Suomalais-ugrilaiset kielet

Vanha oletus uralilaisten kielten kahtiajaosta suomalais-ugrilaisiin ja samojedikieliin perustuu lähinnä siihen havaintoon, että samojedi jakaa selvästi vähiten yhteisiä sanoja muiden kielihaarojen kanssa. Vaikka joitain äännetason piirteitäkin on ehdotettu vanhan kahtiajaon tueksi,^[4] ehdotusta on myös arvosteltu ja esitetty toisenlainen tulkinta, jossa äännetason perusteella pikemminkin samojedi- ja ugrilaiskielet palautuisivat yhteiseen kantamurteeseen.^[5] Äännetasolta ei siis löydy selvää tukea vanhalle kahtiajaolle, ja pelkkä sanaston lukumääräero voi selittyä niinkin, että samojedi on vaihtanut sanastoaan suuremmassa mitassa kuin läntiset kielihaarat.

Tästä syystä useimmat tutkijat ovat nykyisin sitä mieltä, että samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten välinen etäisyys ei ole niin suuri kuin on aikaisemmin oletettu ja että kielikunnan jako samojedilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen päähaaraan on kyseenalainen. Monet tutkijat pitävät parempana neutraalimpaa kielikunnan ryhmittelyä suoraan seitsemään (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, ugri, samojedi) tai yhdeksään päähaaraan (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi, unkari, mansi, hanti, samojedi).^[6]

Alla on valikoima suomalais-ugrilaisen suvun perussanaston sukua olevia sanoja, joista voi saada käsityksen mukana tulevista äänimuutoksista. Suomalais-ugrilaisilla sanoilla, joilla on samankaltaisia ​​merkityksiä, on yhteinen alkuperä.

Pääartikkeli: Uralilaiset kielet

Suomalais-ugrilaiset kielet polveutuvat uralilaisesta kantakielestä, jota puhuttiin tuhansia vuosia sitten.

Nykyisessä tutkimuksessa edellä kuvatulla tavalla jo kyseenalaistetun suomalais-ugrilaisen kantakielen tarkemmasta ajoituksesta ja esiintymisalueesta on ollut erilaisia teorioita. Ensimmäisenä siitä olisi perinteisen, nykyisin jo monilta osin kyseenalaistetun uralilaisten kielten monipolvisen sukupuumallin mukaan eronnut ugrilaisten kielten ryhmä, josta myöhemmin olisivat erkaantuneet muun muassa unkari ja muut obinugrilaiset kielet. Tämän kantakielen läntinen haara olisi edelleen jakautunut kantapermiksi, joka suhteellisen myöhään jakautui komin ja udmurtin kieliksi sekä suomalais-volgalaiseksi kantakieleksi. Tästä olisivat erottautuneet marin kieli, mordvan kieli ja varhaiskantasuomi eli suomalais-lappalainen kantakieli. Tämä olisi jakautunut kantalapiksi ja kantasuomeksi, joka hajaantui viimeisellä vuosituhannella eaa. itämerensuomalaisiksi kieliksi.^lähde?

Nyttemmin useat tähän binääriseen sukupuumalliin sisältyvistä välikantakielistä, kuten volgalainen välikantakieli (joka olisi mordvan ja marin yhteinen kantakieli) ja suomalais-volgalainen välikantakieli (joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan ja marin yhteinen kantakieli), ovat yleisesti hylättyjä ainakin suomalaisten tutkijoiden keskuudessa, kun taas eräitä muita välikantakielitasoja on hiljattain myös puolustettu. Näistä kiistanalaisia ovat suomalais-saamelainen kantakieli^[7][8] sekä kantaugri ja kantaobinugri^[9][6]. Ehkä parhaiten perusteltu välikantakielitaso on suomalais-permiläinen kantakieli, joka olisi saamen, itämerensuomen, mordvan, marin ja permin yhteinen kantakieli. Sille on nimittäin esitetty sekä sanastollista^[7][10] että äännetason tukea.^[5]

Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus on ollut pitkään sukulaiskielien osoittamista ja todistelua. Ensimmäiset luettelot suomalais-ugrilaisista kielistä laati ruotsalainen Philipp Johann von Strahlenberg vuonna 1730 ja perusteli kielien sukulaisuutta sanaston vertailulla. Myöhemmin unkarilaiset János Sajnovics (1770) ja Sámuel Gyarmathi (1799) ulottivat vertailun käsittämään myös kielien muotoaineksia. 1800-luvulla omia teorioita ovat esittäneet kielten sukulaisuussuhteista Rasmus Rask, Matthias Alexander Castrén, József Budenz ja Otto Donner. Nykyisin kielitutkimuksissa pääpaino on ollut suomalais-ugrilaisten kielten äänteistön, sanaston ja muoto-opin tutkimisella.

