı, jonka tekemiseen on usein osallistunut koko tataariperhe.^[201][202] Ruokaperinne on saanut vaikutteita esivanhempien naapurikansoilta kuten venäläisiltä, mareilta, udmurtiteilta, sekä Keski-Aasian kansoilta kuten uzbekeilta ja tadžikeilta.^[203]

Perinneruokia Suomessa

Listan koonnut Derya Samaletdin.^[204]

Suomen tataarit ovat yksi maan seitsemästä kansallisesta vähemmistöstä.^[205]

Tataarien keskuudessa on erimielisyyksistä huolimatta vallinnut aina vahva yhteisöllisyys; he yleensä tuntevat toisensa hyvin. Sabira Ståhlberg: "Tataarit tulivat maailmasta, jossa perhe ja sukulaisuus olivat tärkeitä, serkkujen väliset avioliitot yleisiä ja luottamus täysin vieraisiin ihmisiin heikkoa. He uskoivat perheeseen, sukulaisiin ja samoista kylistä kotoisin- tai jollain tavalla sidoksissa oleviin ihmisiin".^[206]

Etninen koostumus

Katso myös: Misäärit

Suomen tataarit ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta taustaltaan Nižni Novgorodin alueen misäärejä, ja täten Volgan tataareja. Misäärien kulttuurissa on eri vaikutteita, kuten venäläistä ja mordvalaista. Suomen yhteisö erikseen sai 1900-luvun aikana myös paljon vaikutteita Turkista. Tutkijat kuten Antero Leitzinger ja Alimžan Orlov ovat todenneet, että vaikka misääreistä löytyy ulkopuolisia vaikutteita, ovat he yksiä muinaisen turkkilaisen kiptšakkiheimon ”puhtaimpia edustajia” nykypäivänä.^{[207][208][209]}

Misäärien keskuudesta löytyy geneettistä vaihtelua; vaikka enemmistö omaa tummat silmät ja hiukset – ajoittain myös "mongolipiirteitä" – ovat osa heistä vaaleampia. Tämän on oletettu johtuvan sekoittumisesta mordvalaisten kanssa.^[206]

Lukumäärä

Tataariyhteisön jäseniä oli Suomessa 927 henkeä vuonna 1961 ja vuonna 1970 heitä oli 823, joista enemmistö asui Helsingissä (372), Tampereella (128), Järvenpäässä (68) ja Turussa (59). (Espoossa 54 ja muilla paikkakunnilla alle 25).^[210]

Myöhemmin, vuonna 2020, määräksi on arvioitu noin 600–700. Merkittävimmät asuinalueet ovat edelleen Helsinki, Tampere, Turku ja Järvenpää.^[91][211]

»Suomen tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Joitain nimettömiä lainauksia:

• Identiteetti on säilynyt kielen ja uskonnon perusteella. Meillä on kulttuuriyhdistys, seurakunta, urheiluyhdistys, ja kanssakäyminen on melko vilkasta.
• Meillä on erittäin vahva ja erilainen kulttuuri verrattuna esimerkiksi suomalaiseen. Säilymisen syynä on tietoisuus omasta alkuperästämme ja mahdollisuudet vaalia omia tapojamme. Suomi on ollut hyvä maa asua ja sen kansalaiset ystävällisiä meitä kohtaan.
• Seka-avioliitot vähentävät tataarin kielen merkitystä. Uskonnon vaaliminen ja merkitys vähenee vähemmistön sulautuessa elämän- ja työtapojen ja muiden normien kautta muuhun väestöön.
• Tulee kauhean surumielinen olo, kun meidän musiikkia kuuntelee. Että miksi ollaan täällä, muun kansan joukossa, eikä ole omaa kotimaata. Ja vielä mennään sekaisin suomalaisten kanssa.
• Olemme pystyneet näihin aikoihin asti, uskonnon ja vanhempien auktoriteetin voimalla sekä estämällä vähemmistön painostuksen avulla seka-avioliitot suomalaisten kanssa. Nyt ovat aidat kaatuneet. Vanhat patriarkat ovat kuolleet. Lapset ovat rohkeampia ja menevät naimisiin rakkaudesta suomalaisenkin kanssa. Kulttuuri ja identiteetti kaatuvat kohisten.^[212]»

Yksittäisiä suomalaisten naisten kanssa solmittuja liittoja oli jo ensimmäisessä sukupolvessa, jonka muodosti noin 160 perhettä. Puolisot kääntyivät islamiin ja usein opettelivat tataarin kieltä. Heidät kuitenkin hyväksyttiin poikkeuksina, sillä tataarit perinteisesti ovat suhtautuneet ”seka-avioliittoihin” negatiivisesti ja 1900-luvulla se saattoi jopa jättää lapsen perinnöttömäksi.^[213][214] Tataarit harrastivat järjestettyä avioliittoa tiettävästi vielä ainakin toiseen maailman sotaan saakka^[206].

