Valtio
Valtio on ihmisyhteisö, joka määrätyllä alueella käyttää omintakeista ja pysyvää valtaa.[1][2][3] Valtio on yhtäältä poliittinen ja alueellinen kokonaisuus ja toisaalta myös hallinnollinen, oikeudellinen ja taloudellinen järjestelmä.[4] Valtio laajassa mielessä, pakkoyhteisönä, käsittää "varsinaisen" valtion lisäksi myös itsehallinnolliset ja välillisen valtionhallinnon yksiköt, kun taas valtio suppeassa mielessä, oikeushenkilönä, jättää nämä ulkopuolelleen.[5][2]
Etymologia
Suomen kielen sana valtio on johdos sanasta valta. Sanan kehitti ilmeisesti Paavo Tikkanen vuonna 1846, ja sitä käytti ensimmäisen kerran Rietrikki Polén seuraavana vuonna Suometar-lehdessä ilmestyneessä matkakertomuksessaan. Aiemmin samassa merkityksessä oli käytetty muun muassa sanoja valtakunta, riikki ja kruunu.[6]
Monissa kielissä valtiota kuvaavat sanat, kuten englannissa state, saksassa staat ja ranskassa état, ovat johdannaisia latinankielisestä sanasta status, joka tarkoitti henkilön asemaa.[7]
Määrittely
Valtion käsitteen sisällöstä on kiistelty samalla tavalla kuin politiikan käsitteestä. Varsinkin eri poliittisissa ideologioissa valtion luonne on ymmärretty hyvin erilaisilla tavoilla. Integraatioteoreettiset opit, kuten liberalismi, korostavat valtion roolia yhteiskunnan eheyden ja kiinteyden ylläpitäjänä, kun taas konfliktiteoreettiset opit, kuten marxismi, korostavat valtion roolia väkivaltakoneistona ja luokkahallinnan välineenä.[8][9]
Valtion oikeudellisia tunnusmerkkejä tai elementtejä ovat maantieteellisesti rajattu alue, väestö eli valtiokansa sekä suvereeni hallitusvalta. Näiden lisäksi myös kykyä täyttää kansainväliset sitoumuksena ja ylläpitää kansainvälisiä suhteita on pidetty valtion kansainvälisoikeudellisena tunnusmerkkinä. Nämä neljä tunnusmerkkiä vahvistettiin ensi kertaa vuonna 1933 Amerikan valtioiden välisessä Montevideon sopimuksessa.[10][2][11][12] Joskus myös sitä, että muut valtiot tunnustavat valtion, on pidetty edellytyksenä valtion asemalle kansainvälisen oikeuden subjektina.[13][14]
Yksi tunnetuimmista valtion määritelmistä on sosiologi Max Weberin esittämä määritelmä, jonka mukaan valtio on ihmisyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan legitiimin käytön monopolia tietyllä alueella. Weberin mukaan valtiota ei voida määritellä tehtäviensä vaan sille ominaisten menettelytapojen kautta.[15][16]
Valtio-käsitteen historiaa
Valtio käsitteenä alkoi ilmaantua eurooppalaiseen poliittiseen keskusteluun keskiajan lopulla 1300-luvulla. Alunperin käsite viittasi pääasiassa hallitsijan arvoon tai asemaan. Sillä viitattiin myös hallitsijan maihin ja alueisiin, valtakunnan tai kansakunnan tilaan sekä erilaisiin hallitsemistapohin. Laajentuessaan käsite alkoi tarkoittaa entistä enemmän hallintolaitoksia ja pakkovallan keinoja, joilla organisoiduissa poliittisissa yhteisöissä pidettiin yllä järjestystä. Valtion ja hallitsijan erotti käsitteellisesti ensimmäisenä Thomas Hobbes 1600-luvulla.[17][18]
Valtion toiminta
Valtio on merkittävä vallankäytön ja hallinnan väline. Vallankäytön kannalta valtio on joukko organisaatioita, jotka käyttävät resursseinaan rahaa, henkilökuntaa ja lakeja organisaatiolle asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi.[19] Väkivaltamonopolin toteuttamiseksi valtio tarvitsee erityisiä valtiollisia instituutioita, joiden toiminnan takaamiseksi tarvitaan vuorostaan varoja ja henkilöstöä.[20] Toimintamuodot, joiden puitteissa valtiolliset instituutiot hoitavat tehtäviänsä, voidaan jakaa Montesquieun vallan kolmijako-opin mukaisesti lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan.[21][22]
Valtion tehtävät
