Eduskuntavaalit 1991

Vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat korostetusti hallitusvaalit. Harri Holkerin johtama Suomen historian ensimmäinen sinipunahallitus eli kokoomuksen ja SDP:n yhteishallitus, jossa olivat mukana myös Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen Maaseudun Puolue, oli istunut koko edeltäneen vaalikauden. Vuonna 1987 oppositioon jääneen Keskustan ja hallituksen välit olivat olleet alusta lähtien kireät, ja Keskusta julistikin ennen vaaleja pyrkivänsä siihen, ettei kokoomuksella ja SDP:lla olisi uudessa eduskunnassa enemmistöä. Kokoomuksen ja SDP:n johtajat Ilkka Suominen ja Pertti Paasio puolestaan ilmoittivat vaalien alla melko suorasukaisesti sinipunan jatkavan, mikäli vaalitulos antaisi siihen mahdollisuudet.^[2]

Keskusta nousi pitkästä aikaa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi voittamalla 15 lisäpaikkaa, mitä aiempi puoluesihteeri Seppo Kääriäinen kuvasi "veret seisauttavaksi vaalivoitoksi". Keskustan voittoa oli ennen vaaleja tehtyjen mielipidekyselyjen perusteella tiedetty odottaa, mutta sen suuruus – kuten myös siihenastisten päähallituspuolueiden kokoomuksen ja SDP:n tappion syvyys – yllätti vaaliasiantuntijatkin. Keskustan edeltäjä Maalaisliitto oli ollut suurin puolue vuoden 1962 vaaleissa, koko vuosien 1966–1991 välisellä ajalla suurin puolue oli SDP. Keskustan vaalivoittoon toi lisämausteensa vaaliliittokumppanin, Suomen Kristillisen Liiton kolmen paikan voitto. Suhteellisesti suurin vaalivoittaja oli Vihreä liitto, jonka paikkaluku yli kaksinkertaistui neljästä kymmeneen. Liberaaliselle Kansanpuolueelle vaalit olivat elämän ja kuoleman kysymys, koska ilman sen saamaa yhtä kansanedustajaa puolueen kohtalona olisi ollut poistaminen puoluerekisteristä.^[2]

Perinteisten porvaripuolueiden – keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisten – enemmistö eduskunnassa vahvistui, kun taas vasemmisto säilytti vain niukasti määrävähemmistönsä eduskunnassa saadessaan 67 kansanedustajaa. SKDL:n ja Devan työn jatkajaksi keväällä 1990 perustettu Vasemmistoliitto sai yhden paikan vähemmän kuin sen edeltäjät olivat yhteensä saaneet vuoden 1987 vaaleissa. Myös Holkerin hallituksesta loppukesällä 1990 lähtenyt SMP menetti kaksi paikkaa.^[2]

Lähes kaikissa Suomen poliittisissa hallituksissa vuodesta 1966 lähtien mukana ollut SDP ilmoitti heti vaalien jälkeen jäävänsä oppositioon.^[3] Hallitusneuvotteluissa pääministeriksi nousi keskustan puheenjohtaja Esko Aho. Suomea alkoi hallita Ahon hallitus, joka oli monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen porvarihallitus.^[2]

Vaaleihin osallistui 17 rekisteröityä puoluetta – enemmän kuin koskaan aiemmin. Puolueista seitsemän osallistui eduskuntavaaleihin ensimmäistä kertaa. Näistä Naisten puolue, Ihmisyydenpuolue ja Riippumattomat Sitoutumattomat Eläkeläiset Suomessa (RSES) oli merkitty puoluerekisteriin vasta aivan vaalien alla. Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta kaikki uudet yrittäjät jäivät ilman eduskuntapaikkoja. Vaaleissa asetettiin yhteensä 1910 ehdokasta, joista 26 esiintyi puolueiden ulkopuolisilla listoilla.^[4] Kolme suurinta puoluetta keräsi hyväksytyistä äänistä yli 66 prosenttia ja eduskuntaan päässeet yli 97 prosenttia. Äänistä hylättiin peräti 1,9 prosenttia, mikä oli uusi ennätys. Puoluerekisteristä poistettiin vaalien jälkeen kaksissa eduskuntavaaleissa paikoitta jääneet Perustuslaillinen Oikeistopuolue ja Suomen Eläkeläisten Puolue. SEP palasi rekisteriin seuraavana vuonna. Riippumattomat Sitoutumattomat Eläkeläiset Suomessa -puolueen nimeksi vaihdettiin myöhemmin vuoden 1991 aikana Eläkeläiset Kansan Asialla.^[2]

Vaaleissa valittuja uusia edustajia olivat muun muassa Olavi Ala-Nissilä, Maria Kaisa Aula, Timo Kalli, Juha Korkeaoja, Markku Laukkanen, Olli Rehn, Markku Rossi, Aino Suhola ja Matti Vanhanen (Kesk.), Ulpu Iivari, Johannes Koskinen, Reijo Laitinen ja Leena Luhtanen (SDP), Minna Karhunen ja Maija Perho (Kok.), Martti Korhonen, Jaakko Laakso ja Outi Ojala (Vas.), Eva Biaudet ja Jan-Erik Enestam (RKP), Satu Hassi, Heidi Hautala ja Paavo Nikula (Vihr.), Jouko Jääskeläinen, Bjarne Kallis ja Vesa Laukkanen (SKL), Hannu Suhonen (SMP) sekä Tuulikki Ukkola (LKP).