Osa miespuolisista tataareista ovat etsineet puolisonsa Venäjän tataarien keskuudesta, ja jotkut tataarinaisista ovat avioituneet turkkilaisten kanssa, mutta suomalaiset liitot ovat paljolti lisääntyneet ajan saatossa. Tataarinuorisosta on kerrottu puolison löytämisen oman pienen yhteisön parista olevan haastavaa.^{[215][91][216]}

Tataareja on ollut edustettuina Suomen eri ammattiurheilulajeissa, erityisesti jääkiekossa ja jalkapallossa. Tataarit ovat perustaneet myös omia urheiluseuroja, joista varhaisena esimerkkinä jalkapalloseura Altın Orda. ("Kultainen orda"). Vuonna 1945 perustettiin Yolduz ("Tähti"), joka on SVUL:n jäsen ja on pelannut jalkapallon ystävyysotteluita myös Turkissa, Algeriassa ja Tatarstanissa^[217][218]. Urheilu oli ollut merkittävä tekijä Suomeen saapuneiden tataarien kotikylissä kesäisin järjestetyissä sabantuy-juhlissa ja täten he kannustivat lapsiaan urheiluun myös uudessa ympäristössään.^[219][220]

Menestyneimpiä tataariurheilijoita Suomessa ovat Atik Ismail, Lotfi Nasib ja Räshid Hakimsan. Atik Ismail pelasi jalkapalloa Suomen A-maajoukkueessa, SM-sarjassa, ulkomailla ja valittiin jalkapallon Hall of Fame -galleriaan. Jääkiekkoleijonaksi nimetty Nasib voitti kuusi Suomen-mestaruutta ja pelasi kaksissa MM-kisoissa. Hakimsan voitti neljä jääkiekon SM-kultaa ja sai kansainvälisen tason erotuomarina Jääkiekkoliiton ansiomerkin.^{[221][222][223][152][224][225][226]}

Veljekset Feyzi, Murat, Zeyd ja Vasif Ahsen-Böre pelasivat kaikki jääkiekkoa 1930- ja 1940-luvuilla.^[227] Saadetdin-suvun Ali ja Mönäyvär pelasivat Ilveksessä, kuten myös Lotfi Nasibin veli Naim ja hänen poikansa Erkan Nasib.^{[228][229][152][230]} Kokonaisuudessaan on Ilveksen riveissä tataarit saavuttaneet yhteensä kahdeksantoista SM-kultamitalia.^[231]

Mestaruussarjauransa lisäksi Deniz Bavautdin pelasi kaksi kautta Ruotsissa maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.^[232]

Maalivahti Nefise Saadetdin voitti jalkapallon naisten Suomen-mestaruuden HJK:n riveissä vuonna 1979.^[233][234] Ugul Samaletdin edusti Kiffeniä 1980-luvulla.^[235]

Muita urheilulajeja joissa tataarit ovat menestyneet ovat pesäpallo, pikaluistelu, keilaus ja golf. Ismail Neuman voitti pesäpallossa Pyrinnössä juniorimestaruuden vuonna 1926. Neuman palkittiin lyömäkuningas -tittelillä Helsingin Pallonlyöjissä (1943) sekä Katajanokan Haukoissa (1948 ja 1950).^{[152][236][237]} Sodassa kaatunut luistelija Hasan Abdrahim sijoittui vuoden 1939 SM-kisoissa viiden parhaan joukkoon.^[238] Ural Samaletdin keilasi Helsingin Vauhti-Veikoissa ja voitti Helsingin Bowlingliiton henkilökohtaisen- sekä pari- että joukkuemestaruuden 1980-1981.^[239] Riza Bedretdinin laji oli golf, jossa hän vielä vuonna 2019 osallistui Helsingin Golfklubin 80-vuotiaiden miesten sarjaan sijoittuen toiseksi.^[240][241]

Naisten Korisliigassa pelaava Meral Bedretdin (s. 1993) on pelannut naisten maajoukkuepelejä.^[242][154]

