Eduskuntavaalit 1983

Vaalit leimautuivat julkisuudessa protestivaaleiksi. Päättyneelle vaalikaudelle oli osunut useita kohua herättäneitä tapauksia kuten Salora- ja Valco-jutut, Noppa-juttu ja Helsingin metron rakentamiseen liittyneet epäselvyydet. Näihin juttuihin oli sekaantunut eräitä poliitikkoja, minkä vuoksi erityisesti Suomen Maaseudun Puolue lietsoi näyttävästi rötösherrajahtia; vaaleja onkin joskus kutsuttu myös ”rötösherravaaleiksi”. Lisäksi eräiden kansanedustajien todettiin nostaneen päivärahaa, vaikka he eivät olisi olleet oikeutettuja siihen; erityisen tarmokkaasti tähän asiaan tarttui keväällä 1982 oikeuskanslerin virkaan astunut Kai Korte. Tiedotusvälineet olivat kiinnittäneet kasvavaa huomiota myös kansanedustajien poissaoloihin eduskunnan täysistunnoista ja valiokuntien kokouksista. Johannes Virolaisen mukaan eduskuntavaaleissa purkautuivat Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden aikana kertyneet sisäpoliittiset paineet ja vallinnut levoton tilanne ruokki protestiliikkeitä.^[1] Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla kirjoitetun Tamminiemen pesänjakajat -kohukirjan, jossa muun muassa kuvailtiin värikkäin sanankääntein ”poliitikon arkea”, katsottiin omalta osaltaan vaikuttaneen äänestyskäyttäytymiseen.^[2]

SDP:n puoluesihteeri Erkki Liikanen odotti Mauno Koiviston presidentinvaalissa saaman 43 prosentin kannatuksen konkretisoituvan puolueen suurvoitoksi eduskuntavaaleissa. Koiviston SDP:lle tuoma kannatuslisä haihtui kuitenkin käytännössä kokonaan ja puolue sai normaalia kannatustaan vastaavan määrän eduskuntapaikkoja. Kokoomuksen kannatuksen pitkään jatkunut kasvu hiipui vuoden 1983 alkukuukausien aikana ja puolueelle ennustettu voitto kääntyi kolmen paikan tappioksi.^[3]

Suomen Maaseudun Puolue korjasi Pekka Vennamon johdolla tällä kerralla miltei yhtä suuren voiton kuin vuoden 1970 vaaleissa ja nousi kahden ministerin voimin Sorsan hallitukseen. Puolueen katsottiin − samoin kuin vuonna 1970 − vieneen ääniä varsinkin Keskustapuolueelta ja SKDL:ltä. Kuitenkin Keskustapuolueen kannatus nousi hieman edellisistä vaaleista. Myös ympäristöasiat olivat alkaneet olla yhä näkyvämmin esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mihin vaikuttivat etenkin Koijärven tapahtumat kesällä 1979, ja niinpä vihreät tekivätkin näissä vaaleissa läpimurtonsa. Politiikan tarkkailijat tulkitsivat vaalien tuloksen huipentaneen 1960-luvun lopulla alkaneen kehityskaaren, jossa valtaa käyttävän eliitin ja arkipäivää puurtavan kansan elämänpiirit olivat etääntyneet yhä kauemmaksi toisistaan.^[4]

Edellisvuonna Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi liittynyt Liberaalinen Kansanpuolue menetti kaikki eduskuntapaikkansa. Myös Suomen Kristillinen Liitto kärsi ankaran tappion ja monet politiikan tarkkailijat alkoivat pitää puolueen olemassaoloa uhanalaisena^lähde?. Vaalien jälkeen poistettiin puoluerekisteristä kaksissa vaaleissa ilman kansanedustajia jäänyt Kansalaisvallan liitto, entiseltä nimeltään Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue.