Valtion tehtävät ovat vaihdelleet eri maissa ja eri aikoina.[23][24] Ne liittyvät esimerkiksi sääntelyyn, tuotantoon, varallisuuden jakaantumiseen, julkiseen hallintoon sekä julkisten sektorin ja yksityisen sektorin väliseen rajankäyntiin.[25] Valtion tehtävät voidaan jakaa niiden merkityksen perusteella ensisijaisiin tehtäviin, jotka ovat välttämättömiä valtion olemassaololle, ja toissijaiset tehtävät, jotka eivät ole välttämättömiä valtion olemassaololle mutta silti tärkeitä. Ensisijaisiin tehtäviin kuuluvat esimerkiksi yhteiskunnan suojeleminen ulkoista vihollista vastaan ja sisäisen järjestyksen ylläpitäminen, kun taas toissijaisiin tehtäviin kuuluvat talouspoliittiset, sosiaalipoliittiset ja kulttuuripoliittiset tehtävät.[26]
Yhdysvaltain 28. presidentti Woodrow Wilson jaotteli valtion tehtävät seuraavasti:[23]
- järjestyksen vaaliminen sekä ihmisten ja omaisuuden suojaaminen väkivallalta ja ryöstöiltä
- miehen ja vaimon sekä lasten ja vanhempien välisten oikeudellisten suhteiden käsittely
- omaisuuden hallussapidon, siirron ja vaihdon säätely sekä näiden oikeudellisten vastuualueiden määrääminen velkojen ja rikosten suhteen
- yksilöiden välisten sopimusoikeuksien määrittäminen
- rikosten määrittely ja rankaisu
- oikeudenhoito siviiliasioissa
- poliittisten velvollisuuksien, oikeuksien ja kansalaisuuden määrittäminen
- valtion asioiden hoito toisten valtioiden kanssa; valtion suojaaminen ulkoiselta vaaralta tai hyökkäykseltä sekä valtion kansainvälisten intressien edistäminen.
Teollisesti kehittyneissä maissa valtion tehtävät ovat kasvaneet merkittävästi 1900-luvun alusta lähtien teollistumisen ja sen aiheuttamien poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen muutosten seurauksena, mitä kuvaa Wagnerin laki.[27]
Valtiomuoto
- Pääartikkeli: Valtiomuoto
Valtioita voidaan jaotella muun muassa valtiomuodon eli sen mukaan, keillä on oikeus osallistua valtiovallan käyttöön. Demokraattisissa valtioissa valta kuuluu kansalle, joka käyttää sitä vaaleilla valitun parlamentin tai muun edustuslaitoksen välityksellä, toisinaan, esimerkiksi eräissä antiikin Kreikan valtioissa suoraankin. Monarkioissa korkein valta kuuluu yhdelle henkilölle ja on tavallisimmin perinnöllinen, joskin monissa nykyisissä monarkioissa hallitsijalla on enää rajoitetusti valtaoikeuksia tai pelkästään edustuksellisia tehtäviä. Diktatuurivaltioissa valta on keskitetty yhdelle henkilölle tai hänen johtamalleen puolueelle.
Valtiosäännöllä tarkoitetaan valtiomuotoa, valtion ylimpien toimielinten järjestysmuotoa ja keskinäissuhteita sekä kansalaisten perusoikeuksia ja velvollisuuksia sääntelevien oikeusnormien kokonaisuutta. Valtiosääntö on usein kirjattu perustuslakiin, mutta se voi olla myös kirjoittamaton.[28][29]
Valtion kansainvälisoikeudellinen asema
Valtiot ovat perinteisiä, ensisijaisia ja tärkeimpiä kansainvälisen oikeuden subjekteja. Yleensä siis kansainvälinen oikeus määrittelee oikeuksia ja velvollisuuksia vain valtioille.[11][30][31]
Valtiosuvereenisuus
- Pääartikkeli: Suvereniteetti
Valtiot ovat täysivaltaisia ja oikeudellisesti tasa-arvoisia muiden valtioiden kanssa. Valtion täysivaltaisuus jaetaan sisäiseen täysivaltaisuuteen, joka tarkoittaa valtion yksinomaista oikeutta käyttää valtiovaltaa alueellaan, ja ulkoiseen täysivaltaisuuteen, joka tarkoittaa valtion alueellista loukkaamattomuutta, itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.[32][33]