Aiemmin suomalais-ugrilaisten kielten sukupuussa nähtiin samalla kartta kansojen vaelluksista nykyisille asuinpaikoilleen, mutta tätä teoriaa ei nykyään pidetä enää oikeana. Nykyisen käsityksen mukaan on ollut alun perin suppeahkolla alueella puhuttu kantakieli, joka on levinnyt laajemmalle alueelle ehkä pikemminkin kielenvaihtojen kuin vaellusten kautta.^[11]

Suomalais-ugrilaiset kielet ovat luonteeltaan synteettisiä kieliä, niissä on paljon sijamuotoja ja suhteellisen vähän adpositioita.

Nykyisen käsityksen mukaan yhteiselle kantakielelle oli tunnusomaisia seuraavat äänteelliset piirteet:

1. Ensi tavussa esiintyivät lyhyet vokaalit i, u, ü (= y), e, o, ä, a ja pitkät i, u, e, o
2. Seuraavissa tavuissa esiintyi vain kolme vokaalia: a, ä, e
3. Sanoissa vallitsi vokaalisointu
4. Konsonantistoon kuului muun muassa useita sibilantteja, affrikaattoja ja liudentuneita äänteitä.
5. Sanan pääpaino oli ensimmäisellä tavulla.

Kantakielen muotopiirteitä olivat muun muassa seuraavat: deklinaatiossa oli kuusi sijaa eli nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, lokatiivi, ablatiivi ja latiivi, nominien ja verbien taivutuksessa tunnettiin yksikön lisäksi monikko ja kaksikko, verbien taivutukseen kuului eri aikaluokkia eli preesens, mennyttä aikaa ilmoittava preteriti ja ja tapaluokkia eli indikatiivi, käskymuoto, konjunktiivi. Lauserakenteelle oli ominaista muun muassa nominin esiintyminen predikaattina niin sanotuissa nominaalilauseissa ja määritteen asema pääsanan edellä. Paikallissijoista lienee tulo- ja erosijojen käyttö ollut indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna yleisempää.

Katso Uralilaiset kielet#Kielikunnan päähaarat ja niihin kuuluvat kielet

• Katso Suomalais-ugrilainen sanasto

• Estologia
• Fennistiikka
• Hungarologia
• Permistiikka
• Suomalais-ugrilaiset kansat
• Suomalais-Ugrilainen Seura

• Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Suomen sukukielet (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet

• Häkkinen, Kaisa: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-855-7.
• Laakso, Johanna: Karhunkieli: Pyyhkäisyjä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 729. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-094-5.
• Laakso, Johanna (toim.): Uralilaiset kansat: Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2.
• Lappalainen, Marja (toim.): Sukukansapäivien satoa: Kirjoituksia ja puheenvuoroja suomalais-ugrilaisuudesta. Castrenianumin toimitteita 57. Helsinki: Suomalais-ugrilainen laitos: Suomalais-ugrilainen seura, 2000. ISBN 952-5150-38-0.
• Saarinen, Sirkka & Herrala, Eeva (toim.): Murros: Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit globalisaation paineissa. Artikkelit pohjautuvat Suomalaisen tiedeakatemian 100-vuotisjuhlasymposiumissa Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit globalisaation paineissa Helsingissä 4.4.2008 pidettyihin esitelmiin. Uralica Helsingiensia 3. Helsinki: Helsingin yliopiston suomalais-ugrilainen laitos: Suomalainen tiedeakatemia: Suomalais-ugrilainen seura, 2008. ISBN 978-952-5667-03-5.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomalais-ugrilaiset kielet.

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

Kirjallisuutta suomalais-ugrilaisista kielistä

• Suomalais-ugrilainen Seura
• Suomalais-ugrilaisia linkkejä
• www.ugri.net (Arkistoitu – Internet Archive)
• Linguistic Shadow-Boxing, Johanna Laakson arvio Angela Marcantonion kirjasta The Uralic Language Family. Facts, myths and statistics (englanniksi)
• Numbers in Asian languages, numerot yhdestä kymmeneen usealla kielellä (englanniksi)