Tunnettuja mišääritaustaisia urheilijoita Venäjän puolella ovat muun muassa jääkiekkoilija-valmentaja Zinetula Biljaletdinov, jalkapalloilijat Dinijar Biljaletdinov ja Marat Izmailov sekä tennispelaaja Marat Safin ja telinevoimistelija Alija Mustafina.^{[243][244][245]}

Monet kankaita, turkiksia ja vaatteita kauppaavat tataarit perustivat Suomessa oman liikkeen. Vuonna 1940 melkein kaikki heistä saivat toimeentulonsa kaupankäynnistä. Myöhemmät sukupolvet siirtyivät työelämään muille aloille, mutta osa on jatkanut perinteistä kauppiasammattia.^[246]

Alin ja Samaletdinin suvut, Safa Nisametdin sekä Nuretdin Feren lapset luokiteltiin 1970–1980-luvuilla miljonääreiksi. Tampereella 1900-luvulla menestyksekkäitä kangas- ja turkiskauppiaita olivat etenkin Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre, Imad Samaletdin ja Semiulla Wafin. Ilgis Saadetdinin ja puolisonsa Irenen Mattokulma oli toiminnassa Rautatienkadulla vuosina 1969–2021.^{[246][247][248][249][250]}

Muun alan tataariliikemiehiä on esimerkiksi Solteqin perustaja, tamperelainen yritysjohtaja Ali Saadetdin sekä espoolainen kuntokeskusketju Esportin ja jalkapalloseura FC Hongan pääomistaja Färid Ainetdin. Valokuvaaja Räshid Nasretdin piti Helsingissä liikettänsä Nasakuva Oy yli neljäkymmentä vuotta. Hasan Hamidullan elektroniikkaliike huolsi jatkosodan aikana Suomen ja Saksan armeijoiden sähkölaitteita, akkuja ja perämoottoreita.^{[251][252][253][99]}

Nykypäivänä tunnettuja tataarien liikkeitä on etenkin Fredrikinkadun Matto-Center ja sen vastapäätä sijaitseva Imperial-Matto.^[254] Muihin helsinkiläisiin tataarien liikkeisiin kuuluu Tyyli-Turkis, Turkis Oy N. Ali, Bulevardi 5.^[246][255] Imperial-Mattoa ylläpitää Irhan Nisametdin ja Matto-Centeriä Nisametdinin serkku Tinet ja hänen miehensä Vahit Wafin.^[254][256] Liikkeiden matot tulevat maista kuten Turkki, Iran, Irak, Intia, Nepal, Pakistan, Afganistan, Uzbekistan, Kiina ja Marokko. Osa matoista tulee tuttujen mattovälittäjien kautta ja osa ostetaan suoraan perheiltä paikan päältä. Wafinien mukaan tataarien kaupankäyntiä Lähi-itään ja Aasiaan avittaa se, että kohdemaat sisältävät samaa sanastoa kuin tataarinkieli.^[256] Tinet Wafinilla on myös hänen perustamansa käsintehtyjä tyynyjä myyvä Saide.^[257]

• Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura (1915)^[29]
• Suomen muhamettilainen seurakunta (1925, myöh. Suomen Islam-seurakunta, Finlandiya İslam Cemaati)^[29]
• Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (Fin-Türk halkmektebin himaye cemiyeti, 1930)^[258]
• Suomen turkkilaisten seura (Finlandiya Türkleri Birligi, 1935)^[258]
• Tampereen Turkkilainen Yhdistys (Tampere Türkleri Birligi, 1935)^[258]
• Tampereen Islamilainen Yhdistys (1935)^[258]
• Tampereen Islamilainen Seurakunta (Tampere İslam Mahallesı, 1943 - myöh. Tampereen tataariseurakunta)^[258][259]
• Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys (1938, myöh. Turun turkkilainen yhdistys)^[258]
• Jalkapalloseura Altın Orda (Kultainen Orda)^[258]
• Urheiluseura Yolduz (Tähti, 1945)^[258]
• Turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (1948, Türk Halk Mektebi Himaye Kurumu)^[258]
• Abdulla Tukain kulttuuriseura (1968)^[258]

