Yhdysvaltain perustuslaki

Pääartikkeli: Perustuslaillinen konventti (Yhdysvallat)

Tie Philadelphiaan

Yhdysvaltojen hakiessa valtiomuotoa itsenäistymisen jälkeen maan tulevasta hallintatavasta oli kaksi merkittävää puoluetta: toisaalta vahvan keskushallinnon ja toisaalta löyhän valtioliiton kannattajat. Aluksi kaikkia osavaltioita koskevat päätökset sovittiin osavaltioiden edustajien kokouksissa valtiosopimusten tapaan.

Vuodesta 1780 lähtien voimakkaan hallituksen kannattajat ehdottivat useasti neuvotteluja pysyvämmän järjestelmän perustamiseksi. New York oli tehnyt aloitteen vuonna 1782 ja Massachusetts 1785, mutta mitään ei tapahtunut. Vuonna 1785 Maryland ja Virginia ajautuivat riitaan Potomacjoen ja Chesapeakenlahden liikenteestä, mistä George Washington oli henkilökohtaisesti kiinnostunut. Pidettiin tarpeellisena selvittää kauppasäädökset kerralla kuntoon ja Virginian lainsäädäntökunta kutsui osavaltioiden edustajat kokoukseen Annapolisiin 1786.

Annapolisin kokoukseen saapui vain viiden valtion edustajat, mutta mukana oli New York, jonka edustajien joukossa oli Washingtonin entinen adjutantti, kova keskushallintomies Alexander Hamilton. Kokouksen kulku riistäytyi pian käsistä pelkästä kauppasäädöskokouksesta yleiseksi keskusteluksi liittovaltion hallinnasta. Strateginen viisaus näytti vaativan kokouksen hajaantumista ja uuden laajemman kokouksen pikaista järjestämistä. Hamilton kirjoitti päätöslauselman, joka sisälsi myös tämän päätöksen. Pian kaikki valtiot Rhode Islandia lukuun ottamatta valmistautuivat lähettämään edustajansa Philadelphian suureen konventtiin toukokuussa 1787.^[3]

Konventti Philadelphiassa

"Ristiriitainen tai heikko ratkaisu ei vastaa tarkoitustaan eikä lopulta saa yleisön kannatusta", kirjoitti Hamilton Philadelphian konventin aikaan Washingtonille. Hän ehdotti "kuvernöörin" valitsemista Yhdysvalloille, joka puolestaan nimittäisi osavaltioiden kuvernöörit. Näillä olisi ehdoton veto-oikeus osavaltioiden lainsäädännössä. Tämä oli liikaa useimmille konventin jäsenille ja ehdotus torjuttiin. Hamiltonista, joka oli ollut elimellisen tärkeä kokouksen koolle saattamiseksi, sanottiin että "tätä newyorkilaista herrasmiestä ovat kaikki kiittäneet eikä kukaan kannattanut".

Vaikka Jefferson ja Adams olivat Euroopassa konventin ajan, ja muita huomattavia henkilöitä puuttui myös, antoi Washingtonin ja Franklinin varsin muodollinen osallistuminen tilaisuudelle arvovaltaa ja juhlallisuutta. Kaikkiaan 73 edustajaa oli nimetty, mutta 55 saapui paikalle. Näistä vain kahdeksan oli ollut itsenäisyysjulistusta allekirjoittamassa. Joukossa oli paljon nuoria edustajia. Ensimmäinen istunto pidettiin 25. toukokuuta 1787 ja puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Washington.

Aluksi kokouksen tavoitteena oli vain muuttaa konfederaatioartikloita, jotka silloin hallitsivat osavaltioiden välistä hallintoa, mutta pian päädyttiin laatimaan uusia sääntöjä niiden korvaamiseksi. Lähtökohdaksi otettiin Virginian ehdotus: kaksikamarinen parlamentti, jonka kummankin kamarin jäsenet jakautuivat vapaan väestön määrän mukaisesti.