Julkisuudessa näkyvästi esillä ollut SKDL:n sisäinen kriisi oli vaalien aikoihin kehittymässä avoimeksi välirikoksi puolueen enemmistön ja SKP:n ns. taistolaisen vähemmistön kesken. Puolueeseen oli muodostunut myös ns. kirveslinja, joka vaati kovia otteita taistolaisia kohtaan. Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston mukaan laitavasemmistossa oli neljä linjaa: "enemmistön enemmistö" (kirveslinja), "enemmistön vähemmistö" (sovinnollisemmat ns. saarislaiset), "vähemmistön enemmistö" (taistolaiset) ja "vähemmistön vähemmistö" (Tiedonantajan päätoimittajan Urho Jokisen johdolla tiukimmin Vladimir Leniniin vedonneet).^[5]

Eduskuntavaaleissa Lapin läänin vaalipiirissä kansandemokraateilla oli kaksi ehdokaslistaa. Puolue koki yhdeksän paikan tappion. SKP:n puheenjohtaja Jouko Kajanoja ei päässyt eduskuntaan. SKDL:n viralliselta ehdokaslistalta pudotettu Esko-Juhani Tennilä keräsi Lapissa omalle yhteislistalleen miltei 15 000 ääntä. SKDL:n sisäinen välienselvittely huipentui kesäkuun alussa 1986, jolloin vähemmistökommunistit erotettiin puolueesta. Erotetut kymmenen kansanedustajaa järjestäytyivät Demokraattisen Vaihtoehdon (Deva) eduskuntaryhmäksi, jolloin SKDL:n ryhmähuone jaettiin väliseinällä kahtia. Devan eduskuntaryhmä valitsi puheenjohtajakseen Ensio Laineen. Muutos näkyi myös eduskunnan istuntosalissa, kun Devan kansanedustajat siirrettiin syysistuntokauden 1986 alkaessa istumaan vasempaan äärilaitaan. ^[6]

Edellinen eduskunta oli juuri ennen työkautensa päättymistä ajanmukaistanut vuodelta 1928 peräisin ollutta valtiopäiväjärjestystä. Vuoden 1983 vaaleista lähtien valtiopäivät jatkuivat aina seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka ja juhlalliset päättäjäiset pidettiin vain vaalikauden lopussa. Samoin valiokuntien jäsenet valittiin yhden vuoden sijasta koko vaalikaudeksi. Tämän muutoksen jälkeen eduskunta oli jatkuvasti toimintakykyinen koko vaalikauden ajan.^[7]

Eduskuntaan nousi kaikkiaan peräti 75 uutta edustajaa. Uusia olivat muun muassa Arja Alho, Antti Kalliomäki, Paavo Lipponen, Jukka Mikkola, Reino Paasilinna, Kari Rajamäki ja Timo Roos (SDP), Esko Aho, Juhani Alaranta, Sirkka-Liisa Anttila, Tytti Isohookana-Asunmaa, Timo Kietäväinen, Liisa Kulhia, Seppo Pelttari ja Jukka Vihriälä (Kesk.), Sirpa Pietikäinen, Kimmo Sasi, Eva-Riitta Siitonen, Martti Tiuri, Riitta Uosukainen ja Iiro Viinanen (Kok.), Esko Helle (SKDL), Gunnar Jansson ja Håkan Nordman (RKP), Ville Komsi ja Kalle Könkkölä (vihreät) sekä Reijo Enävaara, Reino Jyrkilä, Lea Mäkipää, Heikki Riihijärvi ja Pentti Skön (SMP).

Eduskunnan jättivät vapaaehtoisesti Keskustapuolueen Mikko Kaarna ja Eino Uusitalo, SDP:n Mauno Forsman, Veikko Helle ja Sinikka Luja-Penttilä, Kokoomuksen Eero Lattula ja Pentti Sillantaus, sekä SKDL:n Pauli Puhakka, Aarne Saarinen ja Kauko Tamminen.

Eduskunnasta pudonneita oli 56. Eniten huomiota herätti 39 valtiopäivät istuneen Johannes Virolaisen (Kesk.) putoaminen. Muita olivat muun muassa SDP:n Reino Breilin, Seija Karkinen, Lasse Lehtinen ja Arvo Salo, Keskustan Markku Kauppinen, Mauno Manninen ja Juhani Saukkonen, Kokoomuksen Juuso Häikiö, Tapani Mörttinen ja Olavi Nikkilä, SKDL:n Ilkka-Christian Björklund, Veikko J. Rytkönen, Pauli Uitto ja Jarmo Wahlström, RKP:n Ingvar S. Melin, LKP:n Jaakko Itälä, Anneli Kivitie ja Terhi Nieminen-Mäkynen, sekä SKL:n Sauli Hautala ja Asser Stenbäck. Mauno Manninen palasi kuitenkin eduskuntaan jo kesäkuussa 1983 Matti Ruokolan siirryttyä Lääkintöhallituksen pääjohtajaksi.

