Perustuslaillinen oikeistopuolue

SPK:n kannattajakortteja alettiin kerätä keväällä 1973^[1] ja järjestö merkittiin puoluerekisteriin lokakuussa 1973. Keskeisin henkilö hankkeen taustalla oli RKP:n kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth, joka oli puolueensa oikeistosiipeen kuuluneen Pohjoismaisen Perustan (ruots. Nordisk Grund för frihet och social välfärd) johtaja. Hän erosi RKP:stä vastalauseena presidentti Kekkosta myötäilleelle linjalle. Ehrnrooth oli yhdessä Victor Procopén kanssa kritisoinut puoluejohtaja Jan-Magnus Janssonia. Janssonin tarkoituksena oli pitää RKP hallituskelpoisena. Ehrnrooth näki RKP:n ja kokoomuksen tuen Kekkosen uudelleenvalinnalle vuonna 1973 merkkinä suomettuneisuudesta, eikä varsinkaan hyväksynyt sitä, että valinta suoritettiin poikkeus­lailla. Ennen kaikkea Ehrnrooth piti asiaa perustuslaillisena periaatekysymyksenä, jossa valtiosääntö sivuutettiin ja kansalaiset sysättiin syrjään.

Neuvotteluihin SPK:n muodostamisesta osallistui 5–6 kokoomuksen kansanedustajaa. Mukaan hankkeeseen meni kuitenkin lopulta vain Salme Katajavuori. Katajavuori palasi kokoomukseen muutaman vuoden jälkeen.^[1]

Puolue piti ideologisina perusarvoinaan kotia, uskontoa ja isänmaata.^[7]

Puolue korosti toiminnassaan perustuslaillisuutta, isänmaallisuutta, ja antikommunismia sekä Kekkos-vastaisuutta. Myös kristillisyydellä oli tärkeä asema Ehrnroothin ja puolueen aatemaailmassa. Vahvassa konsensusilmapiirissä perustuslailliset olivat valtakunnan toisinajattelijapuolue. Äärivasemmisto leimasi Ehrnroothin "äärioikeistolaiseksi" ja "fasistiseksi". 1970- ja 1980-luvuilla puolue vaati äärivasemmiston vallan kaventamista, kansanvallan ja perustuslaillisuuden lisäämistä sekä ulkopolitiikan muuttamista isänmaallisempaan suuntaan. Puolue vaati myös sosiaalista hyvinvointia, parlamentarismia ja vapaampaa keskustelua Suomen ulkopolitiikasta. Kekkos-vastaisuus oli suurin syy leimaamiseen.^lähde?

POP tuki 1980-luvulla afganistanilaisten taistelua Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Afgaanikapinallisia osallistui POP:n vuoden 1986 puoluekokoukseen.^[8]

POP vaati Suomen liittymistä EY:hyn ensimmäisenä Suomen puolueista vuonna 1988.^[9]

Puolueella oli oma eduskuntaryhmänsä vuosina 1973–1979 ja 1983–1987. Ryhmään kuului enimmillään kaksi edustajaa vuosina 1973–1975, kun siihen liittyi Ehrnroothin lisäksi Salme Katajavuori kokoomuksesta, 1977–1979, kun kokoomuksen Kullervo Rainio siirtyi perustuslaillisiin, ja 1986–1987, kun Ulla Bogdanoff (tuolloin Lehtinen) loikkasi SMP:stä.

• lastentarhanopettaja Ulla Bogdanoff 1986–1987
• varatuomari Georg C. Ehrnrooth 1973–1979, 1983–1987
• varanotaari Salme Katajavuori 1973–1975
• professori Kullervo Rainio 1978–1979

Sosialidemokraatteja eduskunnassa vuosina 1948–1951 edustanut Toivo Pyörtänö johti POP:n Pohjois-Hämeen piirijärjestöä.^[10]

1970–1980-luvuilla puolueen suurimpia juhlapäiviä oli 17. heinäkuuta vietettävä Perustuslain päivä. 17. heinäkuuta 1919 vahvistettiin Suomen tasavaltainen hallitusmuoto. Myöhemmin päivää vietettiin virallisesti Kalevi Sorsan aloitteesta vuodesta 1992 nimellä Kansanvallan päivä. Päivä oli vuoden 1994 kalenterissakin, mutta sitä ei ole enää vietetty kuin satunnaisesti.