Pienet osavaltiot pelkäsivät nyt jäävänsä runsasväestöisten määräysvaltaan ja esittivät vastaehdotuksen: yksikamarinen parlamentti, jossa äänestys tapahtui valtioittain. Tällä ns. New Jerseyn suunnitelmalla ei ollut läpimenon mahdollisuuksia. Se sisälsi kuitenkin pykälän, jonka mukaan "Yhdysvaltain kongressin päätökset" ovat "valtioiden [...] ylimpänä lakina". Tästä tuli liittovaltiojärjestelmän peruspilareita.^[3]

Kolme kompromissia

Väittely suunnitelmista kävi niin kuumaksi, että pienten valtioiden edustajat uhkasivat lähteä kotiin. Franklinin johtama erikoisvaliokunta pelasti konventin laatimalla "suuren kompromissin": alempaan kamariin edustajat jaettiin väkiluvun mukaan, ylempään kamariin jokainen valtio sai yhtä monta edustajaa.

Alemman kamarin oikea paikkajako osavaltioiden kesken edellytti väestönlaskentoja, joten Yhdysvaltain perustuslakiin tulikin edelleen noudatettava pykälä niiden järjestämisestä. Pohjoiset valtiot halusivat jättää paikkajaossa huomiotta orjat, etelä oli valmis suostumaan tähän vain verotuksen osalta, joka myös jakautuisi väestön mukaan. Syntyi toinen ns. kolmen viidesosan kompromissi tilanteen ratkaisemiseksi: kolme valkoista kansalaista vastaa viittä mustaa orjaa sekä verojen että paikkajaon kannalta.

Vielä kolmaskin kompromissi oli tarpeen ennen kuin ehdotus saatiin päätökseen. Liikemiespiirit halusivat, että kauppaa koskeviin säädöksiin riitti yksinkertainen enemmistö. Etelävaltiot saatiin suostumaan tähän vasta, kun niille luvattiin vientimaksujen kieltäminen ainaiseksi sekä orjakauppaan puuttumisen kieltäminen 20 vuodeksi.

Kolme suurta kompromissia ovat ajan saatossa saaneet eniten huomiota. Näkökulmalla ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että useimmista asioista edustajat olivat yksimielisiä. Tuomarit nimitettiin virkoihinsa eliniäksi. Kansanedustajien toimikaudeksi tuli kaksi, senaattorien kuusi ja presidentin neljä vuotta. Senaattorien ja presidentin vaali määrättiin välilliseksi, kansaa suoraan edustamaan tarkoitettiin vain edustajainhuone. Sittemmin senaatinvaalit on muutettu suoraksi vaaliksi.

Perustuslakiin kirjattiin vallan kolmijako ensimmäisenä maailmassa, ja valtiomahtien välille niin sanottu valvonnan ja tasapainon periaate (checks and balances), jonka mukaan valtionhallinnon haarat valvovat ja tasapainottavat toistensa toimia. Presidentti johtaa hallitusta, mutta on sidottu noudattamaan lakeja. Kongressi säätää lait, mutta vain presidentin suostumuksella. Presidentti valitsee tuomarit, mutta vain senaatin hyväksynnällä. Tuomarit langettavat tuomiot, mutta presidentillä on armahdusoikeus. Myöhemmin on vielä muodostunut periaatteeksi, että korkein oikeus valvoo lainsäädäntötyötä päättämällä lakien perustuslainmukaisuudesta.^[3]

Elävä asiakirja

Perustuslaki kirjoitettiin avoimeksi dokumentiksi niin, että siihen sallittiin lisäysten tekeminen. Laki itsessään on monoliitti. Alkuperäiseen lakiin eikä sen lisäyksiin puututa. Mutta lisäyksin voidaan kumota myös alkuperäsen lain pykäliä tai siihen tehtyjä lisäyksiä. Ensimmäiset kymmenen lisäystä ovat luettelo kansalaisoikeuksista.

Perustuslakia säätävä konventti teki historiallisesti radikaalin ja käänteentekevän teon laatiessaan hallitusjärjestelmän vapaiden kansalaisten kansakunnalle aristokraattisesti ohjattujen, koko tasavallan ideaan epäileväisesti suhtautuvien monarkioiden keskelle. Vaikka perustuslaki sisälsi rajoituksia demokratialle, siinä oli vahva demokraattinen puoli, jota John Adams piti olennaisena kaikille vapaille hallitusjärjestelmille.