Tataariyhteisön esivanhemmat olivat pääsääntöisesti lähtöisin Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylistä. Nykyisin seutu kuuluu Nižni Novgorodin alueen Krasnooktjabrskin piiriin. Suurin osa oli kylästä Aktuk (Aktukovo), ja muut sen naapurikylistä, kuten Suıksu (Kljutšištši) ja Urazawıl (Urazovka). Joitain yksittäisiä samoina aikoina muualta tulleita oli esimerkiksi Kazanista sekä Kaukasian- ja Turkestanin alueelta.^[2][144]

Maahan saapuneiden tataarien välietappi oli Pietari, jossa yhtenä yhdyshenkilönä toimi Tampereelle muuttanut kauppias Ymär Sali (Umar Alautdinov). Kyseisten tataarien tiedetään majailleen ”Samaletdinin teehuoneella”, joka sijaitsi alueella Apraksin pereulok (Апраксин переулок).^[64]

Tataarien yhteydet rajan toiselle puolen olivat poikki kunnes 1950-luvun puolivälissä kirjeenvaihto ja matkustaminen avautui.^[24] Tatarstaniin (silloinen ASNT) luodut suhteet saivat kuitenkin alkunsa hieman myöhemmin. Merkittävänä käänteenä voidaan pitää kulttuurityöntekijä Ymär Daherin ensimmäistä käyntiä Kazaniin vuonna 1966.^[260] Toinen vierailu toteutui osana Tatarstanin 50-vuotisjuhlapäivän konferenssia vuonna 1970^[261]. Tämän jälkeen he alkoivat saamaan venäläisiä tataareja vieraakseen, mikä on jatkunut aina nykypäivään. Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov on vieraillut kahdesti yhteisön keskuudessa^[104].^{[262][101][24]}

Enemmistö misääritataareista asuu sittemmin Moskovassa.^[263] Heidän sanotaan olevan paljolti venäläistyneen ja täten puhuvat entistä enemmän- tai jopa pelkästään venäjää.^[264]

Vaikka Suomen tataarit ovat sittemmin luoneet uudelleen yhteydensä kotiseuduilleen Volgan alueelle, eivätkä yleensä enää tunnistaudu "turkkilaisina", on Turkin tasavalta säilyttänyt merkittävän aseman heille sittemminkin. Zirek Tuganay: "Turkki on meille mukava maa. Ei tarvitse huolehtia sisältääkö ruoka sianlihaa vai ei. Pidämme Turkista erittäin paljon"^[120]. Yhteisö on ylläpitänyt alun perin 1920-luvulla luodut yhteytensä Turkin valtion kanssa. Heidän vieraanaan on ollut esimerkiksi Turkin presidentti (silloinen pääministeri) Recep Tayyip Erdoğan, joka käyntinsä aikana kertoi olevansa vaikuttunut, kuinka kyseinen pieni turkkilainen yhteisö on pystynyt säilyttämään identiteettinsä maassa. Erdoğan, joka vastaavasti ylläpitää vahvat yhteydet Tatarstanin tasavallan kanssa, on kutsunut tataareita turkkilaisten "veljeskansaksi"^[265]. Abdullah Gül oli vieraana vuonna 2008^[102] ja Ahmet Davutoğlu 2012^[266]. Yhteisön seurakunnassa on toiminut turkkilaisia imaameja.^[267]

Turkkilainen tv-kanava TRT kuvasi tataariyhteisöstä dokumentin ”Finlandiya Tatarları” vuonna 2005.^[268]

Suomen tataarit mainitaan nykyaikaisissa turkkilaisissa lähteissä myös nimellä "turkkilais-tataarit". (Türk-Tatar / Türkleri-Tatarlar).^[269]

Tataarien seurakunnan jäsenistöön kuuluu vain tataarit, mutta heidän islam-talossa käy rukoilemassa muitakin muslimeja.^[91] Vuonna 2021 tataarien imaami Ramil Belyaev yhdessä Resalat islamilaisen yhdyskunnan Abbas Bahmanpourin kanssa otti osaa keskusteluun, minkä keskiössä oli varhaiskasvatuksessa tapahtuvan uskonnollisen opetuksen tärkeys. Belyaevin mukaan lapsille olisi hyvä opettaa islaminuskosta yleisesti, kuten heidän perinteisistä juhlapäivistä ja tavoista.^[270]