Puheenjohtajat

• Ilpo Järvinen 1973–1974^[1]
• Georg C. Ehrnrooth 1974–1992^[1][3]
• Erkki Enberg 1992–1993^[3]
• Tapio Väisänen 1993–?^[11]

Puoluesihteerit

• Kari Räisänen 1974–1978^[12]
• Peter Kankkonen 1978–?^[12]
• Panu Toivonen 1982–1990^[13][14]
• Ulla Bogdanoff 1990–?^[13]

Varapuheenjohtajat

• Kullervo Rainio 1978–1980^[15]
• Markku Pietikäinen (1.) 1986–?^[8]
• Tuula Heiman (2.) 1986–?^[8]
• Matti Järviharju 1988–?^[13]
• Pentti Taavitsainen 1990–?^[13]

Kunnallisvaalit

Kunnallisvaaleissa perustuslailliset asettivat ehdokkaita parhaimmillaan 52 kunnassa (1976). Paikkakunnat ja ehdokkaat vähenivät tasaisesti seuraavissa vaaleissa ja vuonna 1988 puolueella oli oma lista enää viidessä kunnassa. Puolue sai jokaisissa vaaleissa yli puolet äänistään Helsingistä, jonka kaupunginvaltuustoon nousi puheenjohtaja Ehrnroothin suosion myötä muitakin puolueen edustajia. Ehrnrooth valittiin valtuustoon vielä vuoden 1992 vaaleissa Perustuslaillisen Oikeiston yhteislistalta. Helsingin lisäksi perustuslaillisia valittiin Espoon (1976–1984), Kauhajoen (1976–1980), Kauniaisten (1976–1988), Kirkkonummen (1976–1980), Kristiinankaupungin (1976–1980), Närpiön (1976–1988), Pedersören kunnan (1976–1988) ja Sipoon (1976–1984) valtuustoihin.^[16]

Presidentinvaalit

Vuoden 1978 presidentinvaaleissa puolueen ehdokkaana oli sosialidemokraatti Ahti M. Salonen. Salonen erotettiin SDP:stä ehdokkuutensa vuoksi. Salonen suostui perustuslaillisten ehdokkaaksi, koska hän arvosteli presidentti Kekkosen politiikkaa ja SDP tuki Kekkosta. PKP sai vaaleissa 6 valitsijamiestä ja 82 478 ääntä (3,4 %).

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa POP asettui tukemaan SDP:n Mauno Koivistoa, minkä Koivisto itse koki varsin kiusalliseksi. Koiviston suostumusta POP:n ehdokkaaksi ei kysytty. Sosialismin vastustamisella maineensa hankkineen puolueen asettuminen sosialidemokraattisen puolueen ehdokkaan taakse herätti myös yleistä ihmetystä. Puolueen tarkoituksena olikin torjua niin sanottuna mustana hevosena pidetty Ahti Karjalainen. ^[17] POP:n sisällä ei oltu kuitenkaan yksimielisiä asettumisesta Koiviston taakse; esimerkiksi Ahti M. Salonen hyökkäsi Hufvudstadsbladetille vaalien edellä antamassaan haastattelussa rajusti Koivistoa vastaan luonnehtien tätä ”marxilaiseksi sosialistiksi”. ^[18] POP sai näissä vaaleissa 9 532 ääntä (0,2 %), mutta ei yhtään valitsijamiestä.

Ylioppilaskuntien vaalit

Perustuslaillisen Kansanpuolueen kannatus ruotsinkielisten opiskelijoiden keskuudessa oli laajaa. Muun muassa Åbo Akademis Studentkårin vaaleissa perustuslaillisten kannatus oli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa neljänneksen luokkaa.^lähde? Valtakunnallisesti perustuslailliset opiskelijat saivat vuosina 1973–1981 0,5–3,3 prosenttia äänistä ja parhaimmillaan 26 edustajaa vuonna 1979.^[19]

• Puolueen ohjelmat Puolueen ohjelma. Pohtiva – poliittisten ohjelmien tietovaranto.