Eduskuntaan palasivat oikean laidan edustajat Georg C. Ehrnrooth (POP) ja Tuure Junnila (Kok.) sekä Reino Karpola (Kesk.) yhden kauden poissaolon jälkeen.^lähde? Kahden kauden poissaolon jälkeen palasivat kokoomuksen Ilkka Suominen ja SMP:n Mikko Vainio.

Muutoksia eduskunnan kokoonpanossa ja voimasuhteissa

Eduskuntaan paluuta tehnyt Heikki Mustonen (SKDL) pudotti viidellä äänellä Pentti Liedeksen. Mustosen jo saatua valtakirjansa oikeusistuin kumosi tuloksen siitä tehdyn valituksen ja uuden ääntenlaskennan perusteella joulukuussa 1983, mikä oli ennenkokematon tapaus eduskuntavaalien historiassa. Liedeksen kuoltua Mustonen nousi jälleen elokuussa 1985 kansanedustajaksi.^[8] Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Jaatinen siirtyi Kymen läänin maaherraksi helmikuussa 1984, jolloin uudeksi kansanedustajaksi tuli toimitusjohtaja Matti Lahtinen ja uudeksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Ulla Puolanne.^[9] Keskustan kansanedustajaksi valittu Liisa Kulhia erosi puolueesta kesällä 1984 ja muodosti oman eduskuntaryhmänsä.^[10]

SMP:n kansanedustaja, puolueen pää-äänenkannattajan Suomen Uutisten päätoimittaja Reijo Enävaara kuoli elokuussa 1984 ja hänen tilalleen tuli lastentarhanopettaja Ulla Bogdanoff, joka loikkasi POP:een alkuvuodesta 1986. SKDL:n kansanedustaja Kalevi Kivistö siirtyi Keski-Suomen läänin maaherraksi vuoden 1985 alussa ja SDP:n kansanedustaja, eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Pirkko Työläjärvi Turun ja Porin läänin maaherraksi syyskuun 1985 alussa. Kivistön tilalle tuli kahdesti aiemminkin varasijalta eduskuntaan noussut valtiotieteen kandidaatti Kati Peltola ja Työläjärven tilalle kansanedustajaksi merkonomi Pirkko Valtonen ja ensimmäiseksi varapuhemieheksi Matti Louekoski. RKP:n puheenjohtaja Pär Stenbäck jätti politiikan siirtyessään Suomen Punaisen Ristin pääsihteeriksi ja hänen tilalleen kansanedustajaksi tuli dosentti Pähr-Einar Hellström. Espoon kaupunginjohtajaksi nimitetyn Kokoomuksen kansanedustajan Pekka Löyttyniemen tilalle tuli tiedotuspäällikkö Päivi Varpasuo.^[11]

Keskustan kansanedustaja, valtiovarainministeri Ahti Pekkala siirtyi Oulun läänin maaherraksi helmikuun alussa 1986 ja SDP:n kansanedustaja, opetusministeri Kaarina Suonio Tampereen apulaiskaupunginjohtajaksi kesäkuun alussa 1986. Pekkalan tilalle nousi rehtori Tellervo Nousiainen ja Suonion tilalle eduskuntaan palasi oikeustieteen lisensiaatti Seija Karkinen.^[12]

SKDL:n kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Veikko Saarto siirtyi vuoden 1987 alussa Kansaneläkelaitoksen johtajaksi, jolloin eduskuntaan palasi toimitsija Pauli Uitto ja uudeksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valittiin Lauha Männistö.^[13]

Ääniharavat

• Riksdagsvalet 1983 Ylen Elävä arkisto. (ruotsiksi)
• Doria.fi − Eduskuntavaalit 1983, tilastokeskuksen julkaisu