Jotta perustuslaki olisi hyvä, sen pitäisi olla "lyhyt ja epäselvä", sanoi Napoleon. Hyvin todennäköisesti hänellä oli mielessään Yhdysvaltain perustuslaki. Asiakirja on tarkoituksella laadittu niin yleisluontoisin sanakääntein, että keskushallitus saattoi ottaa osavaltioiden omanaan pitämät oikeudet omakseen silloin kun kriisi tai historiallinen muutos niin vaati. Tämä salli myöhemmin mm. rotuerottelun lopettamisen pakolla Etelävaltioissa.^[3]

Ratifiointi

Konventti määräsi, että osavaltioihin tulisi perustaa erityiset perustuslakikonventit, ja että perustuslaki tulisi voimaan kun se olisi ratifioitu yhdeksässä osavaltiossa. Raja saavutettiin kevään 1788 aikana, mutta perustuslailta puuttui vielä poliittisesti ja taloudellisesti merkittävien Virginian ja New Yorkin hyväksyntä. Virginia antoi hyväksyntänsä sillä ehdolla, että perustuslakiin lisättiin vielä Bill of Rights eli luettelo kansalaisvapauksista. Saatuaan siitä takeet Virginia ja New York ratifioivat perustuslain, minkä jälkeen sen katsottiin astuneen voimaan. Virginialaisten vaatima kymmenkohtainen Bill of Rights liitettiin perustuslakiin vuonna 1791.^[4]

Johtolause

Lain syntytapa ja tarkoitus.

Ensimmäinen artikla

Lainsäädäntövalta annetaan kongressille, joka jaetaan kahteen kamariin, edustajainhuoneeseen ja senaattiin. Osavaltioiden välisenä kompromissina osavaltioilla on edustajainhuoneessa edustus väkilukunsa mukaan, mutta senaatissa kaikilla osavaltioilla on yhtä monta edustajaa.^[5]

Toinen artikla

Toimeenpanovalta sekä presidentin ja varapresidentin toimet määritellään, sekä presidentin valinta, kelpoisuus ja toimikauden pituus.^[5]

Kolmas artikla

Tuomiovalta. Liittovaltion korkein oikeus määritellään ylimmäksi oikeusasteeksi. Liittovaltion tuomarit nimitetään eliniäksi.^[5]

Neljäs artikla

Osavaltioiden valtaoikeudet ja niiden rajat. Osavaltioille annetaan oikeus laatia omat lakinsa ja valvoa niitä. Kongressi saa säätää liittovaltion tasoisia lakeja siitä, miten osavaltioiden kuuluu kunnioittaa toistensa lakeja.^[5]

Viides artikla

Perustuslain lisäyksen esittämisen ja hyväksymisen prosessit senaatissa, edustajainhuoneessa ja osavaltioiden lainsäädäntöelimissä.^[5]

Kuudes artikla

Liittovaltion valtaoikeudet. Liittovaltion laki määritellään osavaltioiden lakeja ja paikallisia lakeja ylemmäksi. Se on voimassa, jos osavaltion laki on sen kanssa ristiriidassa.^[5]

Seitsemäs artikla

Perustuslain ratifiointiprosessin kuvaus.^[5]

Perustuslakiin on myöhemmin tehty 27 muutosta, jotka ovat tarkasti ilmaistuna lisäyksiä (engl. amendment). Näistä kymmentä ensimmäistä kutsutaan nimellä Bill of Rights. Muutoksia kutsutaan lisäyksiksi, koska alusta alkaen konventio on ollut se, että alkuperäisen lain teksti pysyy koskemattomana ja muutos kirjoitetaan alkuperäisen lain perään. Jos muutoksella kumotaan voimassa olevan lain säännös, voimassa oleva säännös siis jää asiakirjaan, mutta sitä ei enää sovelleta.

Vireillä olevat

Vireillä oleville ehdotuksille ei ole asetettu mitään takarajaa, mihin mennessä ne pitää ratifioida.

Lähde:^[11]

Vanhentuneet

Lähde:^[11][12][13]

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

Constitution of the United States of America (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain perustuslaki Wikimedia Commonsissa