Suomen tataareilla on aina ollut hyvät välit maan juutalaisyhteisön kanssa. Tataarien urheiluseura Yolduz ja juutalaisten urheiluseura Makkab ovat jäsenineen viettäneet kymmenien vuosien ajan yhteisiä hiihtolomia Pajulahdessa ja ajoittain pelanneet joukkueiden välisiä jalkapallo-otteluita. Islaminuskoisten tataarien esi-vanhemmat olivat kotiseuduillaan asuneet yhdessä kristittyjen ja juutalaisten kanssa. 1800-luvulla Suomenlinnassa oli juutalaisten ja tataarien yhteinen rukoushuone.^[91] Vuonna 2016 järjestetyssä seurakuntien jäsenten yhteisessä tapaamisessa Venäjältä kotoisin olevat juutalaiset huomasivat omaavansa joitain samoja perinneruokia kuin tataarit. Ortodoksiperinteen kohdalla todettiin samainen ilmiö.^[271] Vuonna 2020 tataariseurakunnan entinen puheenjohtaja, varatuomari Atik Ali otti osaa keskusteluun ympärileikkauksesta, mihin osallistui myös juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik. Molemmat puolustivat toimenpidettä, ja Ali sanoi olevansa valmis viemään Suomen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen uskonnonvapauden rajoittamisesta, jos poikien ympärileikkaukset kiellettäisiin.^[272]

Jotkut historioitsijat uskovat misääritataarien esi-islamilaisen alkuperän olevan juutalaisuutta harjoittaneissa turkkilaisissa kasaareissa.^[273] Misäärien ja karaiimien kulttuurien samankaltaisuutta on myös esitetty.^[274]

Suomen Islam-seurakunnan puheenjohtaja Gölten Bedretdin valittiin USKOT-foorumin hallituksen varapuheenjohtaksi ajalle 2023–2025.^[275]

• Abdullah Ali – liikemies, johtaja^[276]
• Atik Ali – asianajaja, ihmisoikeusaktivisti^[277]
• Ymär Abdrahim - liikemies^[278]
• Hasan Abdrahim - pikaluistelija^[279]
• Färid Ainetdin – yrittäjä, liikemies^[146]
• Ibrahim Arifulla – johtaja, julkaisija^[280]
• Muazzez Baibulat – toimittaja, kirjailija^[281]
• Niran Baibulat – kuva- ja tekstiilitaiteilija^[282]
• Deniz Bavautdin – jääkiekkoilija, johtaja^[188]
• Deniz Bedretdin – muusikko, säveltäjä, tuottaja, manageri^[165]
• Gölten Bedretdin – Suomen Islam-seurakunnan hallituksen puheenjohtaja^[91]
• Kadriye Bedretdin – tutkija, toimittaja^[283][284]
• Meral Bedretdin – koripalloilija^[285]
• Ramil Belyaev – Suomen Islam-seurakunnan imaami^[91]
• Zinnetullah Ahsen Böre – liikemies, julkaisija^[286]
• Feyzi Ahsen-Böre – jääkiekkoilija^[286]
• Hamide Çaydam – tataarin kielen opettaja^[287]
• Ymär Daher – kulttuurityöntekijä, virkamies ^[288]
• Okan Daher – kulttuurityöntekijä, Suomen Islam-seurakunnan kunniapuheenjohtaja^[289]
• Ainur Elmgren – tutkija, sarjakuvapiirtäjä^[188]
• Aisja Hakimsan – taiteilija, johtaja, julkaisija^[159]
• Räshid Hakimsan – jääkiekkoilija, erotuomari^[152]
• Weli-Ahmed Hakim – imaami^[290]
• Jasmin Hamid – näyttelijä, poliitikko, sijoittaja^[291]
• Sadri Hamid – kirjailija, runoilija, julkaisija^[158]
• Hasan Hamidulla – kirjailija, julkaisija, yrittäjä ^[99]
• Pervin Imaditdin – arkkitehti^[292]
• Adil Ismail – jalkapalloilija, käsipalloilija^[293]
• Atik Ismail – jalkapalloilija, jalkapallovalmentaja^[294]
• Hasan Kanykoff – kauppias, poliittinen aktivisti^[67]
• Halid Kurbanali – muusikko^[295]
• Timur Kärki – johtaja^[296]
• Gibadulla Murtasin – opettaja, johtaja, taiteilija^[297]
• Ismail Neuman – pesäpalloilija^[152]
• Cemile Nisametdin – muusikko, näyttelijä, taiteilija^[298]
• Lotfi Nasib – jääkiekkoilija^[299]
• Erkan Nasib – jääkiekkoilija, johtaja^[152]
• Fazile Nasretdin - runoilija, kääntäjä^[300]
• Räshid Nasretdin – valokuvaaja, yrittäjä^[253]
• Nupe – rap-artisti^[174]
• Ali Saadetdin – yrittäjä^[301]
• Ali Saadetdin – jääkiekkoilija^[302]
• Mönever Saadetdin – jääkiekkoilija, pärämäts-piiraan kaupallistaja^[303]
• Nefise Saadetdin – jalkapalloilija^[233]
• Ali Sadik-Ogli – kirjailija^[199]
• Ymär Sali – kauppias, johtaja, yrittäjä ^[304]
• Ali Samaletdin – jääkiekkoilija^[305]
• Batu Samaletdin – kirjankustantaja (Viisas Elämä oy)^[306]
• Sabah Samaletdin – johtaja^[307]
• Habibur-Rahman Shakir – imaami, teologi, toimittaja, julkaisija^[308]
• Aysu Shakir – virkamies^[309]
• Sabira Ståhlberg – kirjailija, tutkija^[310]
• Gevher Tuganay – runoilija^[158]
• Naile Wafin – koristemaalari^[180][181]
• Vahit Wafin – yrittäjä, Tampereen tataariseurakunnan puheenjohtaja^[311][110]
• Tinet Wafin – yrittäjä (Matto-Center yhdessä miehensä Vahitin kanssa, Saiden perustaja)^[312]
• Ildar Wafin – korumuotoilija^[151]
• Semiulla Wafin – liikemies, johtaja, julkaisija^[313]