Tunnetuimmat eduskuntatyöstä luopujat olivat Keskustan Pirkko Ikonen, Matti Maijala, Taisto Tähkämaa, Johannes Virolainen ja Marjatta Väänänen, SDP:n Kaj Bärlund, Riitta Järvisalo, Seija Karkinen ja Kalevi Sorsa, Kokoomuksen Elsi Hetemäki-Olander, Tapani Mörttinen, Helena Pesola, Ulla Puolanne ja Matti Viljanen, Vasemmistoliiton Anna-Liisa Jokinen ja Lauha Männistö, sekä RKP:n Christoffer Taxell. Kaikkiaan 43 valtiopäivät istunut Johannes Virolainen oli viimeinen kansanedustaja, joka oli ollut eduskunnassa jo Gustaf Mannerheimin presidenttikaudella.

Eduskunnasta putosivat muun muassa ikäpuhemies, Kokoomuksen Tuure Junnila ja Erkki Pystynen, SDP:n työministeri Matti Puhakka, Markus Aaltonen, Mikko Elo ja valtiopäiväneuvoksen arvonimen edellisvuonna saanut Sakari Knuuttila, Keskustan Tellervo Renko, SMP:sta eronnut ja sittemmin liberaaleihin siirtynyt Urpo Leppänen, Vihreiden Osmo Soininvaara, RKP:n Ingvar S. Melin ja Ole Wasz-Höckert, sekä SKL:n Esko Almgren. Eduskuntaan palasivat muun muassa SDP:n Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja (yli kymmenen vuoden tauon jälkeen) sekä RKP:n Ole Norrback. Paluussa epäonnistuivat muun muassa Keskustan Heimo Linna, SDP:n Jukka Mikkola ja Kaisa Raatikainen, Vasemmistoliiton Anna-Liisa Hyvönen ja Mikko Kuoppa, sekä Vihreiden Kalle Könkkölä. Ehdokkaana oli myös kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos RKP:n listalla Helsingissä, mutta hän ei tullut valituksi. Vaalit nostivat Suomen eduskunnan maailman naisvaltaisimmaksi, kahdestasadasta kansanedustajasta naisia oli peräti 77 eli 38,5 %.

SMP:n sisäiset kiistat johtivat puolueen seitsenhenkisen eduskuntaryhmän hajoamiseen alkaneella vaalikaudella, kun siitä erosi neljä kansanedustajaa. Sulo Aittoniemi loikkasi Keskustaan keväällä 1994, ja Tina Mäkelä, Heikki Riihijärvi ja Hannu Suhonen muodostivat kukin oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä vuosien 1993 ja 1994 aikana. Vesa Laukkanen erosi SKL:sta ja perusti oman Vaihtoehto Suomelle -eduskuntaryhmänsä alkuvuodesta 1993. Laukkanen anoi eroa kansanedustajan tehtävistä syksyllä 1994, mutta eduskunta hylkäsi anomuksen. Jo syksyllä 1991 eduskunta oli hylännyt Vasemmistoliiton kansanedustajan Marjatta Stenius-Kaukosen eroanomuksen. Keskustan kansanedustaja, entinen kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo erotettiin eduskunnasta hänen valtakunnanoikeudessa saamansa tuomion jälkeen syksyllä 1993 SKL:n Eeva-Liisa Moilasen tekemän aloitteen perusteella. Juhantalon tilalle eduskuntaan tuli varasijalta aiemminkin kansanedustajana toiminut Saimi Ääri. Keskustan kansanedustaja Riitta Kauppinen loikkasi Kokoomukseen kesäkuussa 1994.^[5]

Ääniharavat

Vaaleissa solmittiin yhteensä 29 vaaliliittoa. Liittoja oli kaikissa manner-Suomen vaalipiireissä. Liittoja eivät tehneet IPU, kokoomus, SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto.^[11]

Valkeakoski, Toijala, Viiala ja Kylmäkoski siirrettiin ennen vaaleja Hämeen läänin eteläisestä pohjoiseen vaalipiiriin.^[1] Hämeen pohjoisen vaalipiirin paikkaluku lisääntyi kahdella ja Uudenmaan yhdellä. Hämeen eteläinen menetti kaksi ja Kymi yhden edustajan.^[12]

• Vaalit 1991: Porvarihallitus säästötalkoissa (Yleisradion Elävä arkisto)
• Doria.fi − Eduskuntavaalit 1991, tilastokeskuksen julkaisu