Valtiosuvereenisuus oikeudellisesti ongelmallinen ja monimerkityksellinen käsite. Ehdottoman suvereenisuuden oppi määrittelee suvereenisuuden eräänlaiseksi oikeuden edellytykseksi, joka itse jää oikeudellisen sääntelyn ulottumattomiin. Tälle vastakkaisen relatiivisen suvereenisuuden opin mukaan suvereenisuus ei sijoitu oikeuden ulkopuolelle, vaan se on oikeuden sisältä käsin määrittyvä hallitsijan toimivalta. Modernin kansainvälisen oikeuden valtiosuvereenisuudella tarkoitetaan yleensä valtion kansainvälisoikeudellista toimivaltaa. Tällöin se ei jäsenny kansainvälisen oikeuden kanssa ristiriidassa olevaksi periaatteeksi, vaan sitä tarkastellaan kansainvälisen oikeuden perusteella valtiolle delegoituna toimintavapautena, joka on suhteellinen kulloinkin voimassa oleviin muihin oikeusnormeihin nähden.[34]
Valtiosuvereeniudesta on katsottu seuravaan valtiolle perusoikeuksia eli tiettyjä perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia. Valtion perusoikeuksiin kuuluvat esimerkiksi oikeus itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen, tasavertaisuuteen sekä alueelliseen koskemattomuuteen. Vastaavasti valtiolla on myös katsottu olevan tiettyjä perusvelvollisuuksia, joihin kuuluvat velvollisuus noudattaa velvoitteitaan vilpittömässä mielessä, kunnioittaa toisten valtioiden oikeuksia ja selvittää kansainväliset riitansa rauhanomaisesti. Toisaalta oppia valtion perusoikeuksista on myös pidetty ongelmallisena, sillä perusoikeudet on muotoiltu niin yleisiksi, etteivät ne juuri auta selvittämään valtion oikeuksia ja velvollisuuksia yksittäisissä oikeussuhteissa, ja oppi olettaa kansainvälisen oikeuden tietyllä tavalla muuttumattomaksi.[35][36]
Valtion toimivalta
Valtion toimivalta jaetaan yhtäältä lainsäädäntövaltaan ja toisaalta lainkäyttövaltaan. Valtio voi itse määrittää oman toimivaltansa rajat, mutta valtioiden välisessä toimivaltakonfliktissa ratkaisua ei voida perustaa kansalliseen oikeuteen vaan kansainvälisiin standardeihin.[37][38] Kansainvälisessä oikeudessa tunnetaan useita eri toimivaltaperusteita.
- Territoriaali- eli alueperiaate: Valtiolla on yksinomainen toimivalta kaikkeen sen alueella tapahtuvaan toimintaan ja siellä oleskeleviin henkilöihin. Valtion alueellista toimivaltaa rajoittavat esimerkiksi diplomaattinen koskemattomuus ja ihmisoikeudet.[39][40]
- Kansalaisuusperiaate (aktiivinen henkilöperiaate): Valtion toimivalta voi ulottua ulkomailla oleviin kansalaisiinsa.[41][42]
- Passiivinen henkilöperiaate: Valtion toimivalta voi ulottua tekoihin, jotka kohdistuvat sen kansalaisiin.[43][42]
- Suojeluperiaate: Valtion toimivalta voi ulottua tekoihin, jotka kohdistuvat sitä itseään vastaan.[44][42]
- Universaaliperiaate: Valtion toimivalta voi ulottua koko kansainväliseen yhteisöön kohdistuvina pidettyihin kansainvälisiin rikoksiin, kuten merirosvouteen.[45][42]
Valtioimmuniteetti
Valtioimmuniteetti tarkoittaa, ettei valtiota voida haastaa toisen valtion tuomioistuimeen ilman suostumustaan. Aiemmin valtioimmuniteettia pidettiin ehdottomana, mutta 1900-luvun puolivälin jälkeen etenkin länsimaissa on hyväksytty ajatus rajoitetusta immuniteetista, joka kohdistuu vain valtiovallan harjoittamiseen (lat. acta jure imperii) eikä valtiojohtoiseen liiketoimintaan (lat. acta jure gestionis). Muutoksen taustalla oli valtioiden, varsinkin sosialististen valtioiden, osallistuminen yhä laaja-alaisemmin kansainväliseen kauppaan.[46][47] Valtioimmuniteettiin liittyy myös ns. act of state -oppi, jonka mukaan valtion tuomoistuimet eivät saa asettaa kyseenalaiseksi toisten valtioiden tai niiden viranomaisten toimenpiteiden pätevyyttä tai laillisuutta.[48]
Valtiovastuu