Järvenpään Kinnarissa sijaitsee omakotialue, jossa on tienpätkä nimeltään ”Tataarikuja”.^[314]

• Islam Suomessa
• Xatıyp Miñnegulov
• Zölfät Xäkim

• Asikainen, Johannes: Tataareja, kasakoita vai muslimeja?. Tampere: Tampereen Yliopisto, 2017. Trepo (viitattu 20.6.2021).
• Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel – Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
• Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
• Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette?. Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
• Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
• Leitziger, Antero: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia. Gaudeamus, 2015.
• Leitzinger, Antero: Suomen tataarit - Vuosina 1968-1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. East-West Books, Helsinki 2006. ISBN 952-99592-2-2
• Suikkanen, Mikko: Yksityinen susi – Zinnetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Trepo (viitattu 20.6.2021).
• Tervonen, Miikka & Leinonen Johanna (toim.): Vähemmistöt muuttajina - Näkökulmia suomalaisen muuttoliikehistorian moninaisuuteen. Painosalama Oy, Turku 2021. ISBN 978-952-7399-09-5.

Viitteet

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen tataarit Wikimedia Commonsissa

• Rauno Hakulinen: Kansankirkon varjossa (pdf) (Uskontotieteen pro gradu –tutkielma) 2008. Humanistinen tiedekunta. Pysyvä osoite
• Elina Kervinen: Tavismuslimit. Ylioppilaslehti 9/2004.
• Dokumentti Suomen tataareista (tataarin kielellä, suomeksi tekstitettynä).
• Финляндия татарлары / Финские татары "Халкым минем" (dokumentti tataariksi)
• Pyhä Perintö - dokumentti Järvenpään tataariyhteisöstä
• Suomentataarilainen yhtye Başkarma.
• Tataariyhteisön Mähallä Habärläre - lehti. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kiptshak-heimon jäseniä - Helsingin keskuksessa, Seura, 26.08.1936, nro 35, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Finlandiya Tatarları - turkkilainen dokumentti Suomen tataareista
• Renat Bekkin - Connections between Tatars in Petrograd-Leningrad and Finland during the 1920s and 1930s - PDF
• The "Tatar Way" of Understanding and Practising Islam in Estonia
• Horsemeat in the culinary traditions of the Mishär Tatar diaspora in the eastern Baltic Sea region: cultural and historical aspects
• Journal of Endangered Languages: Tatar language preservation and educational activities in Finland
• Journal of Endangered Languages: The role of language and religion in Estonian Tatar identity-building
• Visible and Invisible Tatar Women in Finland - Sabira Stahlberg
• Tatarstan osana Venäjän monikulttuurisuutta, eli venäläisen ja venäjäläisen ero - Arsen Kaader
• Yabalak SÜZLEK - Tataarilainen sanakirja - Fazile Nasretdin, Raif Hairulla
• Институт Татарской энциклопедии (Tataaritietosanakirjan instituutti - Youtube)
• Suomen Islam-seurakunta, Youtube
• Osman Alin äänihaastattelu vuodelta 1955 - Yle