Valtio on kansainvälisoikeudellisessa vastuussa toiminnastaan, mikä tarkoittaa, että valtiolla on velvollisuus toimia tekemiensä sitoumusten, kansainvälisen tapaoikeuden ja valtiota velvoittavien kansainvälisten tuomioistuinpäätösten mukaisesti sekä hyvitysvelvollisuus kansainvälisten velvoitteiden loukkauksista.[49] Valtion vastuu kansainvälisen oikeuden loukkaamisesta jakautuu ensisijaiseen vastuuseen, joka tarkoittaa valtion vastuuta sen omien elinten ja edustajien loukkauksista, ja toissijaiseen vastuuseen, joka tarkoittaa valtion vastuuta sen valvontavallan piirissä olevien yksityisten loukkauksista, jos valtio ei ole huolehtinut niiden estämisestä.[50][51][52] Kansainvälisessä oikeudessa tunnutetaan useita valtion vastuusta vapauttavia perusteita, joihin kuuluvat esimerkiksi loukkauksen kohteen suostumus, ylivoimainen este (lat. force majure), hätä- tai pakkotila, itsepuolustus ja sallittu vastatoimi.[53][54]
Kansainvälisen oikeuden toimikunta on laatinut vuonna 2001 valtion vastuuta kansainvälisesti oikeudenvastaisista teoista (eng. Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts) koskevat artiklaluonnokset, jotka eivät kuitenkaan ole oikeudellisesti sitovia.[55]
Valtioseuraanto
- Pääartikkeli: Valtioseuraanto
Valtioseuraanto tarkoittaa oikeudellista tilannetta, jossa tietyn alueen suvereenisuus siirtyy yhdeltä valtiolta toiselle. Valtioseuraannossa voi olla kyse kahden tai useamman valtion yhdistymisestä yhdeksi valtioksi, valtion hajoamisesta kahdeksi tai useammaksi valtioksi, valtion osan irtautumisesta omaksi valtiokseen tai valtion osan liittämisestä toiseen valtioon. Valtioseuraannon oikeusvaikutukset esimerkiksi valtiosopimuksiin, omaisuuteen ja velkaan, jäsenyyteen kansainvälisissä järjestöissä ja kansalaisuuteen ovat vaihdelleet tapauskohtaisesti.[56][57]
Valtionmuodostus
Valtion alkuperästä on toisistaan poikkeavia käsityksiä. Joidenkin tutkijoiden mukaan valtiot ovat syntyneet ihmisten välisen yhteistyön tarpeesta ihmisten vapaamuotoisen ja vapaaehtoisen vuorovaikutuksen kautta, kun taas toisten tutkijoiden mukaan valtiot ovat syntyneet pakon ja väkivallan tuloksena.[58] Valtiomuodostumisprosessin edellytyksiä ovat alueellinen ja kansallinen yhtenäisyys, poliittisten instituutioiden ja roolien kehitys ja erityminen, vallan siirtyminen luonntaisilta "eliiteiltä" hankituilla ominaisuuksilla varustetuille yksilöille ja ryhmille, edunvalvonnan kehitys ja valtion tehtävien kasvu, viranomaisten kyky käyttää hyväksi ympäristöä ja kansainvälistä valta-asemaa sekä itsenäisyyteen pyrkivän järjestelmän tehokkuus ja legitiimisyys.[59]
Gabriel Almondin ja Lucien Pyen mukaan kansakunnan ja valtion muodostuminen on prosessi, jossa keskusta ulottaa vähitellen vaikutusvaltansa periferioihin. Keskusta tunkeutuu periferioihin laajentamalla yhteiskunnallista kontrolliaan esimerkiksi perustamalla hallintoyksikköjä ja tuomioistuimia, pakottamalla periferian hyväksymään keskushallinnon lait armeijan ja poliisivoimien tuella sekä keräämällä veroja kattavasti kaikilta alueilta. Periferiat integroidaan keskukseen edistämällä keskuksen ja periferian välistä vuorovaikutusta muun muassa postin, tie- ja rautaverkoston sekä tiedotusvälineiden kautta.[60]
Katso myös
Lähteet
- Berndtson, Erkki: Politiikka tieteenä: Johdatus valtio-opilliseen ajatteluun. Helsinki: Edita, 2008.
- Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010.
- Hannikainen, Lauri: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. Tallinna: Tietosanoma, 2014.
- Husa, Jaakko; Jyränki, Antero: Valtiosääntöoikeus. Helsinki: Kauppakamari, 2021.
- Husa, Jaakko; Pohjolainen, Teuvo: Julkisen vallan oikeudelliset perusteet: Johdatus julkisoikeuteen. Helsinki: Talentum, 2014.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.
- Noponen, Martti: Politiikka tutkimuksen kohteena. Porvoo: WSOY, 1992.
- Paloheimo, Heikki; Wiberg, Matti: Politiikan perusteet. Porvoo: WSOY, 1997.
Viitteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valtio Wikimedia Commonsissa
